Serbiassa on lukuisia luostareita, mutta kolme niistä lasketaan niin kutsuttujen kuninkaallisten lavrojen joukkoon. Tärkein ja hierarkiassa ylin on Serbian ortodoksisen uskon syntypaikkana pidetty Studenica, toisena tulee Žičan luostari ja kolmanneksi lasketaan Sopoćan luostari.
Vierailimme kaikissa näissä, ja vauhdikkaasti bussilla liikkuen ehdimme kuuden päivänä aikana käydä muutamassa muussakin. Tarkoituksemme oli laulaa kirkoissa pääsiäisajan lauluja sekä serbialaista liturgiaa, jota on laulettu Pyhän Hermanin kuorossa vuodesta 2017 lähtien.
Tiistai 4.6.2024
Lähdimme matkaan Helsinki-Vantaalta ja lensimme ensin Budapestiiin, mistä jatkoimme bussikyydillä Serbian puolelle kaupunkiin nimeltä Novi Sad. Iäkkään puoleinen kuskimme veti suorat mutkiksi eli teki omaleimaisia U-käännöksiä sekä vauhdikkaita ohituksia, ja sai ainakin etupenkeissä istuvat pysymään virkeinä.
Trumpettipuiden reunustamassa Sasfeszek Etterem -ravintolassa, vielä Unkarin puolella, nautimme pikaiset gulassit (kalakeiton valinneet saivat syödä karppisoppaa melkein saavillisen) ja jatkoimme nopeasti sujuneen rajan ylityksen jälkeen kohti Serbiaa. Maan pohjoisosa on korkeuseroiltaan turvallisen tasaista, ja kuskimme kuljetti dieselbussia varmoin ottein.
Myöhäisen iltapäivän valossa saavuimme karamellinväreissä hehkuvan Novi Sadin kujille. Meitä oli vastassa osalle jo ennestään tuttu isä Misha (virallisesti Miodrak) sekä kullanarvoiseksi osoittautunut oppaamme Dragan. He tarttuivat reippaina matkatavaroihin ja auttoivat kantamaan niitä pienen kävelymatkan päässä sijaitsevaan tukikohtaamme, hotelli Fontanaan.
Ennen illallista ehti hyvin jaloitella ja tutustua Novi Sadin kaupunkiin. Kerrotaan, että paikassa oli asutusta jo kivikaudella, mutta virallisen kaupungin aseman paikka on saanut vuonna 1748. Entisen kalastajakylän ovat vallanneet matalat kivitalot, jotka tuovat mieleen Välimeren rantakaupungit. Niiden joukossa patsastelevat sulassa sovussa niin ortodoksiset kirkot, roomalaiskatolinen katedraali kuin synagogakin.
Keskiviikko 5.6.2024
Aamulla varhain lähdimme Novi Sadista bussilla kohti Belgradia, Serbian pääkaupunkia. Aurinko porotti, lämpötila oli yli +30 astetta, mutta ilmastointi toimi.
Määränpäämme oli pyhän Savvan katedraali, yksi maailman suurimmmista ortodoksisista kirkkorakennuksista. Päätös kirkon rakentamisesta tehtiin jo 1800-luvun puolella, mutta varsinainen rakennustyö käynnistyi vuonna 1935. Toinen maailmansota keskeytti rakennustyöt, ja Saksan armeija käyttikin keskeneräistä kirkkoa varastonaan. Sodan jälkeen Jugoslaviassa vallinneessa kommunistisessa ja ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiselle kirkolle ei myönnetty lupaa rakennustöiden jatkamiseen – se saatiin vasta vuonna 1984. Vuonna 1999 rakennustyöt keskeytettiin hetkeksi uudelleen.
Ulkoapäin valkoinen kirkko on sisältä kullanhohtoinen, ja sen sadunomaista tunnelmaa täydentävät heleät ikonit sekä näyttävät mosaiikit. Kupolirakennelmassa on otettu mallia Istanbulissa sijaitsevasta Hagia Sofiasta. Katedraalissa soi taukoamatta ortodoksinen kirkkomusiikki, mikä torppasi kuoromme toiveen saada laulaa itse kirkkosalissa. Pääsimme kuitenkin laulamaan alakerran kryptaan. Piispainkokousta varten sinne sijoitetut kymmenet punaiset tuolit saattoivat kätkeä sisäänsä tilaan leijuneet ääniaallot, kuka tietää. Ehkäpä seuraavassa piispainkokouksessa resonoi jotain outoa värinää. Esityksemme päätti Pyhän Hermanin lapsikuoron suloinen laulu.
