Kristilliset marttyyrit liitetään usein kaukaisiin aikoihin vuosisatojen taakse, mutta kyllä uskontonsa tähden henkensä uhranneita tunnetaan omalta ajaltammekin. Petsamon luostaria johtanut isä Paisi koki kovan kohtalon Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan 1939–1940 seurauksena.
Isä Paisi, maalliselta nimeltään Pavel Varlamovitš Rjabov, syntyi talonpoikaisperheeseen Herran kastejuhlan aattona vuonna 1881 Arkangelin kuvernementin syrjäisessä kylässä. Isä kuoli pojan ollessa vielä taaperoiässä. Luostarikutsumus näkyy virinneen jo varhain, koska nuori Pavel suoritti hengelliselle uralle valmentavan kolmivuotisen luostarikoulun Solovetskissä.
Petsamoon Pavel siirtyi isä Jankifin aloitteesta vuonna 1908. Tulevaan kilvoittelupaikkaansa saapuessaan hän oli 27-vuotias ja luostarielämään jo vakiintunut sekä monenlaisissa kuuliaisuustehtävissä kutsumuksensa todistanut. Puhdetöinään nuori kuuliaisuusveli korjasi kelloja. Munkiksi hänet vihittiin 32-vuotiaana vuonna 1913. Suomi ja Petsamo sen mukana olivat vielä osa keisarillista Venäjää.
Epävarmuuden aika
Tsaarinvallan kaaduttua ensimmäiseen maailmansotaan seurasi luostarin väellekin epävarmuuden ja suoranaisen vainon aika. Tarton rauha solmittiin lokakuussa 1920, mutta suomalaisisännät saapuivat Petsamon maisemiin vasta helmikuussa 1921.
Sitä ennen suuri osa luostarin väestä oli joutunut pakenemaan bolsevikkeja Norjaan henkensä kaupalla, mukana todennäköisesti myös munkki Paisi.
Bolsevikit käyttivät luostarin tiloja kasarmina, vankilana ja asevarastona. Suomalaisten myötä olot Petsamossa vakiintuivat, ja luostari sai jatkaa omaa elämäänsä.
1930-luvun alussa Petsamon luostarissa oli edessä johtajanvaihdos. Igumeni Jankif halusi vetäytyä, mutta suostui jäämään vielä vuodeksi rippi-isän tehtävään. Veljestö kääntyi arkkipiispa Hermanin puoleen uuden johtajan määräämiseksi, mutta tämä määräsikin toimitettavaksi vaalin.
Diakoni Paisi johtoon
Johtaja päätettiin valita veljestön keskuudesta. Hallintoasioissa kokenut, mutta jo ikämieheksi kääntyvä pappismunkki Joona kieltäytyi. Järjestettiin vaali, jossa diakoni Paisi sai veljestön selvän luottamuksen. Hän astui virkaansa huhtikuussa 1932, mutta ryhtyi hoitamaan tehtävää vasta heinäkuussa Valamosta palattuaan. Paisin johtajakauden alussa Petsamossa oli 21 vihittyä munkkia ja lisäksi kuuliaisuusveljiä sekä työväkeä.
Hänestä on meidän päiviimme välittynyt vain vähän tietoja, mutta valinnassa painoi ehkä se, että hän oli luostarin oma kasvatti sekä laajasti perehtynyt luostarin asioiden hoitoon monenlaisten kuuliaisuustehtävien kautta. Suomea Paisi ei osannut.
Luonteenominaisuuksina mainitut luotettavuus ja vankkumattomuus ovat varmasti myös painaneet veljestön vaa’assa äänestystilanteessa. Arkkipiispa Hermania isä Paisi arasteli tämän ollessa tarkastuskäynnillä vuonna 1934. Luostaria johti troikka, johon kuuluivat myös rahastonhoitaja Joona ja rippi-isäksi vastikään siunattu Varsonofi.
Kärsimys alkoi valtauksen myötä
Isä Paisin kärsimystie alkoi 3.12.1939 neuvostojoukkojen vallattua Petsamon luostarin. Viranomaiset olivat nähtävästi unohtaneet määrätä luostarin väen evakkoon. Vetäytyvät suomalaisjoukot sytyttivät Yläluostarin rakennukset tuleen kirkkoa lukuun ottamatta estääkseen puna-armeijaa hyödyntämästä niitä. Päärakennuksen munkit saivat sammutetuksi suomalaisten lähdettyä, joten se pelastui kirkon lisäksi.
Useiden kuulusteluiden jälkeen isä Paisia kehotettiin pukeutumaan lämpimästi. Hänet vietiin pois, eikä veljestö enää sen jälkeen kuullut hänestä. Isä Paisin kärsimystie jatkui kuulusteluilla Leningradissa Krestyn vankilassa.
Väkivaltaa ilmeisesti käytettiin, koska kuulusteltava useaan otteeseen valittelee muistinmenetystä. Allekirjoituksetkin on tehty haparoivalla käsialalla, vaikka isä Paisin käsiala muuten oli kaunista ja säännöllistä – sivistyneen ihmisen käsialaa.
Vuosi kidutusta ennen kuolemaa
Vuoden verran ikääntyvää luostarinjohtajaa jaksettiin rääkätä, vaikka lopputulema oli etukäteen tiedossa: teloitetaan ampumalla kansanvihollisena. Valituksensa tuloksen kuulemista varten syytetty kuljetettiin Moskovaan Lubjankan vankilaan. Se olikin ainoa kerta, kun isä Paisi kävi synnyinmaansa pääkaupungissa.
Tuomion täytäntöönpanoa varten vanki siirrettiin takaisin Krestyyn.
Yleensä Krestyssä suuren terrorin aikaan teloitetut haudattiin joukkohautaan Levašovoon Viipuriin johtavan tien varressa. Paikka oli salainen aina vuoteen 1989, mutta nykyään siellä on kaikille avoin muistopaikka. Alueella lepää tiettävästi ainakin 19 000 vainojen uhria, isä Paisi heidän joukossaan. Hänen kohtalokseen tuli johtaa idän ja lännen rajalla ollutta luostaria, joka oli maailmanpoliittisen mielenkiinnon ja epäluulojen kohteena.
Päälähde: Elina Kahla: Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari (SKS, 2020)
Pääkuvat ylhäällä: Isä Paisi. Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA. Yläluostarin kirkko säästyi polttamiselta talvisodassa. Jatkosodan aikaan siellä toimi saksalaisten kenttäsairaala. Kuva: SA-kuva 142626