Dunajevin perheeseen Kostroman kuvernementissa Moskovasta koilliseen syntyi 15.3.1872 poika, joka sai kasteessa nimen Hrisanf. Toukokuun lopulla 1894 vailla matkatavaroita ollut, maalaiselta vaikuttanut nuorukainen astui maihin Valamossa. Syntyi vaikutelma, että hän oli tullut jäädäkseen. Tulokas perusteli haluaan luostarielämään igumeni Gabrielille, joka vakuuttui, ja näin alkoi kolmevuotinen pesti työveljenä.
Myöhemmissä päiväkirjoissaan igumeni Hariton kertoo lapsuuden perheestään hyvin niukasti. Isäänsä hän ei muista. Perheensä ainoana miespuolisena jäsenenä hän koki jo varhain kaipuuta pois äidin ja sisarten luota jonnekin kauas. Valamo oli se paikka, joka tuon kaipuun tyydytti.
Pappismunkiksi 38-vuotiaana
Kansakoulusivistyksen varassa ollut, mutta ilmeisen oppivainen nuorukainen osoitti taipumusta luostarielämään, ja askelet seurasivat toistaan. Noviisin kaavun tuleva igumeni puki ylleen 25-vuotiaana. Munkiksi hänet vihittiin kahdeksan vuoden jälkeen, ja pappismunkiksi verraten nuorena, jo 38-vuotiaana.
Luostarissa alettiin kiinnittää huomiota kyvykkääseen munkkiin, ja hänelle uskottiin yhä enemmän vastuuta, kuten luostarin taloudenhoitajan tehtävä. Jo nyt arveltiin, että tämä munkki saattaa jonain päivänä kuolla igumenina.
Luostariin vetäytyvä haluaa ensisijaisesti palvella Herraansa ja käydä omaa uskonkilvoitustaan. Myös munkki Hariton esitti toistuvasti toiveen saada viettää rauhallista elämää erakkolassa vailla erityisiä velvoitteita. Veljestö ja luostari kuitenkin tarvitsivat hänen panostaan.
Tie vaikeiden aikojen johtajaksi kulki monien kuuliaisuustehtävien kautta. Munkki Hariton palveli pitkään luostarin taloudenhoitajana. Viimeinen porras ennen igumeniksi valintaa oli toiminta luostarin varajohtajana – monien luostarin ja kirkkokunnan luottamustehtävien jälkeen.
Sisäisiä ja ulkoisia kiistoja
Suomen itsenäistyttyä nuoren valtion alueelle jäi neljä ortodoksista luostaria. Sijainti luterilaisessa Suomessa aiheutti luostarien johdolle omat paineensa. Osa niistä oli sisäsyntyisiä kuten 1920-luvun alussa alkanut ajanlaskukiista uuden ja vanhan luvun välillä. Kiistalla oli heijastumia aina 1970-luvulle asti.
Veljestö oli joskus muulloinkin riitainen, mutta tasapainoinen ja tosiasioissa pitäytyvä munkki Hariton saavutti yleensä riitapuolten luottamuksen. Luostarin taloudenhoitajana ajanlaskukiistan aikaan työskennellyt Hariton kannatti uutta lukua ja omistautui ajanlaskukiistalle jopa siinä määrin, että julkaisi aiheesta kirjan. Myös Suomen kansalaisuuden hän otti ensimmäisten joukossa luostarin jäätyä Suomen puolelle. Tämäkin asia aiheutti veljestössä hajaannusta.
Munkki Hariton eli luostarin mukana vaikeita vaiheita kasvaen samalla tehtäviensä myötä kohti luostarin johtajuutta. Suurin mullistus oli kuitenkin vasta tulossa. Suuret 1930-luvun maailmanpoliittiset tapahtumat puhkesivat lopulta toiseksi maailmansodaksi Euroopassa syksyllä 1939. Kauko-idässä oli tuolloin sodittu jo pari vuotta.
Igumeniksi ennen maailmanpaloa
Munkki Hariton valittiin igumeniksi 61-vuotiaana vuonna 1933, joten hänen osalleen lankesi luotsata Valamo läpi historiansa suurimpien mullistusten. Toisen maailmansodan seurauksena Suomi menetti Laatokan luostarisaaret kahteen kertaan. Suomen puoleisen Karjalan luostarit, Valamo, Konevitsa ja Lintula, jäivät Neuvostoliiton alueelle jo talvisodan 1939–1940 seurauksena, Petsamon luostari vasta jatkosodan jälkeen.
Talvisodan jälkeen ja osin jo sen aikana Valamo evakuoitiin kiireellä sisemmäksi Suomeen – ensin Kannonkoskelle ja lopulta Heinävedelle. Igumeni Haritonin panos henkilöstön ja kalleuksien pelastamisessa sekä uuden sijoituspaikan etsimisessä oli keskeinen.
Suomi yritti saada hyvityksen talvisodan menetyksistä jatkosodassa 1941–1944, ja alkumenestys olikin lupaava. Valamokin vapautui venäläisjoukkojen miehityksestä, mutta täysipainoista luostaritoimintaa siellä ei voitu käynnistää, vaikka joitakin veljiä rakkaalle Laatokan saarelle palasikin.
Sotien jälkeen igumeni Haritonin tehtäväksi jäi vakiinnuttaa luostarin toiminta uudelle kotipaikalle ja auttaa veljestöä kotiutumaan sinne. Silloin hän oli jo iän ja sairauksien rasittama. Silti hän auttoi merkittävästi myös kodittomaksi jääneen Lintulan sisariston kotiutumista Heinäveden Palokkiin.
Isä Haritonin aika täyttyi
Maallisestakin näkökulmasta katsoen luostarin johtaminen on vaikea tehtävä. Siihen ei kiidetä uraohjuksen lailla, vaan kypsytään pitkän ajan kuluessa. Luostari on elämänura monille sen asukkaille, mutta ei tavoitteellinen urapolku. Luostarin rauhaan vetäydytään pois maailmasta; karkuun sen kiireistä rytmiä.
Isä Haritonin elämäntaival oli katketa jo marraskuussa 1934, kun kova vatsakipu osoittautui haimatulehdukseksi. Igumeni Hariton kirjoitti päiväkirjassaan jättäneensä tuolloin kohtalonsa Jumalan käsiin, uskaltamatta toivoa kuolemaa tai elämää. Elämän ja kuoleman rajalla häilynyt igumeni pelastui kuitenkin elämälle. Hänen tehtävänsä oli vielä kesken.
Igumeni Hariton nukkui kuolonuneen 27.10.1947 vakiinnutettuaan veljestön Heinävedelle uuteen Valamoon, ja itsekin sinne jo kotiuduttuaan. Aivan elämänsä lopulla isä Hariton otti vastaan vihkimyksen suureen skeemaan. Nyt hänen tehtävänsä oli täyttynyt, ja veljestö laski kunnioitetun skeemaigumeninsa Papinniemen koivujen katveeseen.
Lähteitä:
Tatjana Ševtšenko (suom. Tarja Kämäräinen): Igumeni Hariton (2017)
Ivar Kemppinen (päätoim.): Valamo (1974)
Juttua muokattu 28.10.2022 klo 12:59 päivittämällä kuvatekstiin tieto nykyisestä igumenista.
Juttu on julkaistu ensi kertaa lokakuussa 2022.