Pyhän Savvan katedraalista suunnistimme lounaalle läheiseen puistoravintolaan isä Mishan johdolla. Meidän ryhmämme lisäksi ravintolassa oli ruokailemassa myös iso joukko koululaisia. Vapaana olevia koiria juoksenteli siellä täällä, ja iloinen puheensorina täytti pöydät.
Lounaan jälkeen kuorolaiset hajaantuivat kuka minnekin. Muutamat lähtivät Belgradin vanhaan linnoitukseen, joka sijaitsee Tonavan ja Sava-joen yhtymäkohdassa. Osa suuntasi Pyhän arkkienkeli Mikaelin katedraaliin.
Pyhän arkkienkeli Mikaelin katedraali on rakennettu vuosina 1837–1840, ja sen hämyisä tunnelma on melkein täysi vastakohta Pyhän Savvan katedraalin kultaiselle loistolle. Hienoja ikoneja ja freskoja on kyllä tässäkin katedraalissa, ja suurimman osan niistä on maalannut kuuluisa mestarimaalari Dimitrije Avramović. Kun Dimitrije Avramovićin taustoja tutkii, selviää, että hän on ollut varsinainen monitaituri: kirjailija, ikonografi, maalari, sarjakuvapiirtäjä. Hän on myös kääntänyt muutaman teoksen saksasta serbiaksi sekä kirjoittanut kaksi kirjaa Athos-vuoren luostareista. Ei ihme, että häntä kutsutaan Serbian Michelangeloksi.
Pyhän arkkienkeli Mikaelin katedraali on tärkeä belgradilaisille. Yksi syy sen tärkeyteen on kirkossa sijaitseva aarrekammio, jonka uumenissa lepää pyhien ja patriarkkojen reliikkejä.
Illaksi palasimme Novi Sadiin ja nautimme iltapalan hotellin ravintolassa. Lämmin ilta sai osan vielä seikkailemaan kaupungille. Vilkkaan Zmaj Jovina -kadun varrelta löytyy runsaasti ravintoloita, ja hyvällä tuurilla voi päästä kuuntelemaan myös elävää musiikkia.
Torstai 6.6.2024
Aikaisin aamulla lähdimme matkan pisimmälle ja tärkeimmälle retkelle, eli suuntasimme bussilla kohti Tsrna Rekan (= musta joki) erakkolaa, lähelle Kosovan rajaa. Lämpöä oli noin +31 astetta ja edessä satoja kilometrejä kohti etelää. Bussia ajoi nyt taitavampi kuljettaja, mikä olikin ihan asiallista, sillä Tsrna Rekan erakkola sijaitsee ylhäällä vuoristossa, kapeiden serpentiiniteiden takana.
Jonkin aikaa ajettuamme oppaamme Dragan yllätti meidät jakamalla kaikille pussillisen kirsikoita ja persikoita. Marjat ja hedelmät oli Draganin vaimo poiminut heidän omalta tilaltaan. Alkoi paljastua, että Dragan ei olekaan mikä tahansa opas, vaan asialleen omistautuva sellainen, joka teki koko ajan parhaansa pitääkseen meistä hyvää huolta.
Noin puolessa välissä matkaa pysähdyimme hauskalta kuulostavassa kylässä nimeltä Čakčak. Paikallisessa hotellissa saimme nauttia runsaan lounaan häähuoneistoa muistuttavassa salissa kristallikruunujen alla. Täällä, niin kuin muissakin ruokapaikoissa, lauloimme ennen ruoan siunausta ja ruokailua. Čakčakin jälkeen maisemat muuttuivat: nousu havupuiden peittämille vuorille alkoi, ja me lauloimme taas, mutta emme koko ajan. Keskustelun aiheita kyllä riitti, ja myös isä Misha osallistui keskusteluihin, vastasi kysymyksiin ja kertoi aina, kun olimme ohittamassa jotakin merkittävää.
