Moni Suomen ortodoksisen kirkon historiaa paremmin tunteva on kuullut nimen Keiteleen Hiekka. Nimi viittaa Pohjois-Savossa Keiteleen kunnassa, Nilakka-nimisen järven rannalla sijaitsevaan Hiekan tilaan, jonka vuonna 1940 evakkoon joutunut Konevitsan luostari osti 22.6.1940. Veljestö kilvoitteli tilalla kuusitoista vuotta, kunnes lopulta siirtyi Heinävedelle Valamon luostariin.
Jo luostarin evakuointi Konevitsan saarelta toimii kuvaavana alkusoittona niille vaikeuksille, joita veljestö joutui sodan jälkeen kohtaamaan. Veljestö sai lähtökäskyn jälkeen vain 2,5 tuntia aikaa valmistautua lähtöön. Tuolloinen igumeni Mavriki salli veljestölle vain vähäisimmät matkatavarat: kertoman mukaan vain kaksi alusvaatekertaa.
Jopa nykyään Heinävedellä Valamon pääkirkon kunniapaikalla sijaitseva Konevitsan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni oli vähällä joutua jätetyksi matkasta, ellei pappismunkki Adrian olisi ottanut sitä puoliväkisin mukaansa. Luostarisaarelle jäikin valtavasti tärkeää ortodoksista kulttuuriperintöä: luostarin koko kirjasto, kirkkojen ikonostaasit, kirkkokalustot, veljestön keljojen ikonit, kirjallisuus ja kalustus sekä paljon muuta.
Suomalaiset valtasivat luostarisaaren takaisin vuonna 1941, mutta pääosa veljestöstä pysytteli Keiteleellä, ja entistä kilvoituspaikkaa oli hoitamassa vain muutamia luostarin asukkaita. Konevitsa jäi lopulta rajan taakse 1944.
Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim luovutti toukokuussa 1941 igumeni Mavrikille 4. luokan vapaudenristin kansalaisansioista. Mavriki (Mihail Efimovitš Serežin 1892–1944) ehti toimia Konevitsan luostarin johtajana vuosina 1931–1944. Risti myönnettiin hänelle Laatokan puolustusvoimien tukemisesta 1939–1940 sotatoimien aikana.
Igumenin ja marsalkka Mannerheimin ystävyys oli alkanut jo I maailmansodan aikana, kun Mavriki toimi Mannerheimin taistelulähettinä.
Luostarielämää pula-aikana
Luostarin uusi elämä Keiteleellä poikkesi suuresti siitä, mihin Laatokalla oli totuttu. Lyhyen välirauhan jälkeen jälleen vallitseva sotatila tarkoitti maataloudesta elävälle luostarille raskaita viljan ja muiden ruokatarpeiden luovutusvelvollisuuksia sekä hakkuita metsistä, jotta valtio saisi tarvitsemiaan tukki- ja polttopuuvarantoja.
Pula-aika näkyi veljestön keskuudessa myös käytännössä: jopa luostariasukkaiden käyttämistä vaatteista kuten viitoista oli pulaa, ja veljestö kuljeskelikin palvelusten ulkopuolella pääosin siviilivaatteissa. Etenkin kaikkien iäkkäimpien veljestön jäsenten keskuudessa esiintyi alakuloisuutta ja kovaa kaipuuta takaisin tutulle luostarisaarelle. Hiekkaan perustettiin hautausmaa 1941, jonne ensimmäiset 31-henkisen evakkomatkalle lähteneen veljestön jäsenet haudattiin jo samana vuonna. Hiekan hautausmaahan laskettiin myös lähialueen siviiliväestöön kuuluvia vainajia.
Olosuhteiden muutos vaikutti jopa jumalanpalvelusjärjestykseen: sitä pelkistettiin aikaisempaan verrattuna. Luostari kuitenkin säilytti asemansa tärkeänä hengellisenä keskuksena, sillä lähiseudulle asutetut evakko-ortodoksit kävivät luostarin jumalanpalveluksissa.
