Elämme maailmassa, jossa sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja ihmisoikeusloukkaukset repivät yhteiskuntaa niin paikallisesti kuin globaalistikin. Me aikuiset tunnistamme nämä haavat ja niiden syyt – monimutkaiset ja monisyiset – mutta lapset kantavat niiden taakkaa ymmärtämättä miksi. Tämän keskellä Jumalan tahto on kirkas: Hän kutsuu meidät rakentamaan oikeudenmukaisempaa maailmaa, jonka perusta on jokaisen ihmisen kunnioittaminen ilmentäen Hänen valtakuntansa kirkkautta jo tässä ajassa.
Aikamme keskustelussa usein unohdetaan, että lapsen oikeus hengellisyyteen ja oman tradition tuntemiseen on myös perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Samalla kun pyrimme suojelemaan lapsia kaikelta vahingolliselta, meidän on varottava riistämästä heiltä mahdollisuutta kokea pyhän läsnäoloa ja kasvaa oman yhteisönsä elävässä traditiossa. Tämä tasapaino vaatii meiltä aikuisilta erityistä viisautta.
Uskonnonvapauden ydin ei ole vain yksilön oikeudessa harjoittaa uskontoaan, vaan se ulottuu syvemmälle: perheiden oikeuteen välittää arvojaan ja traditiotaan sukupolvelta toiselle. Tässä välittämisen ketjussa lapsi ei ole passiivinen vastaanottaja vaan aktiivinen osallistuja, jonka omat kysymykset ja oivallukset rikastavat yhteisön hengellistä elämää. Kristus itse asetti lapsen esimerkiksi meille aikuisille juuri tästä avoimuudesta ja vastaanottavaisuudesta.
Kun puhumme lasten suojelemisesta, meidän on kysyttävä, miltä heitä tulisi suojella. Epäilemättä kaikelta pakottamiselta ja manipuloinnilta – mutta entä jos suojelun nimissä riistämmekin heiltä jotain olennaista: mahdollisuuden kohdata pyhä, kokea yhteisöllisyyttä ja rakentaa identiteettiään tradition tarjoamalle perustalle? Todellinen uskonnonvapaus merkitsee myös vapautta kasvaa sellaisessa ympäristössä, jossa hengellisyyttä ei ole työnnetty marginaaliin tai tehty näkymättömäksi.
Pyrkiessämme suojelemaan lapsia saatamme samalla riistää heiltä mahdollisuuden kokea sitä syvää yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyttä, jota uskonnollinen traditio parhaimmillaan tarjoaa. Viisaus piilee siinä, että osaamme erottaa aidon huolenpidon sellaisesta ylisuojelusta, joka köyhdyttää lapsen maailmaa ja kaventaa hänen mahdollisuuksiaan kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi.
Yhtä lailla näemme ympärillämme, kuinka taloudelliset leikkaukset ja säästötoimet kohdistuvat erityisen raskaasti lapsiperheisiin, joiden arjessa jokainen heikennys sosiaaliturvaan tuntuu konkreettisesti. Kun ruokapöydästä ja harrastuksista joudutaan tinkimään, kun vanhempien jaksaminen on äärirajoilla, emme puhu vain tilastoista vaan todellisista inhimillisistä kärsimyksistä.
Kirkon tehtävä tässä ajassa kytkeytyy suoraan sen apostoliseen perintöön. Varhaiskristillinen yhteisö ei tyytynyt vain julistamaan vaan loi keskuuteensa radikaalisti erilaisen elämäntavan, jossa omaisuus oli yhteistä ja jokaisen tarpeista huolehdittiin. Vaikka emme nykypäivänä voi suoraan toteuttaa tätä mallia, sen periaatteet velvoittavat meitä: kirkko ei voi vaieta, kun yhteiskunnan heikoimpien asemaa heikennetään.
Pyhät isämme ovat myös opettaneet, että todellinen oikeudenmukaisuus ei ole maallisen oikeuden noudattamista, vaan osallisuutta jumalallisesta elämästä. Jokainen kohtaamamme lapsi on enemmän kuin vain lapsi – hän on elävä ikoni, jossa Kristus itse astuu keskuuteemme. Tämä mysteeri toteutuu joka kerta, kun avaamme sydämemme ja annamme Hänen tulla. Siksi lasten oikeuksista puhuminen ei ole vain yhteiskunnallista keskustelua – se on pyhä velvollisuus varjella sitä ikonia, jossa itse Jumala tulee luoksemme pienten ja haavoittuvien kasvoissa.
Kristillinen opetus ihmisarvosta muodostaa historiallisen periaatteen, jolla on universaali pätevyys. Se on toiminut ihmisoikeuslainsäädännön perustana. Yhtä tärkeää on puhua myös ihmisenä olemisen velvollisuuksista ja vastuusta, sillä oikeuksien rinnalla kulkee aina syvempi totuus: kutsumuksemme vastuuseen, velvollisuutemme rakastaa. Tämä ei ole taakka vaan tie vapauteen, sillä ilman rakkauden vastuuta oikeuksien vaatimisesta tulee kylmää ja laskelmoivaa, yhtä julmaa kuin niiden polkeminen. Tämä on aikamme suuri kiusaus: tehdä oikeuksista jumala ja unohtaa Jumalan rakkaus.
Meidän on puolustettava sekä oikeudenmukaisuutta armon ilmentymänä että kaiken palauttamista harmoniseen tilaan. Oikeudenmukaisuus ei voi tyytyä lain kirjaimeen, sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi. Meidän on nähtävä syvemmälle: oikeudenmukaisuuden täyteys on kuin seppele, johon on punottu viisauden ja armon, rohkeuden ja kohtuuden hyveet, mutta ennen kaikkea rakkaus, joka sitoo ne täydelliseksi ykseydeksi. Vain tällainen oikeudenmukaisuus voi heijastaa Jumalan valtakunnan kirkkautta ja vastata sen kutsuun. Se ei ole lain orja vaan Hengen hedelmä.
Velvollisuutemme ei siis kumpua laista, vaan rakkaudesta ja vapaudesta vastata Jumalan kutsuun. Lasten oikeuksia puolustaessamme emme vain noudata sääntöjä, vaan osallistumme Kristuksen pelastavaan työhön. Tässä työssä, kuten pyhä Johannes Krysostomos on opettanut, oikeudenmukaisuus ja armo eivät ole vastakohtia, vaan saman jumalallisen todellisuuden kaksi puolta, jotka täydentävät toisiaan: ”Missä armo vallitsee, siellä oikeudenmukaisuus täydellistyy.”