Rajakaupunki Novi Pazaria lähestyessämme maisemat muuttuivat jälleen. Kaupungin muslimienemmistöisyyden pystyi päättelemään jo minareettien määrästä, hunnutetuista naisista ja talojen pyykkinaruilla liehuvista huiveista.
Tänne meidän oli tultava päästäksemme Tsrna Rekaan, ja perille pääsy edellytti bussin vaihtamista koulukuljetuksiin tarkoitettuihin pakettiautoihin. Saattaa kuulostaa turvalliselta, mutta todellisuudessa istuimme 15 henkeä autoa kohden – muutamaa etupenkkiläistä lukuun ottamatta – pakettiauton takatilaan viritetyillä lankuilla. Kuljettaja kiskoi raskasta lastia ylös vuoren rinnettä kytkin savuten, mutta kuljetettavia nauratti.
Erakkolan pihalla aika pysähtyi. Kallioluolaan, vuoren seinämään rakennettu pyhättö seisoi edessämme vaatimattomana mutta ylväänä, linnut lauloivat, ja rakennusmiehet tekivät korjaustöitä hyvin hoidetulla nurmikentällä. Kokoonnuimme laulamaan ennen kuin seurasimme opastamme munkki Peteriä erakkolan sisään.
Luolan perukoilla, piskuisessa kirkkosalissa, munkki Peter kertoi erakkolan perustajasta, pyhästä Pietari Korisalaisesta tämän reliikkien edessä:
Pyhä Pietari Korisalaisen kerrotaan alkuun parantaneen sairaita, minkä johdosta hän alkoi saada mainetta askeettisena ihmetyöntekijänä. Myöhemmin hän toimi munkkien opettajana, ajautui ristiriitoihin ja pakeni Tsrna Rekan luolaan. Pyhä Pietari kuoli vanhuuteen 1300-luvulla. Perimätiedon mukaan hänen kuollessaan luolasta näkyi lukuisten kynttilöiden valo ja kuului enkelten laulua.
Munkki Peter tuntui myös säteilevän ihmeellistä valoa ja hiljaista iloa siinä seistessään ja kertoessaan meille pyhästä Pietari Korisalaisesta. Lauloimme pienessä kirkossa, ja lapset lauloivat vielä erikseen. Tsrna Rekasta lähdimme takaisin Novi Pazariin samoilla pakettiautoiila kuin olimme tulleetkin.
Hotellimme Novi Pazarissa oli hieno, itämaisvaikutteinen kupoleineen ja suihkulähteineen. Maittavan päivällisen jälkeen osa lähti vielä iltakävelylle, osa kaipasi lepoa päivän matkustelun jälkeen. Kesken unien saimme havahtua jo neljän aikaan aamuyöstä minareettien rukouskutsujen soidessa.
Perjantai 7.6.2024
Aamulla taas aloitimme paluun takaisin kohti pohjoista. Matkan aikana kävimme kuitenkin useammassa luostarissa, ja niitä ennen Novi Pazarissa sijaitsevassa Petrova Crkvassa, 800-luvulta peräisin olevassa Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkossa.
Sopoćanin luostari, Djurdjevi Stupovin luostari sekä pyhien apostolien Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkko muodostavat yhdessä Rasin kaupungin kanssa arkeologisen alueen, joka on valittu Unescon maailmanperintökohteeksi.
Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkko on Balkanin alueen vanhin kirkko, ja jo ennen sen rakentamista paikka on ollut pakanallinen palvontapaikka. Katon kupolin Pantokrator (Kristus Kaikkivaltias) oli menettänyt kasvoistaan keskustan, mutta fresko hallitsi silti korkean kirkkorakennuksen tilaa. Lauloimme täälläkin, ja hyvin kuoromme soi.