Nuori igumeni toi uusia tuulia
Igumeni Mavriki kuoli 1944 keuhkokuumeeseen sairasteltuaan sitä ennen. Uudeksi igumeniksi tuli kirkollishallituksen määräyksestä pappismunkki Pietari Valamon luostarista. Uusi igumeni oli saanut kaupallisen koulutuksen ja käynyt Sortavalan pappisseminaarin vuonna 1936. Samaiselta kurssilta valmistui myös pappiskandidaatti Yrjö Olmari, myöhemmin arkkipiispa Paavali.
34-vuotias igumeni Pietari ryhtyikin innolla kohentamaan luostarin tilaa. Jumalanpalveluselämään otettiin uutta ryhtiä, ja luostarin 23 peltohehtaarin ja 100 metsähehtaarin tilaa pyrittiin saamaan paremmin tuottavaksi. Luostari hankkikin lisää peltoa sekä laidunmaata ja tuotantoa pyrittiin monipuolistamaan rakentamalla lämmitettäviä kasvihuoneita.
Nuori igumeni toimi suunnannäyttäjänä myös kirkon kansainvälistymisen saralla, sillä tämä teki 1949 opintomatkan Englantiin. Myöhemmin igumeni Pietari matkusti myös Kreikkaan ja Ahtos-vuorelle. Sittemmin tunnettuja kirkon piirissä ulkomailla opiskelleita ovat esimerkiksi rovasti Viktor Turhanen, joka ainoana suomalaisena opiskeli kuuluisassa Halkin teologisessa seminaarissa, josta esimerkiksi Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on valmistunut. Lisäksi erityisesti 1980-luvulla myös Valamon luostarin nuoremmat pappismunkit hankkivat kansainvälistä kokemusta, ja pappiskoulutuksen muututtua yliopistotasoiseksi moni seminaarilainen on myös hakenut oppia ulkomailta.
Hiekka toimi myös ONL:n kesäleirien järjestämispaikkana. Kipinä hankkeelle tuli sekin nuorelta igumenilta. Vaikka veljestö ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta osallistunut leirien järjestämiseen tai muuhun leiritoimintaan, oli Konevitsa merkittävä ortodokseja kokoava paikka, sillä leirien päättäjäistilaisuuksissa paikalla saattoi olla jopa 2500 henkilöä.
Uudistuksista ja kovasta yrityksestä huolimatta etenkin taloudelliset vaikeudet vaivasivat Konevitsaa. Ensinnäkin veljestö koostui pääasiassa ikämiehistä, ja maanviljelyn kannalta välttämättömään raskaaseen ruumiilliseen työhön kykeneviä jäseniä oli vähänlaisesti. Toisekseen Pohjois-Savon, johon Keitelekin kuuluu, pellot eivät olleet erityisen viljavia, ja luostarin karjan maitotuotos vaatimaton. Vaikka kilvoittelijat saivat perusruokatarpeensa maanviljelyn myötä, toimi luostari työnantajana useammalle palkatulle henkilölle, ja heidän palkkansa piti maksaa Laatokan ajalta peräisin olevasta pääomasta. Igumeni Pietarin taloudelliset uudistuksetkaan eivät tuottaneet merkittävää helpotusta luostarin arkeen, sillä esimerkiksi kasvihuoneiden sato ei tehnyt kauppaansa lähialueilla, vaan se oli vietävä pitkän matkan päähän Kuopioon myytäväksi.
Tulipaloja ja epärehellisyyttä
Keiteleessä Konevitsa ei säästynyt myöskään tulipaloilta, jotka olivat raskaita takaiskuja muutenkin heiveröisessä kunnossa olevalle luostarin taloudelle. Tulipaloissa tuhoutui muun muassa luostarin navetta vuonna 1953. Navetan menetys oli luostarille kova isku, sillä luostari oli hankkinut hieman aiemmin paremmin maitoa tuottavia lehmiä. Maitotilin osuus luostarin tuotoista oli ollut jopa 40 prosenttia.
Luostarissa tiedostettiin myös se, että savolaismaatila ei ollut luostarielämän kannalta optimaalinen ympäristö, ja oikean luostariympäristön rakentaminen oli mielessä. Rahapulan vuoksi hanketta ei kuitenkaan pystytty toteuttamaan.
