Ihmiselle on luontaista pohtia kuolemaa: joku haluaisi lähteä niin sanotusti saappaat jalassa tai nukkuessaan. Nämä toivomukset sisältävät ajatuksen siitä, ettei tarvitsisi kärsiä. Hyvä kuolema vaikuttaisi siis olevan suurimmalle osalle kivuton ja ”helppo”. Luonnollista on pohtia myös tuonpuoleista: uskonnot sisältävät omanlaisiaan ajatuksia siitä, millainen tuonpuoleinen on, miten sinne siirtymiseen tulisi valmistautua ja mitä tapahtuu rajan taakse siirryttyä. Kulttuurista ja uskonnosta riippumatta aihe on universaali.
"Hyvä kuolema" liittyy myös näkökulmaan. Onko se tästä maailmasta pois lähtevän vai lähimmäisten? Onko se hyvä hoidollisesti vai hengellisesti? Miten eletty elämä vaikuttaa kuoleman kokemiseen? Miten ympäristö vaikuttaa lähdön tunnelmaan?
Nykyajassa ihannoidaan nuoruutta, ja kuolema halutaan sivuuttaa ikään kuin maallisella elämällä ei olisi loppua. Kuitenkin elämän päättymisen todellisuus on jatkuvasti läsnä. On hyvä pohtia, millaisia eväitä kuoleman äärellä itsellä on jo olemassa. Entä miten olisi mahdollista tulla enemmän sinuiksi kuoleman kanssa? Eikö lopultakin ole sallimus, että Jumala ei pidä meitä täällä kahtasataa vuotta, vaan päästää meidät kärsimyksestä? Tämän kysymyksen heitti ilmoille isä Stefan Holm eräissä hautajaisissa.
Aamun Koitto haastatteli keväällä 2022 valtakunnalliseen sururyhmään osallistuneita Mariaa ja Piaa, joilla molemmilla on omakohtaista kokemusta läheisen kuoleman kohtaamisesta. Maria on liittynyt kirkkoomme melko vastikään, ja hän mainitsi tärkeäksi tukipilarikseen rippi-isänsä, jonka kanssa voi luottamuksella keskustella kaikesta – erityisesti vaikeista tunteista.
Toinen hänelle lohdullinen käytäntö on tapamme muistella edesmenneitä palveluksissamme, yhteisessä rukouksessa yksityisen lisäksi. Ortodoksinen tapa muistella edesmenneitä pitää heidät ”matkassa mukana”, vaikka he ovat siirtyneet toiseen maailmaan. Esirukous heidän puolestaan tuntuu lohdulliselta tavalta vaikuttaa jollakin tavalla, tai olla osallisena myös heidän tuonpuoleiseen taipaleeseensa.
Sekä Pialla että Marialla oli aikaa valmistautua sairastuneen läheisen poismenoon. Molemmat kokivat sairauden hitaan etenemisen siunaukseksi sekä itselleen että muille läheisilleen: oli aikaa käydä keskusteluja ja kokea lämmintä läsnäoloa samalla tiedostaen elämän hauraus.
– Minulla oli edellispäivänä synttärit, ja me juhlimme. Seuraavana päivänä sisko kertoi äidin siirtyneen saattohoitovaiheeseen. Siitä eteenpäin joku meistä oli koko ajan äidin vuoteen äärellä. Saatto tapahtui palvelutalossa, joten silloin, kun meistä ei kukaan pystynyt, joku sieltä oli hänen vierellään – palvelutalon omistajakin istui hänen kanssaan. Kun äiti oli lähdössä, pystyimme seuraamaan hetki hetkeltä lähdön etenemistä, ja olimme kaikki hänen vuoteensa äärellä, kun hän hengitti viimeisen hengityksensä ja katsoi ikkunasta ulos. En keksi, mikä olisi voinut mennä kauniimmin, Maria kertoo.
"Kuoleva" elikin vielä kuukausia
Pialla on kokemus jopa saattohoidettavan ihmeparantumisesta. Hän oli jo käynyt lukemassa poislähtevien rukoukset lähtöä tekevän jalkopäässä. Sitten lähtevä oli pohtinut, miten hänen nyt käy, mihin hoitaja oli todennut, että ”tiedäthän sinä, miten sinun käy, jollet syö”. Kuinka ollakaan, sairas oli alkanut syödä ja vointi kohentua siinä määrin, että saattohoito purettiin. "Kuoleva" eli vielä monta kuukautta ennakoitua pidempään, jopa likipitäen "omana itsenään".
Herää kysymys, millainen rooli on ihmisen omalla selviytymistahdolla – ja onko hänelle hyväksi kuulla ennuste jäljellä olevista päivistä, vai onko sittenkin armollisempaa saada elää elämän loppuaika ilman tätä tietoa? Toisaalta ennuste antaa läheisille mahdollisuuden tehdä ”viimeisen hetken toimet”, eli käydä tärkeät keskustelut, viettää yhteisiä hetkiä, lukea pois lähtevän rukoukset ja kutsua pappi paikalle, kun sen aika on.
Lähimmäisen lähtöön valmistautuminen voi olla erityisen vaikeaa silloin, jos ja kun osalla lähipiiristä on täysin eri maailmankuva. Tällöin puuttuu ikään kuin yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, mitä on tapahtumassa.
– Kuolevaakin voi pelottaa, ja ympärillä olevat voivat höpöttää aivan jonninjoutavia asioita eivätkä kohtaa itse asiaa, kuolemaa. Ne viimeiset hetket ovat oikeasti viimeiset, eikä niihin voi enää koskaan palata. Hyvään kuolemaan liittyy minusta se, että kaikki yrittävät hyväksyä sen, mitä on tapahtumassa, Pia sanoo.