Petrova Crkvasta jatkoimme jyrkän mäen päälle rakennettuun Djurdjevi Stupovin luostariin, tämäkin vielä Novi Pazarin laitamilla. Yli +30 asteen kuumuudessa kapuaminen ylös jyrkkää rinnettä tuntui melkein pyhiinvaellukselta. Djurdjevi Stupovin pieni luostari on rakennettu noin vuonna 1170 Stefan Nemanjan lahjoituksena ja se on korjattu osittain vuonna 2000. Lumi, sade ja muut luonnonilmiöt olivat päässeet vaurioittamaan luostaria pahasti.
Djurdjevi Stupovin luostarista matka jatkui Sopoćanin luostariin, joka on yksi kolmesta kuninkaallisesta lavrasta. Sopoćanin luostarin rakennutti Serbiaa hallinnut kuningas Uroš 1200-luvun loppupuolella. Luostarissa on upeat freskot, joita pidetään Bysantin keskiaikaisen maalaustaiteen mestariteoksina. Kuningas Uroš olikin valinnut niiden toteuttajiksi Konstantinopolin parhaat maalarit. Freskot on sijoitettu eräänlaiseen kehään (vrt. Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko), tavalla, jollaista Serbiassa ei aiemmin ollut toteutettu. Vierailumme aikana kirkon rakenteita ja freskoja kunnostettiin parhaillaan.
Sopoćanin luostari, Djurdjevi Stupovin luostari sekä pyhien apostolien Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkko muodostavat yhdessä Rasin kaupungin kanssa arkeologisen alueen, joka on valittu Unescon maailmanperintökohteeksi.
Sopoćanista suuntasimme kohti naisluostari Gradacia, mutta ennen sinne saapumistamme kävimme tankkaamassa eksoottisessa ja itämaisvaikutteisessa ravintolassa nimeltä Ras. Alueen nurmikentillä käyskenteli hääpari, ruoka oli raikasta ja muutkin fasiliteetit kohdillaan. Vielä puolisentoista tuntia matkan tekoa, ja päästiin Gradaciin.
Naisluostari Gradacin perustamisen tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, mutta oletetaan, että se on rakennettu 1200-luvun loppupuolella. Kuningas Uroš I:n puoliso, ranskalaistaustainen Anjoun Helena (Hélène d’Anjou) on haudattu sinne vuonna 1314. Kuningatar Helenaa pidetään luostarin perustajana mutta joidenkin lähteiden mukaan myös Kuningas Uroš olisi osallistunut hankkeeseen.
Jumalansynnyttäjälle pyhitetyn kirkon rakenteissa ja koko luostarissa on nähtävissä vaikutteita niin idästä kuin lännestä. Ehkä tähän on syynä se, että kuningatar Helena oli itse kasvanut kahden kirkollisen kulttuurin vaikutuspiirissä: hän oli syntyjään roomalaiskatolilainen ja myöhemmin avioiduttuaan ortodoksi. Kirkon alkuperäiset freskot ovat heikosti hahmotettavissa, ja huomio kiinnittyikin uudempiin, tyylikkään harmaasävyisiin ikoneihin, jotka on maalannut yksi sisarista.
Saimme luvan laulaa, ja laulettuamme kiiri jostakin tieto, että luostarin igumenia haluaa tarjota meille kahvit. Itse hän ei paikalle ehtinyt, mutta ne tarjoili meille yksi sisarista. (Isä Petri Hakonen kertoi myöhemmin, että kyseinen nunna oli juuri saanut valmiiksi apostoli Paavalin lähetyskirjeitä käsittelevän väitöskirjansa.) Istuimme vanhalla kivisellä ulkoterassilla, kissat käyskentelivät ympärillämme, ja puutarhassa lekotteli useampikin koira. Rauhaisa hetki ennen seuraavaa bussitaivalta.
Tarkoitus oli, että olisimme suunnanneet Gradacista suoraan Studenicaan, mutta päivä oli jo niin pitkällä, että jatkoimme suoraan seuraavaan yöpymispaikkaamme, hotelli Radočeloon. Tie näytti luikertelevan yhä syvemmälle havupuiden siimekseen, lopulta Studenica-jokea myötäillen. Matkan varrella ylhäällä vuorella näimme pyhän Savvan erakkoluolan. Isä Mishan paljastama pyhättö erottui korkealta kallioseinämään maalatun ison valkoisen ristin ansiosta.