Eräs syy krooniseen rahapulaan oli se, että valtiovalta ei ymmärtänyt tai tunnistanut luostareiden erityislaatuista asemaa, ja sodan aiheuttamien menetysten korvaukset jäivät mitättömän pieniksi: 153 miljoonan markan menetystä korvattiin 8 miljoonalla markalla – eli korvauksia saatiin vain noin viisi prosenttia. Tämä oli mitättömän vähän, kun lukua tarkastellaan yksityisomaisuudesta saaduista korvauksista, jotka olivat vähintään 50 prosenttia.
Kirsikkana kakun päälle luostarin kohtaamista ongelmissa oli erään kuuliaisuusveljen harjoittama luostarin omaisuuden varastaminen, tämä muun muassa paloitteli ja sulatti pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen hopeista muistoarkkua eli kenotafia. Varastetun ja eteenpäin myydyn omaisuuden arvo oli noin 3 miljoonaa markkaa.
Lopulta igumeni Pietari päätyi anomaan eroa luostarin johtajan tehtävästä, jonka arkkipiispa Herman hänelle myönsikin vuonna 1955. Entinen igumeni jätti myös munkkiuden ja astui vuonna 1960 avioon. Haudan lepoon hänet saatettiin 1980.
Luostarin viimeiset veljestön jäsenet siirtyivät Valamon luostariin Heinävedelle 31.8.1956. Jäljellä oli enää kuusi munkkia ja muutama noviisi, kuten luostarissa pitkään asunut Andrei Peschkoff tutummin Konevitsan Antti. Keiteleen Hiekka myytiin ulkopuolisille.
Konevitsan veljestön vaiheet toimivatkin esimerkkinä siitä, miksi luostarielämää on nimenomaisesti kilvoituselämää. Luostareiden, samoin kuin kaikkien ihmisten, vaiheisiin kuuluu nousu- ja kukoistuskausia, mutta myös vaikeuksien aikoja. Konevitsa toimii tästä esimerkkinä. Igumeni Pietarin tarina muistuttaa siitä, ettei kilvoitteluelämä ole helppoa eikä voitokas kilvoitus ole itsestään selvää edes heille, jotka nauttivat arvostetusta kirkollisesta asemasta ja kantavat koreita arvonimiä.
Evakkoon lähteneen veljestön tarina saa kuitenkin onnellisen lopun. Sanelemissaan muistelmissa Konevitsan Antti kertoo, kuinka eläkepäivät Valamossa sujuvat hyvin ja elämä on onnellista: valtava joukko ystäviä, levykokoelma ja -soitin sekä mahdollisuus matkustella. Lisäksi Antti pääsi vielä ennen kuolemaansa käymään Laatokan Konevitsaan, jossa luostarielämä tuohon aikaan jälleen virisi. Näin hän siirsi luostariperinteen katkeamattomana myös saaren uusille kilvoittelijoille.
Artikkelia varten on hyödynnetty seuraavaa kirjallisuutta, joka valottaa luostarin vaiheita tarkemmin:
Vaalisto Heidi, Konevitsan Antti, Valamon luostari, 1985, Porvoo
Pappismunkki Arseni, Konevitsan luostari, Otava, 1993, Keuruu
Heikkinen Jorma, Konevitsan luostari, Suomen ortodoksisen pappisseminaarin oppilasyhdistys, 1983, Pieksämäki
Pääkuva ylhäällä:
Pääkuva ylhäällä: Igumeni Mavriki Konevitsan saarella 1937. Avopäin oikealla igumenin ystävä, sotamarsalkka Mannerheim, jonka alaisuudessa igumeni oli palvellut 1. maailmansodassa. Vasemmalta oikealle: kenraalimajuri V. Valve, RT 3:n komentaja eversti E. I. Järvinen, igumeni Mavriki (Mihail Serechin), marsalkka C. G. Mannerheim ja luostarin noviisi. Kuvaaja: Ijäs, Arvo/Museovirasto
Ilmakuva Hiekan tilasta 1948. Lähde: Paikkatietoikkuna. Kuvakaappaus otettu 3.12.2024. Historialliset ilmakuvat – Maanmittauslaitos.