On olemassa erilaisia versioita siitä, milloin tapa muistella yhdessä poisnukkuneita olisi vakiintunut ja mistä syystä. Esimerkiksi keskiaikaisissa jumalanpalvelusohjekirjoissa kyseisellä päivällä ei juurikaan ole muistelupäivän statusta.
Ensimmäistä kertaa Dimitrin lauantai mainitaan yleisenä vainajien muistelupäivänä 1400-luvun novgorodilaisessa jumalanpalvelussääntökokoelmassa. Pitkään kyseessä oli päivä, jolloin muisteltiin luostariveljestön tai -sisariston poisnukkuneita kilvoittelijoita.
Tarina Dimitrin lauantain viettämisestä – ja sen liittäminen ruhtinas Dimitri Donskoin määräämään yhteiseeen rukoukseen Kulikovon taistelussa (v. 1380) kaatuneiden puolesta – vakiintui Venäjällä vasta 1800-luvulla, kun uusi ”isänmaallinen” historiantulkinta levisi ympäri valtakuntaa ja sen satelliittivaltioita.
Vuonna 1903 julkaistiin keisarillinen ukaasi, jonka mukaan Dimitrin lauantaina tulee toimittaa panihida kaikissa varuskunnissa ”uskon, keisarin ja isänmaan tähden elämänsä antaneiden sotureiden puolesta”.
Muistoateria haudoilla on ikivanha perinne
Vielä 1900-luvulla Dimitrin lauantaita vietettiin Venäjällä käymällä omaisten ja ystävien haudoilla, missä toimitettiin panihida. Yhteistä rukousta seurasi usein muistoateria haudoilla ”vainajien kanssa”, joiden ajateltiin osallistuvan ateriaan. Sen aikana vainajia muisteltiin hyvällä ja ylistettiin kaikin tavoin. Näin ollen Dimitrin lauantain vietto kristillisenä juhlana piti sisällään myös ikivanhoja esikristillisiä menoja.
Pakanalliseen vainajaan kunnioittamiseen liittyvät tavat osoittavat ihmisen perimmäistä kaipuuta kuulua samaan yhteisöön, heimoon tai sukuun, jonka hänen esi-isänsä ovat luoneet ja rakentaneet. Näin haluttiin voittaa unohdus ja kuolema. Kokoontumalla esi-isien haudoille, juhlimalla heitä yhteisin aterioin, lauluin ja juhlamenoin pidettiin yllä ja hoidettiin suvun, heimon tai jopa kansan yhtenäisyyttä. Eri kulttuureissa ja perinteissä vainajia muisteltiin vuoden eri päivinä.
Vainajien kunnioittamisen muotoja oli monia aina paikallisten perinteiden mukaan. Muinais-Kreikassa vainajien kunniaksi järjestettiin urheilukisoja, kelttiläisessä kulttuurissa vainajien muisteleminen syksyllä (Samhain-juhla) oli koko vuoden kohokohta, muualla Pohjolassa muistelutilaisuuteen liittyivät olennaisesti yhteinen ateria, laulut ja vainajien muisteleminen. Muistotilaisuuksien yhteydessä vainajia saatettiin kirjaimellisesti kutsua osallistumaan yhteiseen juhla-ateriaan varaamalla heille parhaat ruoat ja juomat. Uskottiin, että heidän kunniakseen järjestettyihin juhliin tyytyväiset esi-isät suojelisivat onnistuneen muistotilaisuuden järjestäneitä jälkeläisiään. Toisin sanoen pakanallinen tapa juhlia vainajia perustuu uskoon ihmisestä osana suurempaa yhteisöä: heimon, suvun tai perheen hyvinvoinnin ja jatkuvuuden uskottiin perustuvan esi-isien siunaukseen, suojeluun ja syvään yhteenkuuluvuuteen saman yhteisön jäsenten kesken.
Suomessakin vietettävä Dimitrin lauantai on siis perua venäläisslaavilaisesta perinteestä. Suomen ja Venäjän lisäksi sitä vietetään myös Liettuassa, Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Serbiassa, Montenegrossa, Makedoniassa, Kroatiassa ja Bulgariassa. Näin ollen tämän muistelupäivän viettoon liittyy monia slaavilaisen kulttuurin piirteitä. Dimitrin lauantain viettäminen vakiintui ensin kansan keskuudessa ja sai vasta sitten Venäjän ortodoksisen kirkon hyväksynnän.
Kristuksen kirkko ei tunne ajan rajoja
Kristitylle rukous poisnukkuneiden puolesta ei ole yhteisöllisen ”suuremman identiteetin” tavoittelua, vaan kiitosta Jumalalle, joka antaa kirkkautensa loistaa jokaisessa muistellussa vainajassa – onhan ihminen luotu Luojansa kuvaksi ja kaltaiseksi. Jokainen kristitty vaalii eläessään tätä jumalallista itsessään, jotta se kantaisi hyvän hedelmän ja sadosta tulisi runsas. Jälkeläisten esirukous todistaa sen puolesta, että tulosta on syntynyt. Muistettava ei niinkään jää historiaan tai kansan muistiin, vaan pikemminkin toisen häntä rakastavan sydämeen ja muistiin – niin hyvässä kuin pahassakin. Siksi Jeesus Kristus opetti: ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” (Matt.5:44), koska he auttoivat omalta osaltaan rukoilijaa kehittymään ihmisenä ja kulkemaan siten kohti pelastusta.
Yhteinen vainajien muistelupäivä antaa mahdollisuuden havahtua siihen, että jokaisella on omat muistonsa, rakkaansa ja ”heimonsa”, joille rukoillaan Jumalalta ”iankaikkista muistoa”. Se on samalla tilaisuus nähdä ja kokea Jumalan ihmisissä ilmi tullut suuruus, armo ja rakkaus. Meille tarjoutuu mahdollisuus rukoilla yhdessä poisnukkuneiden kanssa yhtenä Kristuksen kirkkona, joka ylittää kieli-, kulttuuri- ja jopa ajan rajat.