Kolmen luostarin ja yhden kirkon päivä päättyi hotelli Radočelon terassille, Studenica-joen partaalle. Ilma oli jo vähän viilentynyt, pöytiin tuotiin hiillostettua taimenta ja paikallista viiniä, joki solisi rentouttavasti. Kun vielä oppaamme Dragan ystävällisesti kantoi matkalaukkujamme huoneisiin, oli olo lähes taivaallinen.
Lauantai 8.6.
Lähdimme aamuseitsemältä kohti Studenican luostaria. Luostari on Balkanin tärkein ja vaurain luostari. Sen perusti vuonna 1190 keskiaikaisen Serbian valtion perustaja Stefan Nemanja (myöh. pyhittäjä Simeon). Luostarissa on kaksi valkoisesta marmorista rakennettua kirkkoa: Pyhän Neitsyen kirkko ja Kuninkaan kirkko.
Stefan Nemanjan nuorimmasta pojasta tuli myöhemmin pyhä Savva. Juuri täällä pyhä Sava kirjoitti ensimmäiset ortodoksiset tekstit serbiaksi ja perusti Serbian ortodoksisen kirkon vuonna 1219. Osallistuimme liturgiaan Kuninkaan kirkossa ja lauloimme läpi liturgian, niin aikuiset kuin lapset, maailman kauneimpien kirkkomaalausten keskellä.
Niiden tekijöiksi on mainittu Thessalonikista tulleet maalarit Michael ja Eutychios. Maalaukset ovat tarkasti ottaen seccoja, eivät siis freskoja. Näiden kahden maalaustekniikan ero on siinä, että secot tehdään kuivalle laastipinnalle, freskot puolestaan märälle. Myös Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkkoon Tapiolassa on ikonografi Alexander Wikström tehnyt seinämaalaukset seccotekniikalla. Yleisbysanttilaiseen tyyliin maalattu pyhien rivistö kirkon alaosassa muistuttaa sekin Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon vastaavaa. Liekö Alexander Wikström saanut vaikutteita täältä? Ainakin hän on vieraillut myös Studenicassa opiskellessaan läheisessä Žičan luostarissa vuonna 1987.
Lauloimme läpi liturgian, ja lapset lauloivat vielä erikseen. Studenicassa on Pyhän Savan äidin reliikit, kuten myös pyhän Savan veljen, kuningas Stefanin. Kävimme muun kirkkoväen tapaan suutelemassa reliikkejä ennen ehtoollista.
Studenicassakin meille tarjottiin kirkkokahvit. Igumeni kutsui meidät tyylikkääseen saliin, missä saimme vahvan kahvin lisäksi tyhjiin vatsoihimme paikallista viinaa, rakijaa. Niiden voimin jatkoimme matkaa kohti Žičan luostaria.
Žiča kuuluu kolmen kuninkaallisen lavran joukkoon ja on Studenican luostarin tavoin kuningas Stefanin ja hänen veljensä pyhän Savan perustama. Isänsä pyhittäjä Simonin (jonka etunimi oli myös alkujaan Stefan) haudalla veljekset olivat tehneet päätöksen luostarin rakentamisesta 1200-luvun alkuvuosina. Serbialaiset pitävät Žičaa jonkinlaisena Serbian kansan symbolina, sillä serbialaisten tavoin luostari on kokenut niin nousuja kuin laskuja sekä joutunut ajoittain välikappaleeksi idän ja lännen välille. Nykyään Žiča on nunnaluostari, ja siellä on peräti kolmisenkymmentä nunnaa. Luostarin kaupassa olikin tähän mennessä suurin valikoima erilaista yrttikosmetiikkaa ja liköörejä. Myös kirjallisuutta oli paljon.
Matka jatkui kohti Novi Sadia. Kaikilla tuntui olevan nälkä, mutta lounaspaikkoja ei niin vain löytynytkään isolle ryhmälle Oppaamme Dragan soitteli eri ravintoloihin, ja viimein meidät otettiin vastaan Milunca Savicille, entiselle naissotilaalle, omistetussa ravintolassa.
