Vaikka haastattelupäivän sää on pilvinen, sisällä korsolaisessa omakotitalossa tunnelma muuttuu: siellä istuvat aurinkoinen Aleksandra “Sanni” Viskari (os. Burtsoff) sekä vunukat [lapset] Sirkka Kosonen ja Jouko Viskari.
Aleksandra Viskari on täyttänyt elokuussa 104 vuotta. Aleksandra-reiveiksi kutsuttuja syntymäpäiviä juhlitaan aina 1,5 viikkoa. Samalla päivitetään uusi ikä talon seinään.
– Ovelle koputteli poikia, liekö partiolaisia. Juoksivat karkuun, kun näytin seinässä olevaa numeroa 104 ja kerroin olevani niin vanha, Aleksandra nauraa.
Ignoilasta Korsoon monen mutkan kautta
Aleksandra Viskari on syntynyt vuonna 1920 Suojärven Ignoilan kylässä. Ignoila oli aikoinaan Suomen itäisin kylä. Kyläläisten oli oltava tarkkana, etteivät vahingossa ylittäneet valtakuntien rajaa. Jos niin kävi ja siitä jäi kiinni, joutui kuulusteluihin ja jopa vangituksi.
– Emme me lapsena osanneet pelätä tiedustelijoita, joita kävi Neuvostoliiton puolelta. En minä pelännyt susia tai karhujakaan – vaikka kerran susi seurasi jäätä pitkin kotiin tullutta siskoa eteiseen asti!
Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 neuvostoliittolaiset hyökkäsivät välittömästi Suojärvelle. Myös Ignoila miehitettiin heti aamusta. Valtiovalta oli laiminlyönyt alueen evakuoinnin eikä pakenemismahdollisuuksia käytännössä ollut, joten liki kaksituhatta suojärveläistä jäi miehitysvallan alle.
Ignoilalaiset saivat olla kotonaan 8.2.1940 asti, jolloin heidät siirrettiin entisellä luostarialueella sijaitsevalle Interposolkan siirtoleirille. Kyse oli käytännössä vankileiristä. Olot olivat karut ja työt raskaita. Aleksandra joutui tukinuittoon. Jalat paleltuivat jääkylmissä vesissä niin pahasti, että hän sai myöhemmin sotainvalidi-statuksen.
Neuvostoliitto luovutti Interposolkan leiriläiset Suomelle Värtsilässä 25.5.1940. Aleksandra perheineen päätyi ensin karanteenileirille Helsinkiin. Vanhemmat palasivat välirauhan aikana hetkeksi Suojärvelle. Jatkosodan takia he muuttivat myöhemmin Juukaan, minne heidät lopulta haudattiinkin.
Aleksandra jäi Helsinkiin:
– Minä olin käynyt Jamilahden kansanopiston. Kansanopiston opettajan kautta sain työpaikan lastenhoitajana Munkkiniemessä. Kun saatoin vanhempiani Joensuun asemalle, näin sotilaan, jonka kanssa ryhdyimme juttusille. Sotilas saatteli minut asunnolleni asti. Keitin teetä, mutta yöksi lähetin takaisin Joensuun juna-asemalle.
Yhteydenpito jatkui kenttäpostin avulla.
– Siellä ne kirjeet ovat vintillä vaneriarkussa. Minä vielä eräänä päivänä kiipeän katsomaan, Aleksandra Viskari sanoo pilke silmäkulmassa.
Aleksandra ja sotilas eli viipurilaislähtöinen Toivo Viskari menivät naimisiin Ignoilassa. He muuttivat ensin helsinkiläiseen rintamamiestaloon, sieltä hetkeksi imatralaiselle maatilalle ja sieltä Korsoon vuonna 1950.
– Joku Toivon tuttava taisi vinkata meille Korsosta. Tämä on ihan paras paikka. Sopeuduin tänne hyvin ja sain ystäviä.
Aleksandra asuu edelleen samassa talossa, mutta nyt yksin: puoliso kuoli vuonna 1992. Myös lapsista kaksi on jo nukkunut pois. Loput lapset perheineen asuvat lähellä, mikä mahdollistaa päivittäiset vierailut. Arjessa auttavat myös Valtiokonttorin kustantamat siivoojat sekä lounassetelit.
Nuorempana Aleksandra matkusti esimerkiksi Intiaan, Kiinaan, Thaimaahan ja Englantiin. Matkat ovat nyt jääneet, mutta hän seuraa edelleen maailman tapahtumia televisiosta ja lukemalla.
– Nyt on niin paljon sotia. Lapset kärsivät joka puolella – se on kaikkein kurjinta.
Meijän taivahalline Tuatto!
Ortodoksisuus ja karjalaisuus näkyy Aleksandra Viskarin kodissa. Kaikkialla on ikoneita ja olohuoneen pöydällä tulostettuna Isä meidän -rukous karjalaksi (Meijän taivahalline Tuatto!). Valokuvissa vilisee ristisaattoja, feresejä, tiistaiseuroja ja seurakuntamatkoja. Taitavana ompelijana Aleksandra on tehnyt feresin itsekin. Jopa kangas on itse kudottua.
Kahvipöytään käydessä Aleksandra tekee ensin ristinmerkin oprasan [ikonin] edessä. Sitten otetaan karjalanpiirakkaa ja jatketaan puhetta menneistä ajoista.
– Mies oli luterilainen ja lapsetkin kastettiin luterilaisiksi. Ei me näistä asioista kinattu. Mies kyllä päätti liittyä ortodoksiseen kirkkoon vähän ennen kuolemaansa. Ei me kinattu siellä Karjalassakaan. Melkein kaikki olivat ortodokseja. Joka lauantai ja sunnuntai mentiin kirkkoon. Paastonajoista pidettiin kiinni. Luterilaisiakin oli, esimerkiksi rajavartioasemalla. Joskus kävivät luterilaiset papit koulussakin pitämässä aamuhartauden.
Aleksandra muistaa erään tilanteen, missä pelättiin neuvostojoukkojen tulevan yöllä kylään. Lähinnä rajaa olevan talon väkeä oli pyydetty pitämään vahtia ja sytyttämään tarvittaessa valot merkiksi lähestyvistä joukoista. Yöllä huomattiin talon kaikkien valojen palavan. Myöhemmin kävi ilmi, että talon väki oli nukkunut. Mikä lienee saanut talon valaistumaan, kyläläiset heräämään ja pelästyttämään tulossa olleet neuvostojoukot tiehensä.
– Se oli Jumalan varjelus, toteaa Aleksandra Viskari varmana asiasta.
Pyhäkön vihkiäisiä 60 vuoden välein
Aleksandran lapsuudessa lähin rukoushuone oli Hyrsylässä. Kun Aleksandra oli 17-vuotias, Ignoilaan saatiin oma tsasouna. Aamun Koitossa julkaistun uutisen mukaan se vihittiin käyttöön 21.11.1937.
– Kaunis oli tsasounamme siinä joen rannalla. Sitä ei unohda. Aina se on silmissä, muistelee Aleksandra silmät kostuen.
Aleksandran enon oli käsketty polttaa tsasouna Ignoilasta lähdettäessä, mutta hän kieltäytyi tekemästä sitä. Tsasounaa tai vanhaa kotitaloa ei kuitenkaan löytynyt Aleksandran ja Sirkka-tyttären kotiseutumatkoilla.
Tsasounan kohtalo paljastuu Aira Samulinin vuonna 2015 tekemää kotiseutumatkaa käsittelevistä Ilta-Sanomien artikkeleista. Tsasouna on siirretty traktorilla Hautavaaran kylään. Ilta-Sanomista löytyy myös video, jossa vieraillaan rakennuksessa tuolloin asuneen Galina Shembeljanovan luona.
Korsoon muutettuaan Aleksandra Viskari alkoi käydä ensin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa Helsingissä. Vuonna 1986 Helsingin ortodoksinen seurakunta hankki Tikkurilasta omakotitalon, missä isä Juhani alkoi pitää jumalanpalveluksia.
Tikkurilaan saatiin oma kirkko vuonna 1997. Aleksandra Viskarin rooli oli tässä merkittävä, kuten isä Juhanikin kertoi Aamun Koitolle. Aleksandra ehdotti kahvirahan keräämistä ja teki aktiivisesti talkootyötä muun muassa leipomalla myyjäisiin. Kristuksen taivaaseen astumisen kirkko vihittiin Tikkurilassa 7.9.1997 eli 60 vuotta myöhemmin kuin Ignoilan tsasouna.
– Meillä on niin kaunis kirkko ja mukava pappi [isä Mikael]. Kirkossa ei ole nyt tullut käytyä, pitäisi taas mennä. Syntymäpäivillä kävi pappi antamassa ehtoollisen.
Tarttuvaa valoisuutta
Aleksandra eli Sanni Viskari on ollut ortodoksisen kirkon jäsenenä nyt reilusti yli 104 vuotta. Aleksandra täytti 3 vuotta sinä vuonna, kun Suomen ortodoksinen kirkko sai autonomian. Talvisodan syttyessä Aleksandra oli 19-vuotias. Ensimmäisenä koronavuonna hän vietti 100-vuotispäiviään.
Aleksandra Viskaria, joka vähän väliä nauraa kihertää nuoren tytön lailla ja halaa lämpimästi hyvästellessä, voisi helposti luulla nuoremmaksi. Valoisuuden ja avoimuuden lisäksi hänestä välittyy kiitollisuus elämästä:
– Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus, ja nyt on hyvä olla täällä.
Pääkuva ylhäällä: Aleksandra Viskari ja tytär Sirkka Kosonen valokuvien äärellä.
Kirjallinen lähde: Ari Haasio ja Erkki Hujanen: Tasavallan panttivangit – Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 4(2024. Printtilehden artikkeleita julkaistaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.