Neulottujen lapasten rannekappaleista voi lukea, minkä suvun edustajalle vaate kuuluu.
Ajassa

Kun ortodoksinen kirkko puolustaa kolttakulttuuria, se puolustaa myös omaa perintöään

Helsingissä 5.6. saakka avoinna oleva näyttely muistuttaa aiheellisesti, että kolttasaamelaisten asia on myös meidän asiamme. 
| Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Vladimir Sokratilin, Maria Hattunen, Susanna Somppi

Ajoitus ei voisi olla parempi. 

Helsingin tuomiokirkon kryptassa avattiin tiistaina 25.5. Lapin ortodoksisen seurakunnan ja Kolttakulttuurisäätiön yhdessä järjestämä näyttely Saaʹmi jieʹllempälggsest – saaʹmi da Pââʹzzteei Treeffan jieʹlli äʹrbb eli Kolttasaamelaisten elämänpolulla – kolttasaamelaiset ja Pyhittäjä Trifonin elävä perintö

Suunnitteluvaiheen alussa (2019) oli toki tiedossa, että Tarton rauhasta ja Petsamon alueen liittämisestä Suomeen tulee vuonna 2020 kuluneeksi tasan sata vuotta. Samoin tiedettiin, että saamelaisalueiden luonto ja perinteiset elinkeinot olivat jälleen kerran joutuneet uhatuiksi Jäämeren ratahankkeen vuoksi.

Näyttely avautui vuotta suunniteltua myöhemmin koronapandemian vuoksi, ja nyt molemmat teemat ovat polttavan ajankohtaisia. Suomalaisten toimista Petsamossa on juuri ilmestymässä uutta tutkimusta, jossa aikakausi nähdään aiempaa kriittisemmässä valossa.

Kolttanäyttelyn_esineistöä
Valokuvanäyttely Tunturien helmet esittelee käsityöperinteiden lisäksi myös elävää ja elämäniloista kolttakulttuuria. Kuva: Maria Hattunen

Esimerkiksi yleisen historian dosentti Janne Lahti Helsingin yliopistosta on todennut, että Petsamo oli nuorelle Suomelle siirtomaa, jonka alkuperäisväestöä kohdeltiin kolonialismin historiasta tutuin ottein.

Jäämeren ratahanke puolestaan haudattiin vain viikkoa ennen näyttelyn avajaisia, kuten kolttasaamelaisten luottamusmies Veikko Feodoroff saattoi ilahtuneena todeta omassa videotervehdyksessään.

Tänä vuonna on käynnistymässä myös saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ. Lisäksi Suomen Kansallismuseo ilmoitti äskettäin siirtävänsä aiemmin hallussaan olleen saamelaisesineistön aineistoluovutuksena saamelaismuseo Siidaan. Siidan uuden, keväällä 2022 avautuvan perusnäyttelyn suunnittelee myös Kolttasaamelaisten elämänpolulla -näyttelyn kuratoinut muotoilija Harri Koskinen

Liiankin tuttu tarina

Evakoista on puhuttu Suomen ortodoksisessa kirkossa paljon, mutta huomion keskipisteenä ovat olleet nimenomaan toisen maailmansodan jälkeen uudelleen asutetut karjalaisevakot. Karjalaisten ja kolttasaamelaisten kokemia menetyksiä ei ole mielekästä vertailla keskenään. On silti tärkeää ymmärtää, että kolttakansan osalta kyse on monesta peräkkäisestä tragediasta. 

Kolttasaamelaisten perinteinen elämäntapa perustui vuotuismuuttoon, mikä tapahtui talvi-, kevät-, kesä- ja syyspaikkojen välillä pohjautuen pääasiassa alueen kalastusmahdollisuuksiin. Talvisin asuttiin yhteisessä talvikylässä ja harjoitettiin yhteisesti suurriistan pyyntiä sekä kalastusta. Keväällä perheet muuttivat omille sukualueilleen kalastamaan ja metsästämään. Poroja käytettiin ihmisten ja tavaroiden kuljettamiseen sekä houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Tarton rauhassa kolttasaamelaisten asuinalue jakautui kahtia, ja perinteisten elinkeinojen harjoittaminen vaikeutui vuotuiskiertoreittien katketessa.

Kolttanäyttelyn_esineistöä
Neulottujen lapasten rannekappaleista voi lukea, minkä suvun edustajalle vaate kuuluu. Kuva: Maria Hattunen

”Petsamossa alkaneet suomalaistamistoimet jatkuivat myös toisen maailmansodan jälkeen, kun kolttasaamelaiset oli asutettu uusille vakinaisille asuinsijoille vuosina 1949–1952. Samalla myös elämäntapa koki vielä suuremman muutoksen kuin 30 vuotta aiemmin. Asutukseen ei kuulunut enää yhteistä talvikylää tai vuotuismuuton piirteitä, vaan kolttatilojen vaatimattomat rakennukset rakennutti Suomen valtio”, kertoi Lapin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Jaakko Vainio näyttelyn avajaispuheessa.

Uusille asuinsijoille asettumiselle ei ollut kuitenkaan olemassa vaihtoehtoja. 1950-luvulta eteenpäin sekä karjalaisten että kolttasaamelaisten asia katsottiinkin varmasti loppuunkäsitellyksi. Kriisi ohi, elämä jatkuu!

Ihmistä ei voi kuitenkaan repiä juuriltaan ja istuttaa noin vain keskelle täysin toisenlaista elämää. Karjalaisten kokemuksia kuunneltuamme tiedämme, että sopeutuminen uuteen edellytti usein käytännössä oman identiteetin hylkäämistä. Monet karjalaiset ja kolttasaamelaiset menettivät oman kielensä, kulttuurinsa ja uskontonsa. Erityisesti lapsia suojeltiin vähemmistöleimalta antamalla heille mahdollisimman tavallisia suomalaisnimiä ja kastamalla heidät valtakirkon jäseniksi. 

Nämä haavat ovat edelleen näkyvissä: esimerkiksi kirkon väestörakenne kertoo omaa karua kieltään ”puuttuvista sukupolvista”. 

Kolttasaamelaisten omaääniset kertomukset tästä prosessista ovat vieläkin suurelta osin kuulematta. Voimme vain toivoa, että totuus- ja sovintokomission työ voi tuoda niitä kuuluviin. 

”Tiedon lisääminen ja menneisyydessä koettujen vääryyksien tunnistaminen ja tunnustaminen ovat hyviä askeleita eteenpäin”, toteaa komission seurantaryhmään Suomen ortodoksisen kirkon edustajana nimetty isä Jaakko.

Kolttanäyttelyn_esineistöä
Kuva: Vladimir Sokratilin

Pyhittäjä Trifonin jalanjäljillä

Kolttakulttuuri on laaja käsite. Siihen sisältyvät kaikki edellä mainitut identiteettiä rakentavat aspektit, ja valtava määrä erilaisia perimätietona sukupolvelta toiselle siirrettyjä taitoja, tapoja ja tarinoita. 

Ortodoksisuuden ja kolttakulttuurin välille ei siis sovi tehdä yhtäläisyysmerkkejä. On silti kiistatonta, että ortodoksinen usko on ollut erottamaton osa kolttasaamelaisten elämää jo lähes viiden vuosisadan ajan. 

Pyhä Trifon Petsamolainen (k. 1583) aloitti lähetystyön Jäämeren rannalla saatuaan näyn, jossa häntä kehotettiin menemään asumattomaan ja janoavaan maahan, missä kukaan ei ole vielä kulkenut. 

Hän liikkui maallikkona Petsamo- ja Paatsjoen rannoilla tutustuen vähitellen paikallisiin kolttasaamelaisiin ja voittaen näin heidän luottamuksensa. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi, ja hän sai uuden nimen Trifon. Vuonna 1533 laskettiin perusta Petsamon luostarille ja seudun ortodoksiselle kirkolliselle elämälle.

“Pyhittäjä Trifonin muisto elää edelleen kolttasaamelaisen yhteisön keskuudessa. Kolttakansan oman suojeluspyhän elämästä kertovia tarinoita luetaan lapsille koltansaamen kielenopiskelun yhteydessä. Näin kertomukset Trifonista ja karhusta ja muista ihmeistä siirtyvät sukupolvelta toiselle. Vuosisatoja sukupolvelta toiselle siirtyvät muistot ja tarinat kertovat jotakin pyhittäjä Trifonin merkityksestä kolttasaamelaisille ja hänen merkityksestään koko seurakunnallemme."

"Pyhittäjä Trifonin muistoa ei varmasti vaalittaisi tällä tavalla, mikäli hän olisi käyttäytynyt siirtomaaherran tavoin kunnioittamatta kolttasaamelaisia ja heidän kulttuuriaan”, toteaa isä Jaakko.

Isä Jaakko on toiminut Lapin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 2014. Hänen omat juurensa eivät ole kolttakulttuurissa, joten asiaan on pitänyt perehtyä kirjaimellisesti aakkosista asti.

”Niin, tai oikeammin sanottuna: olen saanut perehtyä siihen tässä työssä. Mitä paremmin olen oppinut asiaa ymmärtämään, sitä suurempana rikkautena sen näen. Kolttakulttuuri on rikkaus paitsi Lapin seurakunnalle, myös koko kirkolle.”

Lisää käännöksiä

Suomen ortodoksinen kirkko on kolttasaamelaisille tärkeä ja läheinen toimija. Kirkon tuki kolttayhteisölle on kuitenkin ollut horjuvaa.

”Kirkkomme otti 1980-luvulla hyvin aktiivisen roolin koltan kielen elvyttämisessä. Silloisella Oulun metropoliitalla, nykyisellä arkkipiispa Leolla oli tässä merkittävä rooli. Myöhemmin kirkko ei ole osoittanut samanlaista aktiivisuutta esimerkiksi jumalanpalveluskirjallisuuden kääntämisessä koltaksi. Kaipa minäkään en ole toiminut riittävän aktiivisesti asian puolesta. Nyt olisi kuitenkin tärkeää, että kirkko osoittaa varoja käännöstyön jatkamiseen. Kiireellisimmäksi työksi nostaisin hautauspalveluksen tekstien kääntämisen. Myös sunnuntaipäivien evankeliumit ja epistolat sekä ehtoo- ja aamupalveluksen kiinteät tekstit olisi saatava koltaksi. Näin voisimme omalta osaltamme tukea äärimmäisen uhanalaisen, mutta olemassaolostaan nykyisin kovasti taistelevan kielen säilymistä”, toteaa isä Jaakko. 

Ortodoksisuuden pohjoisin ulottuvuus on toisaalta noussut meillä esiin viime aikoina aivan toista kautta. Pari vuotta sitten pyhien joukkoon luettu pyhittäjä Johannes Valamolainen kilvoitteli Petsamon luostarin johtajana vuodet 1921–1932. Hän on erityinen pyhä myös pohjoisessa. Sevettijärvellä vihitään kesäkuussa käyttöön ensimmäinen hänelle omistettu tsasouna.

Pyhittäjä Johanneksen jälkeen Petsamon luostaria johti pappismunkki Paisi, joka pidätettiin vuonna 1939 ja teloitettiin ampumalla vanhan ajanlaskun mukaisena pyhittäjä Trifon Petsamolaisen muistopäivänä 28.12.1940. Piispainkokous pyysi seurakuntia toimittamaan marttyyrikuoleman kohdanneelle Paisille panihidan viime talvena, kun tämän kuolemasta tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta. 

Pappismarttyyri Paisin elämästä ilmestyi vuonna 2020 kirja, Elina Kahlan kirjoittama ”Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari” (SKS).

Koti, juuret ja kulttuuri

Kryptan näyttelyssä kolttakulttuuria lähestytään sekä kirkollisesta että kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. 

Kokonaisuuteen kuuluu kolme eri valokuvanäyttelyä kolttasaamelaisten elämän varrelta, ääni-installaatio, kolttasaamelaisia perinnekäsitöitä ja sukujen omia esineitä kolttasaamelaisten yksityiskokoelmista. 

Ikoninurkassa sijaitseva osa näyttelystä on omistettu pohjoisen ortodoksisuuden historialle. Lapin ortodoksisen seurakunnan kokoelmista lainatuissa mustavalkoisissa kuvissa matkataan ajassa taaksepäin kolttasaamelaisten alkuperäisille asuinsijoille Norjan ja Suomen Lapin koillisosiin ja Venäjän Kuolan alueen luoteisosiin, Petsamon luostariin ja Kolttakönkään maisemiin.

Tuõddri Peeʹrel, Tunturien helmet -valokuvanäyttely tutustuttaa katsojan kolttasaamelaisten kulttuuriin, käsitöihin ja perinteisiin. Kuvat tuovat yleisön nähtäväksi yksityiskohtia kolttapuvuista, taidokkaasti valmistettuja esineitä sekä elävää kolttakulttuuria. Tanja Sanilan, Mervi Semenoffin, Satu Moshnikoffin, Maria Porsangerin ja Ville-Riiko Fofonoffin kuvaama kokonaisuus on ollut esillä aiemminkin.

Kalle Kallion nyt ensi kertaa nähtävä valokuvanäyttely Jõõskâs Teâtt, Hiljainen viisaus kertoo kolttasaamelaisten perinteisiin pukuihin liittyvästä hiljaisesta perinnetiedosta, vahvuudesta ja ylpeydestä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. 

Tuuli Mallan ääni-installaatio Šäigg – Juurikaiku on kokoelma vuosina 2018 ja 2019 nauhoitettuja kertomuksia, kokemuksia ja leu’ddeja Nellimistä, Keväjärveltä ja Sevettijärveltä. Äänitteiden teemoina ovat koti, juuret ja kulttuuri, kielinä koltansaame ja suomi. Synnyinpaikalta lähteminen, sinne palaaminen tai palaamisen vaikeus esiintyy monissa kertomuksissa, niin Petsamossa syntyneen sukupolven kuin nuorempienkin kokemana.

Kolttanäyttelyn_esineistöä_päähineet
Naisen päähine kertoo, onko hän naimaton, naimisissa vai leski. Perinteen mukaan päähine tulee peittää huivilla, mutta nykyisin monet naiset käyttävät sitä myös ilman huivia. Kuvassa myös miehen päähine (ensimmäisenä vasemmalla). Kuva: Maria Hattunen

Näyttelyssä pääsee esille myös kolttasaamelaisten rikas ja omaleimainen käsityöperinne. Esimerkiksi koivun- ja männynjuurista tehdyt juurityöt sekä pukujen ja asusteiden koristelussa käytetty helmikirjonta erottaa kolttasaamelaiset perinnekäsityöt muiden saamelaisten käsitöistä. Esineistö on koottu yksityishenkilöiden kokoelmista. 

Näyttelyn kuratoineelle muotoilija Harri Koskiselle sukellus kolttakulttuuriin on ollut yllättävä, herättävä ja koskettava matka. 

”Tämä on ollut minulle sekä ilo että kunnia. Olen vaikuttunut monista yksityiskohdista, mutta hienointa on ollut ymmärtää, miten pitkiä ylisukupolvisia merkitysketjuja näihin esineisiin sisältyy. Esimerkiksi lapasen rannekkeissa esiintyvät sukujen omat perinnekuviot, joita pidetään suuressa arvossa. Kolttakansan historia ja tarina on avautunut minulle näiden yksityiskohtien kautta aivan uudella tavalla. Olen innoissani siitä, että saamelaismuseo Siidan perusnäyttelyn uusiminen antaa minulle mahdollisuuden jatkaa työtä myös näiden teemojen parissa”, Koskinen sanoo.

Vitriinissä on esillä sekä vanhoja että uusia esineitä. Harri Koskinen haluaa korostaa sitä, että kyseessä on elävä, yhä uusia muotoja saava perinne. 

”Materiaalit voivat uudistua ja nuorempi polvi tekee aika ajoin irtiottoja perinteestä, mutta vahva traditio kestää sen vaivatta. Usein nuoret radikaalitkin palaavat ajan myötä lähemmäs alkuperäisempiä tulkintoja. Nämä kiertotiet ovat usein ainoa tapa ymmärtää oman perinteen keskeisiä vahvuuksia”, Koskinen pohtii.

Samaa vuoropuhelua käydään myös arjessa, kertoo Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Gauriloff

”Olen sitä mieltä, että perinteet ja tapakulttuuri on hyvä tuntea. Nuoremman sukupolven tulisi kuulla ja kerätä tietoa oman sukunsa asuihin ja asusteisiin liittyvästä perinnetiedosta, nähdä vaivaa ja tutustua perheeseensä ja omaan sukuunsa. Se voi olla haastavaa, mutta se matka kannattaa tehdä, sillä vain sillä tavalla suvun hiljainen tieto siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Jos sitten haluaa ´tuunata ja revitellä´ perinteensä kanssa, sen voi tehdä asusteissa tai erilaisilla kangasvalinnoilla. Helmikirjonta, kalannikamat ja juuripunonta toimii hienosti esimerkiksi koruissa ja laukuissa. Saamelaiset käsityöläiset tekevät luonnonmateriaaleista upeita, kestämään tehtyjä ja kauniita käsitöitä”, Gauriloff sanoo.

Uusia alkuja

Moni on ehkä ihmetellyt, miksi näyttely on esillä Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Syy löytyy kaukaa 1970-luvulta.

”Helsingin tuomiokirkkoseurakunnalle mietittiin vuonna 1977 seurakunnan ensimmäistä ystävyysseurakuntaa. Päätettiin lähestyä Lapin ortodoksista seurakuntaa ystävyysseurakuntasopimuksen merkeissä. Valitettavasti valintakokoukseen täällä Kruununhaassa osallistuneet henkilöt eivät ole enää elossa, joten en ole löytänyt päätöksen tarkkoja perusteluja mistään. Uskon kuitenkin, että valinnan taustalla on vaikuttanut jo tuolloin halu tutustua saamelaiskulttuuriin ja tukea sitä”, kertoo tuomiorovasti Marja Heltelä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnasta. 

Tuomiorovasti_Maria_Heltelä_ortodoksipappi_Jaakko_Vainio
Tuomiorovasti Marja Heltelä ja kirkkoherra Jaakko Vainio uskovat, että välillä unohduksiin jäänyt ystävyysseurakuntatoiminta on nyt saanut uuden alun. Kuva: Maria Hattunen

Vaikka ystävyyssuhteen solmimisperuste jää osin arvailujen varaan, niin itse ystävyydestä on tallentunut monille hienoja muistoja.

”Kysyin seurakuntalaisilta, mitä heille on jäänyt tästä mieleen ja sain kuulla 1980- ja 1990-luvuilla tehdyistä ikimuistoisista matkoista. Seurakuntalaiset olivat osallistuneet isollakin joukolla esimerkiksi pyhittäjä Trifonin pyhiinvaellukselle, vierailleet Inarissa ja olleet mukana Kirkonkello Neideniin -hankkeessa sekä osallistuneet Sevettijärven kirkon vihkimiseen vuonna 1992. Varsinainen nimikkokohde oli juuri Sevettijärvi ja monet muistelivatkin Sevettijärven asukkaita ja koulua.

Toiminnan käynnistäneen sukupolven ikääntyessä vierailut kuitenkin harvenivat. Viimeisen kymmenen vuoden aikana seurakunnilla ei ole ollut yhteistä toimintaa.

Nyt seurakuntien välit ovat kuitenkin lämmenneet uudelleen ja sekä tuomiorovasti Marja Heltelä että isä Jaakko Vainio vakuuttavat, että nyt solmittuja yhteyksiä vahvistetaan, ja että ystävyys saa tulevina vuosina yhä uusia muotoja. Lupauksesta jäi Helsinkiin muistutukseksi Lapin ortodoksisen seurakunnan lahjoittama pyhittäjä Trifon Petsamolaisen ikoni. 

Näyttelyn avajaistilaisuudesta tehty tallenne on katsottavissa Kolttakulttuurisäätiön YouTube -kanavalla: https://youtu.be/J51FityTPYo. Tilaisuudessa esiintyvät muusikot Aimo Aikio (kitara, laulu) ja Eeva-Maija Vehviläinen (jouhikko).

Avajaistilaisuuden avasi Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Gauriloff, joka tunnettiin vielä hetki sitten sukunimellä Korpimäki. Oman kolttasaamelaisen suvun nimen ottaminen oli hänelle tärkeä osa kolttasaamelaisen identiteetin vahvistamista.

”Koltansaamen kielen opiskeleminen vaatii kunnon paneutumista, eikä itselläni ei ole vielä aika riittänyt siihen. Toivottavasti tulevaisuudessa saan tilaisuuden ottaa äidinkielen omakseni. Nimenmuutos oli osa omaa henkilökohtaista kotiinpaluutani, mutta matkaa on vielä paljon”, Gauriloff sanoo.

Petsamon_marttyyri_kirja_isä_Paisi
Petsamon luostarin johtaja, pappismunkki Paisi koki marttyyrikuoleman pyhittäjä Trifonin muistopäivänä vuonna 1940. Hänen vaiheistaan on kirjoitettu kirja. Kuva: Susanna Somppi

Kotiinpaluuksi sanotaan usein myös ortodoksiseen kirkkoon liittymistä. Eräs omasta kirkostaan vieraantunut ja siitä eroamista suunnitellut kolttasaamelainen tuli avajaisten päätteeksi kertomaan, että isä Jaakon rohkea ja suora puhe suomalaisten kolonialistisesta toiminnasta Petsamossa pisti suunnitelmat uusiksi.

”En olisi uskonut koskaan kuulevani tällaista puhetta. Me kolttasaamelaiset emme ole tottuneet tällaiseen.” Kirkosta eroaminen saa nyt jäädä.

Saaʹmi jieʹllempälggsest – kolttasaamelaisten elämänpolulla -näyttely Helsingin tuomiokirkon kryptassa 5.6.2021 saakka. Näyttely on avoinna 5.6. saakka ma-la klo 11–17 ja su klo 12–17. Vapaa pääsy. Näyttely jatkaa Helsingistä Ivaloon, jossa se on esillä näyttelytila Kuulaassa heinäkuussa 2021. 

Pääkuvassa ylhäällä: Tunturien helmet -kokonaisuuteen on lainattu esineaarteistoa kolttasaamelaisilta suvuilta. Kuvassa näyttelyn kuratoinut muotolija Harri Koskinen, Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Gauriloff ja isä Jaakko Vainio. Kuva: Maria Hattunen