Uskonnossa vallitsee perusasetelma ihmisen ja uskonnollisen kunnioittamisen kohteen välillä. Uskonnollinen juhliminen on tärkeä osa kristillistä jumalanpalvelusta ja hengellistä elämää: uskovat kokoontuvat yhteen iloitsemaan ja kunnioittamaan merkkihenkilöitä ja -tapahtumia eri vuodenaikoihin. Näin pyritään vahvistamaan yhteyttä uskonnollisen kunnioittamisen kohteena olevaan.
Maallisessa mielessä juhlalla voidaan esimerkiksi korostaa toivotun päämäärän lähestymistä tai sen saavuttamista. Lisäksi juhliminen vapauttaa hetkeksi arjen rutiineista. Juhla valaisee arjen, minkä lisäksi se tarjoaa tilaisuuden kohdata muita ja kokea yhteisöllisyyttä. Parhaassa tapauksessa juhla voi tarjota tilaisuuden luoda uusia suhteita toisiin ihmisiin ja ympäristöön sekä ”ladata akkuja”.
Pelastuksen perspektiivissä
Raamatussa juhlat asetetaan pelastushistorian perspektiiviin. Raamatussa juhla luo kosketuksen Jumalaan, joka on läsnä maailmassa ja toimii omiensa pelastamiseksi. Näin juhliminen saa Raamatussa aivan erityisen merkityksen.
Vanhan liiton aikana Israelin kansa ylisti Jumalaansa muistaen menneitä suuria tekoja ja ikään kuin linkittäen niiden merkityksen nykyhetkeen joka vuosi. Näin juhlittiin vapautumista Egyptin orjuudesta (viikoittain lauantaisin ja vuosittain pääsiäisenä) sekä sitä, kuinka Jumala johti Israelin kansaa erämaavaelluksen aikana (lehtimajajuhlana) ja lain antamista Siinain vuorella (šavuot-viikkojuhlana).
Monet vanhatestamentilliset juhlat avasivat Jumalan tekojen merkitystä tulevan pelastuksen kannalta: Exodus kuvasi ennalta tulevaa lopullista vapautumista ja pelastusta (lehtimajajuhla). Tosin pelastus oli sidottu myös nykyisiin ponnisteluihin: lukuisat tekstit ja psalmit kehottivat kääntymään pois synnistä, katumaan ja puhdistautumaan (sovituspäivä).
Kaikkien juhlien täyttymys
Kristus toi esiin Vanhan liiton juhlien ennakoivan yhteyden Häneen itseensä ja työhönsä. Salaisessa ehtoollisessa Hän yhdisti kaikki vanhatestamentilliset juhlat yhteen, lopunaikojen uuteen pääsiäiseen. Hänessä on täyttynyt muun muassa sovituspäivän odotus, koska Hänen verensä kautta avautuu tie kaikkein pyhimpään (Hepr. 10:19), sekä ”Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo” (Hepr.12:22). Pääsiäinen sai Karitsan ylistysjuhlana ikuisen, taivaallisen merkityksen (Ilm. 5:8-14, 7:10-14 ja 14:3).
Tämän vuoksi kristilliset juhlat poikkeavat muista. Kirkkovuoden suuret juhlat saavat merkityksensä yhteydestä Kristuksen ylösnousemukseen; lopulliseen ja ikuiseen juhlaan. Silti kirkkojuhlia vietetään noudattaen vuoden kiertoa, koska niissä muistellaan Kristuksen elämän eri vaiheita. Paradoksi piilee siinä, että nyt Kirkon on itse pidettävä huolta, jotta sen juhlat eivät saisi liiallista painotusta (Gal.4:10), koska ne ovat vain heijastuksia ainoasta ”juhlien juhlasta”; ”ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis” (Kol.2:16).
Kristillisen juhlan ja eritoten eukaristian fokuksessa on pääsiäisyön salaisuus. Sapatin mentyä seurakunta kokoontuu yhteen viettämään Herran päivää (Ap.teot. 20:7; 1.Kor.16:2 ja Ilm.1:10). Näin ollen Kristuksen ylösnousemuksen juhla, uusi pääsiäinen sykkii kristityn elämässä läpi kirkkovuoden.
Modernissa jälkikristillisessä maailmassa juhlat eivät useimmiten liity kristinuskoon ja pelastushistoriaan. Sen sijaan, että juhla viestisi menneiden tapahtumien merkityksestä tai tulevaisuuden toiveesta, kansan laajasti viettämät juhlat eivät aseta osallistujille mitään ”vaatimuksia”.
Kyseessä ovat vain hetkelliset välähdykset, joilla ei ole juuri muuta merkitystä kuin katkaista rutiinit ja irrotella. Näin esimerkiksi joidenkin juhlien karnevaalipiirteet eivät enää liity pyrkimykseen luoda yhteys tuonpuoleiseen, vaan ne ovat ainoastaan keino pitää hauskaa ja poiketa jokapäiväisistä toimintamalleista.
Missä kulkee raja?
”Voiko” kristitty siis viettää maallisia juhlia? Missä määrin ja miten pitkälle voi mennä ilman, että se alkaa olla hengellisesti vaarallista? Missä ”säädyllisen” juhlimisen raja kulkee?
Hengellisessä elämässä on niin ikään oma rytminsä eli vaihtelunsa: kasvu ja taantuminen. Apostoli Paavali kuvaili sen luomaa jännitettä näin: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” (Room.7:19).
Apostolin mukaan synti on kaiken ihmisessä ja maailmassa olevan ”rytmihäiriön” taustalla. Sen vastustaminen on työlästä ja edellyttää ihmiseltä valppautta ja jatkuvaa harjaantumista. Kirkon perinteessä tätä sanotaan askeesiksi tai kilvoitukseksi, joka voi olla järjestelmällistä tai satunnaista riippuen kilvoittelijan omasta asenteesta. Askeesi on hengellistä työtä, jossa asiat koetaan ja arvioidaan oman hengellisen kasvun kannalta. Se, mikä tuntuu mahtavalta, ei ole aina hengellisesti rakentavaa: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta.” (1.Tess. 5:21-22)
Oikealla polulla pysyminen vaatii jatkuvaa valppautta, ja siksi monenlaista ”taustamelua” aiheuttava ympäristö koetaan usein jopa häiritseväksi. Tämä on johtanut erämaakilvoituksen syntyyn, josta nykyinen luostarikilvoitus juontaa juurensa.
Valppaana pysyminen yksin on haasteellista, mutta kilvoitusyhteisössä se käy helpommin – olipa se luostariyhteisö tai oma perhe, jonka sisällä toinen voi huomata elämän oikean suunnan hämärtymisen.
Hengellinen valppaus tai eräänlainen ”kylmäpäisyys” ovat tärkeitä arvioinnin työkaluja. Juuri tämän vuoksi juhlien railakas meno, tunteiden myrsky tai päihteet saattavat vallata ihmisen ja orjuuttaa hänet estämällä hänen arviointikykynsä. Kristuksen pelastustyön kohteena on koko ihminen, jolla on tunteet, mutta myös ”järki päässä”. Arviointikykynsä menettänyt ihminen on altis riskitilanteille niin arjessa kuin juhlassa – jopa uskonnollisessa. Tällaisissa olosuhteissa aiheutuvat vahingot ja vammat saattavat jäädä pysyviksi. Siksi sisäisen rauhan saavuttaminen ja sen säilyttäminen kaikissa tilanteissa, maltti ja valppaus ovat askeettisen työn perustyökaluja ja hengellisen kasvun edellytyksiä.
Viinin iloja ja kiroja
Omana kompastuskivenään pelastustiellä ovat päihteet, jotka kärjistetysti edustavat syntiin langenneen maailman äärimmäistä polarisaatiota: se, mikä jossain yhteydessä on hyvä asia, voi väärässä yhteydessä tai liallisesti käytettynä koitua ihmisen tuhoksi. Kuningas Daavid ylistää Luojaa: ”Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi” (Ps.104:15), mutta ensimmäinen viinitarhan istuttaja, vanhurskas Nooa ”juopui ja jäi alastomana makaamaan telttaansa” (1.Moos. 9:20). Esi-isä Lootin kohtalo oli sitäkin karmeampi, kun hänen tyttärensä ”juottivat sinäkin iltana viiniä isälleen, ja nuorempi meni makaamaan hänen kanssaan, eikä Loot huomannut, milloin tytär tuli hänen viereensä ja milloin hän lähti. Niin Lootin molemmat tyttäret tulivat raskaaksi isästään.” (1.Moos.19:35–36). Nykyajan mieltä kiihdyttävät aineet saattavat irrottaa käyttäjänsä täysin irti todellisuudesta. Päihteiden harha alkaa usein virhearvioista, ettei minulle voi käydä huonosti.
Kommentoimatta viinin käyttöä laajemmin apostoli Paavali varoittaa juopottelusta: ”Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne.” (Efes. 5:18). Tämä voi olla hyvä ohjenuora juhlakansalle tänäkin päivänä.
Kasvu ja kehitys vaativat keskittymistä ja sitoutumista, jolloin kilvoittelija pyrkii kohdistamaan huomionsa ja työnsä olennaiseen. Olennaista askeesissa onkin Jumalan pelastavan ja parantavan armon hyväksyminen yhteistyökumppaniksi.
Juuri vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa alkaa löytyä oikea, terve ”rytmi”, joka auttaa kasvamaan kristittynä ja etenemään pelastuksen tiellä. Jumala voi ”tahdistaa” ihmisen elämän ja parantaa tämän ”rytmihäiriön”, jos ihminen on ”hoitomyönteinen”, etsii ratkaisua ja toimii sen saavuttamiseksi. Näin hän omasta tahdostaan alkaa kokea Kirkon ”sykkeen” omakseen, jolloin jokin muu ulkoinen ”tahdistus” voi tuntua häiritsevältä.
Valinta on vapaa, mutta kaikki ei ole hyödyksi
Kristityn elämässä ”säädyllisen” juhlimisen rajan voi ajatella kulkevan juuri siinä, mihin hän sen itse asettaa. Kirkon juhlien lisäksi kristitty voi hyödyntää maallisia juhlia rakentamalla yhteyksiä muihin ja tuomalla ns. ”siviilijuhlaan” oman syventävän ja eheyttävän osuutensa. Tämä voisi jopa vertautua apostoliseen toimintaan tänä päivänä ja nykyolosuhteissa.
Missään nimessä ei ole toivottavaa, että juhliminen olisi päätöntä menoa – olipa juhliminen kirkollista tai maallista. Uskonnollinen hurmio tai maallinen ”aivot narikkaan” -juhliminen vahingoittavat ihmistä, sillä terve hengellinen ”syke” on tasaista ja rauhallista: »Kaikki on minulle luvallista» – mutta kaikki ei ole hyödyksi. »Kaikki on minulle luvallista» – mutta en saa antaa minkään hallita itseäni… Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!” (1.Kor. 6:12,20)