Arvoisa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo,
teidän ylhäisyytenne, armoitetut ja kunnioitetut johtajat,
kunnianarvoisat vieraat,
arvon läsnäolijat,
naiset ja herrat,
rakkaat ystävät,
On kunnia saada seistä tänään näin lukuisten moniuskonnollisen Suomen yhteisöjen edustajien edessä tänä merkittävänä päivänä, syyskuun yhdentenätoista, päivänä, joka kantaa mukanaan sekä historian painolastia että toivoa sopusointuisesta tulevaisuudesta. Pyydämme teitä yhtymään pieneen hiljaiseen hetkeen kunnioittaaksemme heidän muistoaan, jotka kuolivat terrori-iskuissa tänä päivänä 22 vuotta sitten.
Vuoden 2021 marraskuussa matkustimme New York Cityyn ja kuljimme tuolla pyhitetyllä alueella, jossa niin monet menettivät henkensä, siunataksemme käyttöön pyhän Nikolaoksen kreikkalaisortodoksisen rukoushuoneen. Tuo kappeli on Ground Zeron ainoa pyhättö, ainoa kristillisen jumalanpalveluksen huone, mutta se on samalla myös paikka, joka julistaa inkluusiota, suvaitsevaisuutta ja vastavuoroista ymmärtämystä kaikkien ihmisten kanssa, jotka uskovat ja joilla on hyvä tahto. Vaikka ortodoksisuus on elänyt pitkään yhdessä toisten uskontojen ja toisten kristillisten tunnustusten kanssa, ei tämä yhdessäolo ole aina ollut rauhanomaista. 1800-luvun jälkipuoliskolla noussut nationalismi loi pohjaa niille geopoliittisille voimille, jotka uhkasivat koko 1900-lukua, ja teki myös tietä kuolettavalle fundamentalismille, joka kuuluu 2000-luvun ensimmäisten 25 vuoden ilmiöihin. Ortodoksisuuden suhdetta uskonnolliseen pluralismiin on muovannut sarja historiallisia tapahtumia, jotka ovat määrittäneet uudelleen näköalojamme uskontoihin sekä vaikuttaneet ymmärrykseemme dialogiin pohjautuvasta uskonnollisten organisaatioiden maailmanlaajuisesti roolista. Kuten pyhän ja suuren vuoden 2016 kirkolliskokouksen ensyklikassa todettiin:
Rehellinen uskontojen välinen dialogi luo luottamusta, rauhaa ja sovintoa. Kirkko taistelee sen puolesta, että ”rauha korkeudesta” vallitsisi myös maan päällä. Todellista rauhaa ei saada aseiden voimalla vaan rakkaudella, joka ”ei etsi omaa etuaan” (1. Kor. 13:5). Uskosta virtaavaa laupeuden öljyä on vuodatettava lähimmäisten haavojen parantamiseen, ei vihan tulen voimistamiseen. (§17)
Haluamme osoittaa lämpimät kiitoksemme isännillemme Suomessa ja kaikille teille, jotka olette kokoontuneet tänne rauhan ja vuoropuhelun hengessä. Koko sydämestämme onnittelemme näiden keskustelujen järjestäjiä ja puhujia heidän rohkeudestaan ja näkemyksellisyydestään järjestää tärkeä tapahtuma uskontojenvälisen dialogin edistämiseksi.
Vaikka maailmamme on täynnä elämää ja erilaisuutta, tahraavat sitä usein jakolinjat, väärinymmärrykset ja konfliktit. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat muovanneet maailmanlaajuisesti uskontojen roolia ja myös tapaa, miten ne nähdään. Niiden myötä uskonnot tekivät voimallisen paluun kansainväliselle näyttämölle. Ajatukseen, että ihmiset tappavat Jumalan nimessä toisiaan, voi vastata ainoastaan siten, että eri uskonnollisista taustoista tulevat uskon ihmiset järjestäytyvät yhteen ja julistavat rauhallista rinnakkaiseloa. Näiden haasteiden edessä ekumeeninen patriarkaatti on pitkään julistanut ekumeenisen ja uskontojenvälisen dialogien metodia tapana edetä kohti elpymistä ja sovitusta. Tänään haluamme jakaa teidän kanssanne Konstantinopolin Äitikirkon vaiheita sen osallistumisessa ekumeeniseen liikkeeseen ja sen sitoutumiseen järjestää merkityksellistä vuoropuhelua abrahamilaisten uskonperinteiden edustajien, veljien ja siskojemme välillä.
Usko dialogissa
Meillä on oltava uskoa dialogiin itseensä. Jokainen kohtaaminen ja jokainen vuoropuhelu vaatii riskin ottamista niin yksilöllisellä kuin yhteisölläkin tasolla. Kaikki dialogi on myös persoonallista, sillä sitä käyvät ainutlaatuiset ja korvaamattomat persoonat, olivatpa he kristittyjä tai eivät, ja joiden persoona on erottamatta yhteydessä heidän yksilöllisiin, yhteiskunnallisiin, kulttuurisiin ja uskonnollisiin piirteisiinsä. Ekumeenisen ja uskontojenvälisen vuoropuhelun vastustaminen nousee yleensä pelosta ja välinpitämättömyydestä, huonoista tiedoista tai vähäisistä todellisista kokemuksista uskonnollisesta monimuotoisuudesta. Uskontojenvälinen vuoropuhelu tunnustaa eri uskonnollisten perinteiden eroavaisuudet ja edistää rauhallista rinnakkaiseloa sekä yhteistyötä kansojen ja kulttuurien välillä. Tällainen dialogi ei merkitse, että oma usko olisi kiellettävä, vaan se ohjaa kunkin omaa näkökulmaa avartumaan toisen suuntaan. Näin dialogi voi hälventää ennakkoluuloja ja toimia vastavuoroisen ymmärryksen ja ristiriitojen rauhallisen sovittelun apuna. Puolueellisuus ja ennakkoluulot saavat syntynsä toiseuden esittämisestä väärin – ja juuri tämän vuoksi dialogi on aivan oleellista, sillä se voi karkottaa pelon ja epäluulon tiehensä. Se on oleellista rauhan kannalta, mutta tehokasta se on vain silloin, kun dialogia käydään inkluusion, vastavuoroisen luottamuksen ja kunnioituksen hengessä. Dialogi määrittää suhdettamme maailmaan juuri olemalla jotain muuta kuin pelkkä me itse. Hiljattain ekumeeninen patriarkaatti siunasi asiakirjan ”Maailman elämän edestä”, jossa tämä idea saa oivan kiteytyksensä:
[…] tietäen että Jumala ilmoittaa itsensä lukemattomin tavoin ja mitä kekseliäimmin keinoin, kirkko osallistuu dialogiin toisten uskontojen kanssa valmistautuneena ällistymään ja ilahtumaan Jumalan suomien taivaallisen hyvyyden, armon ja viisauden moninaisista ja luovista ilmauksista kaikkien kansojen piirissä. (§55)
Ekumeeninen liike: kohti kristittyjen yhteyttä dialogin avulla
Kristittyjen välinen dialogi on matka kohti sovitusta. Ekumeeninen liike, joka symboloi tätä pyrkimystä, on toivon majakka, kutsu ylittää tunnustukselliset eroavaisuutemme etsiäksemme kristittyjen yhteyttä eri kirkkojen yhteyden kautta. Ekumeeninen patriarkaatti, eräs ortodoksisuuden vanhimmista ja arvostetuimmista keskuksista, on ollut vakaasti mukana puhumassa kristittyjen yhteyden puolesta aina ekumeenisen liikkeen alusta asti. Konstantinopolin kirkko on, jo vuonna 1920 antamastaan ensyklikasta ja synodaalisesta kirjeestään lähtien, pyrkinyt käyttämään vähäisiä voimavarojaan veljellisen dialogin ja yhteyden edistämiseksi toiveenaan kristittyjen yhteyden toteutuminen. Ekumeeninen liike sai uutta virtaa viime vuosisadan kahden tuhoisan maailmansodan jälkeen. Näiden kammottavien välienselvittelyjen jälkimainingeista alkaen olemme pyrkineet, kuten vuonna 1948 perustettu Kirkkojen maailmaneuvostokin, edistämään yhteistyötä, ymmärrystä ja yhteisiä tekoja eri kristillisissä kirkoissa. Sitoutumisemme dialogiin ei häivytä ainutlaatuisia perinteitämme, vaan rikastuttaa yhteistä hengellistä perintöämme. Kirkkojen maailmanneuvoston kansainvälisten ekumeenisten yhteyksien 75-vuotisjuhla, jota tänä vuonna vietämme, voisi toimia merkkipaaluna myös meidän matkallemme kohti yhteyttä. Muutamia kuukausia sitten vierailimme Virossa Euroopan kirkkojen konferenssin 16. yleiskokouksessa ja pohdimme tuolloin maanosamme alati muutoksessa olevaa kristillistä, ekumeenista todellisuutta. Otimme tuolloin esiin ”uuden ekumenismin”, jonka piirissä solmitut liittolaisuudet perustuvat otolliseen ajankohtaan. Tämä liikehdintä, joka kerää eri kirkkoja konservatiivisten arvojen ympärillä, ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Itse asiassa nyky-yhteiskunnan polarisaatio, joka ilmenee ”kulttuurisotien” käsitteessä, muodostaa aidon uhan ekumeeniselle näyllemme ja tehtävällemme.
Ekumeenisen liikkeen tulevaisuus asuu ”rakkauden dialogissa”, uusien merkkien luomisessa sekä yhteisissä teoissa. Meidän on avattava sydämemme vuoropuhelulle. Tämä on se perimmäinen vaatimus kristittyjen välisen yhteyden palauttamiselle, ja se on osoittautunut erityisen todeksi siinä ekumeenisessa työssä, jonka käynnistimme yli 50 vuotta Rooman sisarkirkkomme kanssa juhlavan Vatikaanin toisen konsiilin yhteydessä. Paavi Paavali VI:n ja ekumeeninen patriarkka Athenagoraan käynnistämä rakkauden dialogi Jerusalemissa heidän historiallisen tapaamisensa yhteydessä vuonna 1964, ja vuosi myöhemmin poistetut vuoden 1054 anateemat sallivat kirkkojen dialogin kehittyä kohti ”totuuden dialogia”. Vuonna 1979 käynnistyivät viralliset teologiset ja kansainväliset dialogit kirkkojemme välillä. Meidän on myös mainittava tärkeä, hiljattain (7.6.2023) Egyptin Aleksandriassa roomalaiskatolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon yhteisen teologisen kansainvälisen komission luoma asiakirja ”Toisen vuosituhannen ja tämän päivän synodaalisuus ja primaatti”. Tämä asiakirja tarjoaa meille arvokkaan oppitunnin, joka voi kiteyttää asiakirjan viimeiseen lauseeseen: ”Pitäen mielessään herramme käskyn rakastaa toisiamme niin kuin hän on rakastanut meitä (Joh. 13:24), on meidän kristittyjen velvollisuutena pyrkiä kohti yhteyttä niin uskossa kuin elämässäkin.” (§5.6.)
Dialogin matka: juutalaisten veljiemme ja sisartemme rakkaudellinen kohtaaminen
Juutalaisuuden ja ortodoksisen kristillisyyden välinen vuoropuhelun on testamentti jaetuista juurista, Abrahamin uskonnosta. Tämä dialogi ylittää historialliset ristiriidat ja kehittää molemminpuolista kunnioitusta. Ekumeeninen patriarkaatti on osallistunut merkityksellisiin keskusteluihin juutalaisten johtajien kanssa, joissa samalla tunnistamme toistemme historioiden ja perinteidemme tärkeyden. Yhdessä pyrimme taistelemaan ennakkoluuloja, erityisesti antisemitismiä, vastaan, edistämään suvaitsevaisuutta ja työskentelemään sellaisen maailman puolesta, jossa sopusointu saisi vallita riitasointujen sijaan.
Ortodoksikristittyinä seisomme juutalaisten veljiemme ja sisartemme rinnalla ja tuomitsemme antisemitismin sekä kaiken kiihkoilun ja vihan missä muodossa tai paikassa ne esiintyvätkään. Näin seuraamme lukuisten ortodoksikristittyjen todistusta, jotka uhrasivat henkensä toisessa maailmansodassa pelastaakseen juutalaiset lähimmäisensä. Uskomme, että kaikki elämä on kallisarvoista. Juutalaisyhteisö on tunnustanut monet näistä ortodokseista ”vanhurskaiksi kansojen joukossa”, jotka auttoivat juutalaisia heidän tarvitessaan apua ja ovat ikuistaneet heidät muistettaviksi Yad Vashemiin, Jerusalemissa sijaitsevaan holokaustin muistopaikkaan, jossa myös me olemme saaneet vierailla.
Kirkkona nämä uskomme suuret miehet ja naiset motivoivat meitä seuraamaan heidän esimerkkiään ja olemaan heidän kunniallisia seuraajiaan. Tunnette kaikki heidän nimensä: Zákynthoksen metropoliitta Krysostomos, pyhä Maria Skobtsova, pyhä Dimitri Klepinin sekä kunnioitettu Cyril Argenti.
Ekumeenisen patriarkaatin ja kansainvälisen juutalaisuuden uskontojenvälisen komitean konsultaatiot ovat tuottaneet yli 40 vuoden ajan hedelmällistä yhteistyötä, ymmärrystä ja dialogia juutalaisuuden ja ortodoksisen kristinuskon välillä. Edellinen, vuonna 2022 Wienissä järjestetty kokous osoitti jatkuvan sitoutumisemme tähän historialliseen akateemiseen keskusteluun sekä halumme vahvistaa tuntemustamme ja suhdettamme Toiseen.
Ymmärryksen sillat: ekumeeninen patriarkaatti ja Islam
Eri uskonyhteisöjen jännitteisten suhteiden sävyttämässä maailmassa ekumeeninen patriarkaatti on ottanut askelia ymmärryksen siltojen rakentamiseen muslimiyhteistyökumppaniemme kanssa. Uskomme vakaasti, että sekä Islamin että ortodoksisen kristinuskon ytimessä on yhteinen kutsu myötätuntoon, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan. Dialogien ja yhteisten aloitteiden myötä pyrimme korostamaan yhteisiä arvojamme ja puuttumaan vääriin tulkintoihin, jotka ovat kylväneet eripuran siemeniä.
Islam ei ole meille vieras uskonto, sillä onhan asemapaikkamme juuri Turkissa. Tähän hyvin pitkäikäiseen dialogiin, johon jo monet kirkkoisät aina pyhästä Johannes Damaskolaisesta pyhään Gregorios Palamakseen asti ovat osallistuneet, kuuluu ajatus, että emme pyri mitätöimään erilaisia näkemyksiä inkarnaation mysteeristä tai Pyhän Kolminaisuuden teologiasta. Samalla ortodoksinen kirkko on kuitenkin kohdannut Islamin syvälliset opetuksen sen monissa perinteissä, ja tunnistanut seikkoja, joista voimme olla yhtä mieltä sekä samankaltaisuuksia, jotka liittyvät Ummahiin tai yhteisöön, yhteiseen syntyperään Lähi-idässä, rukouksen ja askeesin tärkeyteen sekä kamppailuun Jumalan tahdon löytämiseksi kaikissa asioissa. Nämä perusteet kutsuvat niin Islamia kuin ortodoksisuutta läheiseen keskusteluun rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Niinpä olimmekin järkyttyneitä ja jyrkästi esitimme vastalauseemme aiemmin tänä vuonna Ruotsissa ja Tanskassa sattuneille tapauksille, jossa Koraaneja poltettiin. Näitä tekoja ei voi hyväksyä, mutta ne osoittavat lisäksi kunnioituksen ja suvaitsevaisuuden puutetta, ja ihannoimalla vihaa ja ennakkoluuloja ne saattavat oman eurooppalaisen kulttuurimme häpeään. Kaikkien uskontojohtajien on saarnattava eri uskonnollisten ryhmien jäsenten pyhyyden puolesta.
Tällaista ajattelua vastaan yritimme tuoda esiin rauhan ideaa tärkeässä konferenssissa Kairossa vuonna 2017, johon saimme kutsun Al Azharin moskeijan imaamilta, sheikki Ahmed Mohamed el-Tayyibilta. Nostimme uskonnon elintärkeitä tehtäviä esiin: ihmiskunnan liittäminen yhteen, kansojen identiteetin ymmärtäminen, suurempiin kulttuurisiin aikaansaannoksiin pyrkiminen ja rauhan tekijänä toimiminen. Samalla pidimme myös tärkeänä puuttua väkivaltaan, jota tehdään uskonnon nimissä. Muistutimme osallistujia, että nyt uskontojen nimissä tehdyt uskonnollisen fundamentalismin ja kauheat väkivallan teot vain tukevat modernia kritiikkiä uskontoja ja uskoa kohtaan sekä liittävät itse uskonnollisuuteen vain kielteisiä asioita. Fundamentalismi tekee uskosta ideologiaa. Totuus on kuitenkin se, että väkivalta itsessään on jotain vastakkaista uskonnollisten uskomusten ja oppien perusperiaatteille. Aito usko ei vapauta ihmisiä vastuustaan maailmaa kohtaan, vastuustaan kunnioittaa ihmisarvoa tai vastuustaan kamppailla oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Päinvastoin, usko vahvistaa sitoutumistamme inhimilliseen toimintaan, se laajentaa todistustamme vapaudesta ja aivan perustavista inhimillisistä arvoista.
Tämä kokemus liittyy kiinteästi niihin tapahtumiin, joita muistelimme tänään. Sillä terrori-iskut esittivät uskonnon uhkana ihmiskunnalle ja uhkana jopa itse totuudelle. Kolme abrahamilaisen uskon perinnettä ovat eläneet vuosisatojen ajan rinta rinnan ja jakaneet samoja alueita sekä kyenneet löytämään tästä yhteiselosta rauhan ja yhteiselon horisontin. Tämä kokemus, joka ei toki synny aina helposti, osoittaa, että eri uskonnolliset perinteet voivat toimia kansojen välisinä sillanrakentajina, edistää rauhaa ja keskinäistä ymmärrystä, suvaitsevaisuutta ja tietoa siinä määrin kuin ne sitoutuvat vuoropuheluun.
Ympäristön paimenet: yhteinen asia
Pyrkiessämme kohti rauhaa on meidän samalla myös tunnistettava ne haasteet, jotka koskevat meitä kaikkia. Ympäristö, Luojan ihmiskunnalle antama lahja, on uhattuna kestämättömän elämämme vuoksi. Ekumeeninen patriarkaatti on toistuvasti korottanut äänensä puolustaakseen ympäristöä, ja vaatinut uskonnollisia johtajia ja yhteisöjä tulemaan luomakunnan hyviksi paimeniksi. Kaikkien sitoutuminen planeettamme suojeluun voi toimia hyvin vahvana yhdistävänä voimana.
Muutama viikko sitten pidimme juuri tästä syystä kristillisille ja muslimijohtajille kansainvälisen konferenssin Konstantinopolissa, jotta voisimme keskittyä ympäristökriisiin jaettuna, kaikkien uskontojen kriisinä. On kiireellinen velvollisuutemme yhdistää äänemme tässä ihmiskunnan ratkaisevassa käännekohdassa ja palvella moraalisina johtajina oman uskontomme perinteiden piirissä, kompasseina ympäristön eheytymistä ja suojelua ohjaamassa. Kuten olemme väsymättä toistelleet vuosikymmeniä: ”Luontoa vastaan tehty rikos on synti.”
Uskonnollisten johtajien rooli on innoittaa ja johtaa niin sanoilla kuin teoilla. Meillä on työkalut tähän kutsuun vastaamiseen, mutta lisäksi meillä on erinomainen tilaisuus luoda laajempaa kaikupohjaa näille globaaleille kysymyksille. Sillä onhan ekologinen kriisi lopulta globaali haaste, joka voidaan kohdata vain kansainvälisellä sekä uskontojen välisellä yhteistyöllä and siihen sitoutumisella. Kun katsahdamme pyhiin kirjoituksiimme, perinteisiimme, hengellisiin opetuksiimme, emme voi välttää velvollisuuttamme ympäristöä kohtaan, sillä se osoittautuu aidoksi rakkautemme ja lähimmäisenrakkautemme muodoksi. Uskontojenvälinen dialogi auttaa meitä luomaan tällaisen ainutlaatuisen tilan, jossa uskonnollisen viisauden yhteiset näkemykset johtavat kollektiiviseen ympäristöherätykseen.
Kirkkovuoden alussa, luonnonympäristön puolesta rukoilemisen päivänä 1. syyskuuta 2023, antamassamme patriarkaalisessa paimenkirjeessä korostimme ympäristökriisin yhteyttä taisteluun ihmisoikeuksien puolesta. Viestissä sanoimme näin:
”Ekologisen kriisin seuraukset on kohdattava ennen muuta ihmisoikeuksien tasolla. On itsestään selvää, että nämä oikeudet niiden kaikissa muodoissaan ja ulottuvuuksissaan muodostavat jakamattoman ykseyden ja näin myös niiden suojeleminen merkitsevät yhtä ja samaa.”
Eri uskonnollisten perinteiden luoma dialogi ja yhteys vastauksena ympäristökriisiin, kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta aina luonnon monimuotoisuuden häviämiseen, muodostavat ratkaisevan hetken historiallemme ihmisinä. Kykymme olla muutoksen tekijöitä niin yksilöllisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla kertoo uskostamme ja niistä jakamistamme seikoista, jotka tuovat meitä yhteen vastuullisuuden ja suvaitsevaisuuden hengessä. Planeettamme on pyhä paikka, jossa saamme täyttää uskonnollista tehtäväämme: palvella lähimmäisiämme kuin itseämme ja tiedostaa ekologisten ja yhteiskunnallisten kysymysten välittömät yhteydet, etenkin kun ympäristötuho vaikuttaa suoraan kaikkein haavoittavaisimmassa asemassa oleviin.
Nähkäämme siis dialogimme mahdollisuutena innoittaa tätä sukupolvea ja sen lapsia näkemään Jumala työssään sen kautta, että tunnustamme yhteisesti jakamamme vastuun. Työskentelemällä yhdessä ympäristön puolesta, vaatien muutoksia yhteisöissämme sekä laajemminkin yhteiskunnassa, lähetämme rauhan viestin ja juhlistamme monimuotoisuuttamme varjelemalla tätä kaunista mutta haavoitettua planeettaa, Jumalan lahjaa meille.
Naiset ja herrat, rakkaat ystävät,
Ekumeenisen patriarkaatin aikeena on johtaa esimerkin kautta, osoittaa miten uskonnollisten johtajien tulisi olla osa edistystä, joka ajaa rauhallista yhdessäoloa, oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta. Ortodoksisuus on dialogista löytänyt voiman elää rinnakkain, voiman voittaa omat ongelmat auttamalla hädässä olevia, voiman vastata kriiseihin ja edistää solidaarisuuden henkeä. Olemme olleet eturintamassa järjestämässä kansainvälisiä uskontojenvälisiä konferensseja tietoisina siitä, että aidon dialogin työkalu voi estää fundamentalisteja ja äärimmäisyysajattelijoita hyväksikäyttämästä uskontoja ja että dialogilla voimme asettua suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja vastaan.
Uskonnollisina johtajina meidän on oltava sillanrakentajia, totuuden etsijöitä ja dialogin käynnistäjiä. Oman virkakautemme aikana olemme vaalineet näitä arvoja ei yksin itseämme varten, vaan koko kirkkoa ja maailmaa varten.
Lopetamme vakuutukseen, että ekumeeninen patriarkaatti pysyy tiukasti sitoutuneena ekumeeniseen ja uskontojenväliseen dialogiin ja näkee siinä elintärkeän työkalun koko 2000-luvun sivilisaatiolle. Kun muistamme syyskuun 11. päivän tapahtumia, kunnioittakaamme niiden muistoa, jotka kärsivät omistautumalla sellaisen maailman rakentamiseen, jota luonnehtivat kunnioitus, empatia ja yhteistyö. Johtakoon yhteiset pyrkimyksemme meitä kirkkaampaan ja parempaan tulevaisuuteen.
Kiitämme ystävällisestä huomiostanne.
Suomennos: Ari Koponen
Kuva: Maria Hattunen