Kuoleman lähestyessä hyväkin aikomus voi kääntyä päinvastaiseksi. Jokainen suru, kaipaus ja tapa käsitellä kuolemaa on uniikki ja herkkä kokonaisuus. Pialla on tällaisesta omakohtaista kokemusta: hän oli ehdottanut papin pyytämistä paikalle ei-uskovalle, mikä suututti sukulaisen.
– Heille pappi oli outo asia siinä kohtaa: papit ja usko eivät kulje samalla tapaa mukana kuin meillä (ortodokseilla). Vaikka kuoleva henkilö oli ateisti, olimme kuitenkin juuri käyneet hengellisen keskustelun, missä muun muassa kiitimme toisiamme kaikesta. Samalla, kun syytin itseäni siitä, että menin sorkkimaan asiaa, unohdin rukoilla heidän puolestaan. Toisen uskominen ei ole millään tavalla minun asiani, vaan ihmisen ja Jumalan välinen. Ajattelin, että pappi osaa kohdata ihmisen kuin ihmisen lähdön hetkellä, ja ateistikin on kuitenkin miettinyt paljon asioita päädyttyään ateismiin. Viimeisellä hetkellä hän saattaa kuitenkin haluta keskustella tai jopa muuttaa mieltään.
Sekä Marian että Pian kokemuksissa nousi esiin se, miten läheiset voivat toimia surun murtamina heille epätyypillisillä tavoilla.
– Meillä hautajaiset olivat farssi juuri siksi, että suru oli liikaa, ja se sai ihmiset käyttäytymään hullusti: emme kyenneet käyttäytymään fiksusti toisiamme kohtaan, Maria muistelee.
Sekä Marian että Pian pohdinnoissa nousi esiin, miten tärkeää on ilmaista oma tahtonsa kuoleman ja sairauden varalta. On hyvä ilmaista kirjallisesti esimerkiksi se, että haluaa saada oman uskon mukaista hengellistä huolenpitoa silloin, kun lähtöön on mahdollista valmistautua.
Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun läheiset eivät jaa samaa uskoa tai maailmankatsomusta. Tällöin hengellinen näkökulma voi olla heille todella vieras, joten uskovan toiveet on syytä niin sanotusti vääntää rautalangasta. On syytä kirjata ylös esimerkiksi se, haluaako lähteä rauhassa yksin vai onko lähimmäisten läsnäolo toivottavaa. Tällöin harkittavaksi tulee vaikkapa se, onko itsekästä sulkea muut ulos lähdön hetkestä – tai rajata hautajaisiin osallistuvia?
Maria pohtii vielä elossa olevan isänsä tahtoa ja sitä, tekisikö jotain nyt toisin edellisen kokemuksen pohjalta.
– Isä itse ei halua ehdottomasti mitään uskonnollista – ei edes hautapaikkaa, ja elimistö lahjoitetaan tieteelle. Itseä askarruttaa se, onko hänen puolestaan rukoilu tällöin väärin, tai jollain tapaa tunkeilua. Toisaalta silloin jätän asiat hänen ja Jumalan välisiksi, kun rukoilen Jumalaa hänen puolestaan, Maria miettii.
Mielenrauha ja sovinto ovatkin oleellisia hyvän hyvästijätön elementtejä, mutta niihin eivät kaikki aina yllä. Pia on pohtinut asiaa etenkin kalmistovierailuillaan.
– Todellisessa elämässä ei aina osata sanoittaa asioita, ja suomalaisten on usein vaikea puhua suoraan. Lisäksi anteeksipyytämiseen ja -antamiseen vaikuttaa se, miten eri osapuolet ovat pystyneet hyväksymään tilanteen lopullisuuden. Koska me olemme ylösnousemuksen kirkko, se keskustelu jatkuu. Eli niiden ihmisten, joiden kanssa en ole saanut keskusteluja loppuun, voin jatkaa keskustelua rukouksen kautta. Lopulta asioihin tulee armo ja sopu. Rippi-isän läsnäolo on tässä prosessissa hyvin tärkeää, jottei vastavoimien vuoksi lankea.
Tietoisuus sielusta tuonpuoleisuudessa on siis merkittävä apu maalliseen elämään jääville. Maria on kokenut saman konkreettisesti.
– Sain joskus rippi-isältäni neuvon, että asioita voi sopia kuoleman jälkeenkin. Muistelin kipuilemaani ihmistä muistelupöydän ääressä ja pikkuhiljaa löysin rauhan.
Ehkä hyvän kuoleman kysymys onkin ratkaistu lopulta siinä, miten on elänyt; siinä, miten elää niin, että on itse aina valmis kuolemaan – keräämällä aarteita taivaaseen ja ”olemalla valmiit kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa” (Piet. 1:13 | Matt. 25:1).
Löydänkö sielusi tunturin tuulesta
kun revontulet tanssivat ja tähdet loistavat yössä pohjoisen?
Löydänkö sielusi saariston kallioista, kun meren aallot laulavat ja aurinko hymyilee päivässä etelän?
Mira Bogdanoff
Seison tunnin, kaksi, kolme
Ikoni loistaa kirkkautta tuohusten valossa
Kyynelten läpi katson Jumalansynnyttäjää
Riisan takana on taivas
Näetkö minut, kuuletko minut, tunnetko minut?
Ohut harso erottaa meidät
Väsymykseltäni en jaksa sanoa, kuin Herra, armahda
Surullani on koti tämän ikonin äärellä.
Mira Bogdanoff