Milunca Savicin elämäntarina on mainitsemisen arvoinen: hän lähti taistelemaan ensimmäiseen Balkanin sotaan sairaalloisen veljensä puolesta ja tämän henkilöllisyydellä vuonna 1912. Hän taisteli myös toisessa Balkanin sodassa sekä myöhemmin I maailmansodassa. Hän on saanut enemmän kunniamerkkejä kuin kukaan muu naissotilas. I maailmansodan jälkeen Ranska olisi tarjonnut hänelle eläkettä ja asuntoa, mutta hän päätti jäädä Serbiaan. Köyhänä kolmen lapsen yksinhuoltajana (näistä kaksi oli adoptoituja) hän elätti perheensä vaatimattomilla siivoustöillä. Vasta elämänsä viimeisinä vuosina hän pääsi Serbian valtion kustantamaan asuntoon. Huikea naiskohtalo, jonka koskettavuutta lisäsi vielä se, että isä Misha kertoi oman isoisänsä isän taistelleen rintamalla Miluncan kanssa samassa joukko-osastossa.
Sunnuntai 9.6.2024
Heräsimme aamulla Novi Sadissa ja lähdimme jo varhain liturgiaan Kolmen pyhän esirukoilijan kirkkoon. Pääsimme laulamaan parvelle kirkon oman kuoron kanssa. Me saimme laulaa liturgian alussa, sitten paikalliset, välillä lapsikuoro ja lopuksi lauloimme kaikki yhdessä. Saimme oikein lämpimän vastaanoton ja kutsun kirkkokahveille. (Isä Petri Hakonen, Stiina Hakonen sekä isä Misha tosin kutsuttiin tapaamaan Backan piispa Irinejtä).
Kirkkokahvit nautittiin pienen kävelymatkan päässä salissa, jossa pöydät notkuivat suolaista ja makeaa, kahvia ja rakijaa tarjoiltiin paikalliseen tapaan. Vilkasta keskusteltua taisi syntyä eri pöydissä, ja ensimmäistä kertaa sivuttiin vähän politiikkaakin, mutta ilmeisen hyvässä hengessä. Paikassa olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta viimeisen päivän suunnitelmat odottivat vielä toteutumistaan. Osa suuntasi vapaaehtoiselle luostariretkelle Kaćin ja Koviljivin luostareihin, osa halusi sukeltaa Tonavaan, ja joku lähti koluamaan lähikaupunki Sremski Karlovcin viinikellareita. Illalla kokoonnuimme vielä yhteen isäntäseurakuntamme väen kanssa. Lauloimme kirkkolaulujen lisäksi kansanlauluja, maistelimme monenlaisia suolapaloja ja joimme Draganin oman panimon olutta sekä muita virvokkeita.
Maanantai 10.6.24
Kotimatkalle lähdimme heti aamiaisen jälkeen. Vähän jännitimme, pääsemmekö Serbian ja Unkarin rajalla mahdollisista tarkastuksista sujuvasti läpi. Joku tiesi kertoa, että viikkoa aikaisemmin jokin ryhmä oli joutunut odottamaan rajan ylittämistä kymmenisen tuntia. Meillä oli hyvää onnea matkassa, sillä pääsimme EU:n puolelle melkein yhtä pikaisesti kuin tullessamme. Stiinan Hakosen etukäteen tilaamat lounaat odottivat meitä samassa unkarilaisessa ravintolassa, jossa olimme syöneet tulomatkalla. (Tämä oli taas yksi hyvä esimerkki Stiinan uskomattomista organisointitaidoista). Pääsimme kotiin vielä saman vuorokauden puolella, Jumalan kiitos. Suurkiitokset myös Stiinalle ja isä Petri Hakoselle, kuoromme johtajalle. Näin hienosti järjestetylle matkalle pääsee harvoin.
Lähteet:
Arkkimandriitta Teoktis (Knezević): Monastery of Sopoćani
Branislav Todić: The Eight Centuries on the Zica Monastery
Olivera Kandić: Le monastere de Gradac
Isä Mishan esitykset
Puhelinkeskustelu Alexander Wikströmin kanssa 18.6.24
Unesco.org
Pääkuva ylhäällä: Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkko