Pyhän Juliana Lazarevolaisen mukaan nimetty Juliana-yhteisö on perustettu alun perin naisille, jotka henkisten vaikeuksien tai vaikean tahi muuttuneen elämäntilanteen vuoksi tarvitsivat asunnon ja turvallisen ympäristön.
Miesten yhteydenottojen vuoksi yhteisö avattiin 2010-luvun alussa myös miehille. Nytkin yhteisössä asuu sen isäntänä vuodesta 2013 lähtien toiminut Pentti Repola. Enemmistö asukkaista on kuitenkin aina ollut naisia.
Yhteisö on ottanut vaikutteita keskiajan Euroopassa syntyneestä beginaattilaitoksesta. Ne olivat leskien tai naimattomien naisten perustamia, vapaamuotoisia hengellisiä yhteisöjä. Begiinit eivät vannoneet luostarivalaa tai sulkeutuneet yhteisöihinsä, vaan osallistuivat kaupungin elämään ansaiten itsenäisesti elantonsa.
Juliana-yhteisön tarkoitus on ollut luoda ortodoksisen kirkon elämännäkemystä ylläpitävä yhteisö. Elämä yhteisössä on perustunut ortodoksisen etiikan perusohjeistolle eli Raamatun kymmenelle käskylle.
Tarkemmin ottaen Juliana-yhteisö on ortodoksinen ekoyhteisö. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi kierrättämistä, ekologisia rakennusmateriaaleja sekä sadeveden ja aurinkoenergian hyödyntämistä.
Juliana-yhteisössä omaa uskoaan voi elää todeksi osallistumalla samalla tontilla sijaitsevan Heinolan ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksiin. Yhteisöelämän rikkauksia ovat myös varma kahvitteluseura, talkoot ja monenlaiset piirit, joista vuonna 2025 jatkuvat ainakin keskustelu- ja diakoniapiiri.
Idealisteja ja käytännön ihmisiä
Dosentti Merja Merras sai idean naisyhteisön perustamiseen keskusteluista oppilaidensa kanssa Valamon kansanopistossa. Sopiva tontti löytyi Heinolan Kristuksen taivaaseen astumisen kirkon takaa.
– Kyllähän minä tämän idean luoja ja toimeenpanija olin, mieheni kanssa. Olen itse kyseenalaistavaa tyyppiä, enkä ollut tyytyväinen siihen kirkossa paljon esillä olevaan ajatukseen, että hengellinen elämä, rukous ja paasto ovat keskeisiä ortodoksian hyveitä. Tämän "yliluonnollisen" halusin vaihtaa luonnollisuuteen, käytännön toimiin, sillä Raamatun perustava ohje on apua tarvitsevan lähimmäisen palveleminen.
Idean tuloksena perustettiin Naisyhteisösäätiö vuonna 1992. Mukana olivat Heinolan kaupunki, Lahden ortodoksinen seurakunta, Ortodoksisen kulttuurin säätiö ja joukko yksityishenkilöitä. Heistä eräs oli Naisyhteisösäätiölle merkittävän summan testamentannut Julia Mansnerus, josta säätiön hallituksessa pitkään ollut taidemaalari Marjatta Tapiola maalasi muotokuvan yhteisön salin seinälle.
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA) myönsi lainan luhtitalojen rakentamiseen ja Raha-automaattiyhdistys antoi avustuksen yhteistiloja varten. Kymmenen vuokra-asuntoa ja yhteistilat käsittävä kokonaisuus valmistui vuonna 1997. Silloinen metropoliitta Leo vihki tilat käyttöön 6.4.1997.
Merjan puoliso, rovasti Olavi Merras on ollut yhteisön toiminnassa mukana alusta asti. Isä Olavin tehtäviin kuului alkuun niin pappina kuin talonmiehenä toimiminen. Merja Merras johti yhteisöä, edusti sitä ulospäin sekä organisoi yhteisön toimintaa. Vuonna 2006 Merrakset muuttivat fyysisesti pois yhteisöstä, mutta seuraavat edelleen sen toimintaa. Merja Merras on esimerkiksi toiminut säätiön hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2018 lähtien.
Vuonna 1997 perustettiin myös Keuruun ekokylä sekä ähtäriläinen ekoyhteisö Suomineito, minkä toiminta on sittemmin hiipunut ja uudelleenkäynnistetty Gaija-nimellä. Monet muut suomalaiset ekoyhteisöt ovat lopettaneet toimintansa tai jääneet pelkiksi suunnitelmiksi. Aktiivisia yhteisasumiseen perustuvia ekoyhteisöjä on Suomessa vuoden 2025 alussa vain muutamia. Niistä tunnetuimmat ovat Keuruun ekokylä, Gaija, Katajamäen ekoyhteisö ja Väinölän teosofinen yhteisö.
Merja Merras näkee Juliana-yhteisön pitkäikäisyyden syyksi vahvan kristillisen pohjan:
– Havaitsin aika pian, että meidän ideamme oli vahvemmalla pohjalla, sillä kristillinen kirkko on kuitenkin periaatteiltaan tuhatvuotinen. Kestävään toimintaan tarvitaan tarpeeksi rahaa ja ihmisiä, jotka eivät ole vain idealisteja vaan myös käytännön toimijoita, ja jotka kestävät vastoinkäymiset ja pysyvät mukana koko ajan. Tarvitaan myös realistisia tulevaisuuden suunnitelmia.
Merja Merraksen mielestä Juliana-yhteisössä asumisessa oli parasta se, kun näki asukkaiden viihtyvän keskenään, sekä hyvin toimivat maallikkopalvelukset kirkossa.
– Opin paljon kirkon jumalanpalvelusten rikkaudesta, Merras muistelee.
Asukkailla on kuuliaisuustehtävät
Jo keväällä 1997 yhteisön asukkaat vuokrasivat puutarhapalstan, jonka luonnonmukainen viljely tuotti runsaan sadon. 2010-luvun ensimmäisinä vuosina viljelytoiminta levisi myös omalle pihalle, jolla oli kahtena kesänä myös kesäkanoja.
Ryhmävierailut toivat tuoreelle yhteisölle lisätuloja. Alkuvuosina rahaa saatiin myös myyjäisistä, joissa myytiin itse kasvatettuja vihanneksia sekä kotitekoisia piirakoita tai muita herkkuja. Yhteisruokailut kuuluivat yhteisön toimintaan vuodesta 1998 vuoden 2013 loppuun.
Vuodesta 1997 lähtien yhteisön elämää ovat rikastuttaneet erilaiset piirit, joista ensimmäisenä keskustelupiiri. Kaikille avoin keskustelupiiri kokoontuu kerran kuussa. Lisätietoja löytyy yhteisön Facebook-sivulta. Kirjallisuuspiiriä, minkä vieraana on käynyt esimerkiksi Laila Hirvisaari, on pidetty vuodesta 2014. Kirjallisuuspiiri on toistaiseksi tauolla. Ikonipiiri toimi vuosina 2019–2023, käsityöpiiri puolestaan vuonna 2021. Diakoniapiiri aloitti uutena vuonna 2024.
Ensimmäisinä vuosina Heinolan ortodoksisessa kirkossa toimitettiin maallikkopalveluksia kolmesti viikossa: keskiviikkoaamun aamurukoukset, torstain ehtoopalvelus ja lauantaiaamun hetkipalvelus.
Nykyään yhteisö saa tuloja vierashuoneen vuokraamisesta. Maallikkopalveluksia, vuokrapalstaa tai säännöllisiä yhteisruokailuja ei enää ole, Juliana-yhteisön nykyinen emäntä Tarja Kaarina Tapiola kertoo.
– Asukkailla on mahdollisuus viljellä omia pieniä keittiöpuutarhojaan sekä kasvattaa haluamiaan puutarhakasveja ja kukkia yhteisön puutarhassa. Kukkapenkeissä on kukoistanut päivän- ja kuunliljoja, ruusuja, värililjoja, mäkimeiramia, timjamia ja keväisin paljon erilaisia sipulikukkia. Yhteisruokailuja järjestämme keskenämme melkein milloin vain siltä tuntuu – tai kokoonnumme viettämään yhteistä juhlaa, grillaamme ja juomme kahvit.
Juliana-yhteisössä pidetäänkin usein juhlia, niin yksityisiä kuin kirkollisia. Kirkkovuoden tärkeimpiä juhlia ovat Heinolan kirkon helatorstaille ajoittuva praasniekka, joulu, pääsiäinen ja Juliana-juhla (2.1.). Edellisenä kahtena vuotena yhteisössä on järjestetty myös seurakunnan merkkipäiväjuhlat.
– Jumalanpalveluksia toimitetaan kirkossamme säännöllisesti: yksi vigilia ja kaksi liturgiaa kuukaudessa, paaston ja juhlien aikaan palveluksia on useammin. Liturgian jälkeen juodaan Julianan salissa kirkkokahvit, yhteisön emäntä kertoo.
Alusta asti voimassa olleen periaatteen mukaan jokaisella asukkaalla on oma talon yhteisiin töihin liittyvä kuuliaisuustehtävä. Itse tekemällä huushollin ylläpitokustannukset saadaan pidettyä pieninä.
Seuraa ja turvaa
Uskontotieteilijä, kuvataiteilija, runoilija ja ortodoksisen uskonnon opettaja Henna Paasonen muutti yhteisöön ensimmäisen kerran vuonna 2000 ja asui siellä vuoteen 2003 asti. Paasonen palasi yhteisön asukkaaksi vuonna 2012.
Yhteisöasumisen parhaiksi puoliksi hän nostaa seuran, turvallisuuden ja esteettisyyden:
– Yhteisössä asuminen lisää myös turvallisuuden tunnetta, muilta yhteisöläisiltä voi pyytää apua, jos olet sairas tai sinulla on huolia. Yhteisö on turvallinen ja ennustettava elinympäristö, joka kannattelee pahoina päivinä. Juliana-yhteisö on myös esteettisesti miellyttävä asuinympäristö, asunnot ja puutarha ovat kauniita. Heinolan ortodoksisen kirkon sijainti yhteisön vieressä mahdollistaa myös ortodoksisen hengellisen elämän – on etuoikeus saada elää kirkon vieressä ja osallistua palveluksiin. Parasta on se, että yhteisö kannattelee, jos on vaikea elämänjakso. Jos olen oikein masentunut jostakin asiasta, yhteisön isäntä Pentti Repola rutistaa minua ja sanoo: ”Kyllä me tästä selvitään”. Yhteisö auttaa jaksamaan ja helpottaa monella tapaa arkea.
– Riitojakin yhteisössä syntyy, mutta onneksi jokaisella on oma asunto, mihin vetäytyä, Henna Paasonen toteaa. Yhteisöstä kokonaisuudessaan – ihmisistä, kahvihetkistä, juhlista, liturgioista, luennoista, keskustelupiireistä ja etenkin ikonimaalauspiiristä – on tullut hänelle tärkeä. Siksi hän palasi yhteisöön muualla asuttujen vuosien jälkeen.
– Olin silloin vielä nuori, kolmekymppinen, ja halusin tehdä työuraa. Sain töitä Hämeenlinnasta, jonne muutin 2003. Olin kuitenkin kokenut yhteisössä hienoja asioita ja olin edelleen kiinnostunut elämään hengellisessä yhteisössä ja miksei elämään jonkinlaisena modernina begiininä [beginaattilaitoksen asukkaana]. Siksi muutin takaisin 2012 ja olen ilokseni työllistynyt myös Heinolassa. Olen noudattanut aika pitkälti begiinien esikuvaa elämäni kokonaisuuden suunnittelussa, myös Juliana Lazarevolainen on ollut esimerkkinä.
– Koen, että saan elää ortodoksista metafysiikkaa ja etiikkaa todeksi joka päivä. Vuosien varrella olen oppinut nauttimaan säännöllisestä rukoilemisesta ja siitä on tullut olennainen osa elämääni ja arkeani. Käytän Jeesuksen rukousta päivittäin, monta kertaa päivässä. Yhteisö ja rukous ovat toivottavasti tehneet minusta hiukan paremman ihmisen.
Myös muualla asuessaan Paasonen seurasi tiiviisti yhteisön elämää, sillä hän osallistui keväästä 2005 lähtien yhteisön elämää taltioivaan dokumentaatioprojektiin yhdessä medianomi Hanna Toiviaisen kanssa. Vuodesta 2013 lähtien Henna Paasonen on tallentanut yhteisön elämää itsekseen. Työn tulokset ovat nähtävissä vuonna 2023 julkaistussa historiikissa.
– Olen toiselta koulutukseltani kulttuurintutkija ja ammattitaitooni kuuluu kulttuurin tallentaminen. Ajattelin, että yhteisö on niin ainutlaatuinen elämänmuoto, että sen arkea ja sen hienoja ratkaisuja pitäisi tallentaa muille ihmisille ja tuleville sukupolville. Materiaalia alkoi sitten kymmenen vuoden jälkeen olla paljon, ja jotta tallentaminen ei olisi mennyt hukkaan, ehdotin Naisyhteisösäätiölle historiikin kirjoittamista.
Taiteilijana Henna Paasonen osaa arvostaa Juliana-yhteisön sisäistä ja ulkoista kauneutta:
– Olen yhdeltä ammatiltani taidemaalari, ja teokseni ideat syntyvät keskellä työtä ja rukousta yhteisössä. Rukous merkitsee minulle myös luovuutta, ilman rukousta en maalaisi. Yritän maalata maalaukseni samalla hartaudella kuin ikoneja, joiden maalaamista olen opiskellut nyt viitisen vuotta. Minusta Juliana-yhteisö on kaunis elämänmuoto, ja Jumala on Kauneus.
Yhteisön emäntänä
Tarja Kaarina Tapiola on asunut yhteisössä vuoden 2020 syksystä lähtien.
– Asunto, sijainti ja paremmat julkiset liikenneyhteydet houkuttelivat: muutin heti, kun sain kuulla vapaasta asunnosta!
Tarja Kaarina Tapiola kehuu uutta kotikaupunkiaan, sen palveluita, kulttuurielämää ja ympäröivää luontoa. Eniten hän kiittelee kuitenkin yhteisönsä yhteisöllisyyttä:
– Voit olla omissa oloissasi tai sitten saada halutessasi vaikka kahvi- tai lenkkeilyseuraa. Ulkona voi touhuta omiaan, liittyä kaverin hommiin tai ehdottaa porukalla tekemistä. Jos sairastut, joku aina tarjoaa kaupassakäyntiapua.
Yhdeksi parhaista muistoistaan Tarja Kaarina Tapiola nimeää vuonna 2024 hänelle yllätyksenä järjestetyt syntymäpäiväjuhlat. Asuminen yhteisössä on hyödyttänyt häntä myös hengellisesti:
– Merkittävintä on ollut päästä jumalanpalveluksiin kirkkoon, kotipaikkakunnallani kun ei ortodoksista kirkkoa ole. Diakoniapiirin säännölliset tapaamiset kerran kuussa ovat tärkeitä, samoin kuin kaikki yksittäisetkin keskustelut.
Ainoaksi varjopuoleksi Tapiola kokee julkisen liikenteen huonot yhteydet kotikyläänsä Sysmään.
Kysymykseen Juliana-yhteisön pitkäikäisyyden syistä hän vastaa seuraavasti:
– Juliana-yhteisö on Merja Merraksen sanoin perustettu ortodoksisen kirkon lähimmäisenrakkauden perustalle. Luulen, että se ja kirkon läheisyys, jumalanpalvelukset, kirkonkellojen soitto ja kirkon vieressä asuminen on ollut hyvin merkityksellistä samoin kuin ekologiset ratkaisut rakentamisessa, sadeveden keräämisessä, kierrätyksessä.
Osana kirkon naiskulttuuria
Suomen ortodoksisessa kirkossa Juliana-yhteisö toimii osana sen naiskulttuuria tarjoten tukea erityisesti yksinäisille naisille. Tässä mielessä Juliana-yhteisö edustaa aivan uutta vaihtoehtoa Suomen ortodoksisen kirkon yhteisöperinteessä, Henna Paasonen kirjoittaa historiikissa.
Ortodoksinen kaupunkiekoyhteisö Juliana on ollut olemassa 28 vuotta, eikä sen toiminta osoita hiipumisen merkkejä. Yhteinen toive tuntuu olevan, että tuottavuuden sijaan lähimmäisenrakkautta korostava asumisyhteisö olisi toiminnassa myös seuraavan neljännesvuosisadan kuluttua. Henna Paasosen sanoin:
– On hyvä, että on olemassa paikka, jossa elämän kolhima ihminen voi elää turvallisesti ja hyväksyttynä. Yhteiskunta ja työelämä vaativat meiltä paljon. On ihanaa tulla kotiin yhteisöön, vetää ovi kiinni ja ottaa etäisyyttä suorittamiseen.
Tarja Kaarina Tapiolaan voi ottaa yhteyttä, jos yhteisöasuminen kiinnostaa.
– Nyt meillä on pitkästä aikaa kaikissa asunnoissa vakituiset asukkaat, jotka saamani käsityksen mukaan myös viihtyvät meillä hyvin. Tämähän on ehdoton asuinpaikka erityisesti ortodoksille, mutta ainoa toivomus taitaa olla halu olla osa yhteisöä. Meille ovat myös vieraat aina tervetulleita, joko vierasasuntoon, jota vuokraamme lyhytaikaisesti, tai vaikka vain paikkaa katsomaan – saamme syyn kahvitella!
Vuokrasuhteet ovat toistaiseksi jatkuvia. Ketään ei ole koskaan irtisanottu tai kehotettu muuttamaan pois.
– Joskus asumaan tuli henkilö, joka odotti liikoja, muttei itse ollut valmis sopeutumaan toisiin. Hän ei yleensä kauan jaksanut meillä asua, muistelee Merja Merras.
Yhteisöasumisessa on aina omat haasteensa. Juliana-yhteisössä erimielisyydet on yleensä pystytty ratkaisemaan puhumalla ja rauhoittumalla aivan naapurissa olevassa kirkossa.
Ote historiikkiin taltioidusta Merja Merraksen 10-vuotisjuhlapuheesta 21.1.2007:
“Jos olemme tunteneet tulleemme loukatuiksi, jos meitä harmittaa jokin tapahtunut asia tai joku ihminen tuntuu tosi keljulta, silloin on paras apu mennä kirkkoon. Siellä kaikki liukenee, häipyy ja katoaa jonnekin. Se ei tunnu enää merkitykselliseltä, koska Jumalan suuruus ja hyvyys kattaa kuitenkin kaiken meidän elämässämme. On vain osattava nojata siihen, ja vaistomaisesti me niin täällä teemme.”
Myös joustavuutta tarvitaan, kuten yhteisön nykyinen asukas Henna Paasonen muistuttaa:
– Minulta yhteisössä eläminen on vaatinut joustamiskykyä, kärsivällisyyttä, kasvamista ja omien särmien hiomista. Olen myös päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat erilaisia kuin minä. Toisaalta täytyy muistaa, että jokainen meistä on Jumalan kuva. Kun sen muistaa, kaikki on helpompaa.
Kirjallinen lähde: Henna Paasonen: Juliana-yhteisön tarina – 25 vuotta yhteisöelämää Heinolassa (2024), saatavilla Juliana-yhteisöstä
Yhteisössä asuvan Henna Paasosen laatima historiikki Juliana-yhteisön tarina – 25 vuotta yhteisöelämää Heinolassa valmistui 15.9.2024. Tämä artikkeli perustuu historiikkiin sekä Henna Paasosen, yhteisön emännän Tarja Kaarina Tapiolan ja yhteisön perustajan Merja Merraksen haastatteluihin.
Pääkuvat ylhäällä: Tarja Lanun maalaama pyhän Juliana Lazarevolaisen ikoni ja Juliana-yhteisön puutarha/ Yhteisön oma albumi. Kuvankäsittely: Aamun Koiton toimitus