Äiti Marian muistokadun kyltti Pariisissa
Maailmalta

Palavan sielun jalanjäljillä: pyhiinvaellus äiti Maria Pariisilaisen Pariisiin

Äiti Marian tukikohtana toiminutta rakennusta ei enää ole osoitteessa 77 Rue de Lourmel, mutta samalla paikalla sijaitsevan rakennukseen porraskäytäväsyvennyksen sisäseinässä on paikan historiasta kertova kyltti.
| Teksti: Kirsi Koskelin | Kuva: Kirsi Koskelin

Pyhä Maria Pariisilainen eli äiti Maria (Skobtsov), aikaisemmalta nimeltään Elisabeth Pilenko, syntyi vuonna 1891 Riiassa ja kuoli vuonna 1945 Ravensbückin keskitysleirillä Saksassa. Hän oli alkujaan venäläinen aatelisnainen ja runoilija. Hän oli myös Pietarin teologisen akatemian ensimmäinen naispuolinen opiskelija. Myöhemmin hän lähti Ranskaan ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Luostariin vetäytymisen sijaan hän omistautui venäläispakolaisten, huono-osaisten sekä juutalaisten auttamiseen ja oli Ranskan vastarintaliikken aktiivinen jäsen. Hän ehti olla naimisissa kaksi kertaa: ensimmäisessä avioliitossa sukunimenä Kuzmina-Karavajeva, toisessa Skobtsov.

Äiti Maria luettiin pyhien joukkoon Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin päätöksellä vuonna 2004. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ortodoksinen kirkko kanonisoi Länsi-Euroopassa asuneita henkilöitä.

Liittyessäni ortodoksiseen kirkkoon keväällä 2018 sain isä Petri Korhosen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen omaksi nimikkopyhäkseni Äiti Maria Pariisilaisen. Olin näin toivonutkin, koska Äiti Marian pragmaattinen suhtautuminen uskon toteuttamiseen oli lähellä omaa käsitystäni kristillisyydestä. Myös mahdollisuus päästä tekemään pyhiinvaelluksia niinkin lähelle kuin Pariisiin tuntui kiehtovalta.

Jo lukkoon lyödyt suunnitelmat ja myöhemmin koronasulut estivät kuitenkin matkanteon ennen näitä heinäkuisia päiviä 2022. Olin etsinyt aina silloin tällöin tietoa Maria Pariisilaisesta (Ranskassa hänet tunnetaan paremmin nimellä Mère Marie Skobtsov) erilaisista lähteistä ja saanut selville, että jossakin päin Pariisia on paikka nimeltä Centre Culturel Mère Marie Skobtsov. Sen tarkempaa tietoa paikasta ei kuitenkaan löytynyt, mutta yhden vanhan nettiartikkelin yhteydessä oli kulttuurikeskuksen sähköpostiosoite. Kirjoittamalla sinne paljastui, että paikalla ei olekaan mitään fyysistä sijaintia. Centre Culturel Mère Marie Skobtsov toimii lähinnä järjestämällä Maria Pariisilaiseen jotenkin liittyviä tapahtumia.

Centre Culturel Mère Marie Skobtsovin puheenjohtaja Nadia Tchinaev toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Pariisiin, ja tarkoituksemme oli yhteisellä aamiaisella keskustella Äiti Maria Pariisilaisen elämästä. Hän halusi myös tulla oppaakseni 15. kaupunginosaan kulmille, joilla Maria Pariisilainen oli vaikuttanut. Nämä hienot suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Nadia Tchinaev ilmoitti muutama päivä ennen heinäkuun alkuun sovittua tapaamistamme, että hänellä on korona. Sain häneltä kuitenkin tärkeät koordinaatit pyhiinvaellukselleni.

Mémorial de la SHOAH ja vihreä huivi

Shoah on hepreaa ja tarkoittaa joukkotuhoa (holokaustia). Nadia oli kertonut, että keskitysleirien historian muistolle perustetussa museossa Mémorial de la SHOAHissa on parhaillaan näyttely nimeltä ”By the Grace of God” – The Churches and The Holocaust ja tässä näyttelyssä on esillä Maria Pariisilaisen Ravensbrückin keskitysleirillä kirjoma huivi. En tiedä, missä huivia muutoin säilytetään, mutta tässä näyttelyssä se on nähtävillä 23.2.2023 asti. 

Toisen matkapäiväni aamuna suunnistin jo varhain kohti hipsterialueenakin tunnettua Marais’n kaupunginosaa. Mitä syvemmälle juutalaiskortteleihin eteni, sitä hiljaisemmaksi tunnelma muuttui. Mémorial de la SHOAHin edessä (osoitteessa 17 Rue Geoffroy l'Asnier) tuntui siltä kuin kaikki äänet olisivat nauliutuneet muistopaikan jylhiin rakennelmiin. Repun läpivalaisun ja turvalukitukset läpäistyäni pääsin sisään askeettiseen museoon. Infosta minut ohjattiin 1. kerroksen näyttelyyn, jonka mustille seinille sekä vitriineihin oli aseteltu mm. tekstejä ja lehtileikkeitä toisen maailmansodan ajalta. 

Näyttelyn tarkoituksena on valaista niitä asenteita, joita niin protestanteilla, ortodokseilla kuin katolisella kirkolla oli juutalaisvainoja kohtaan. Heti sisään astuttaessa on seinällä luettavissa lainaus Albert Camus’n vuonna 1944 julkaisemasta artikkelista Combat, jossa hän kritisoi paavi Pius XII:tta ja muitakin uskonnollisia johtajia siitä, että nämä eivät asettuneet vastustamaan toisen maailmansodan kauheuksia – miten natsihallinto pystyi murhaamaan juutalaisia kristillisen Euroopan sydämessä, kirkon silmien edessä? ”Maailma ei tarvitse hailakoita sieluja. Se tarvitsee palavia sydämiä”, lukee Camus’n artikkelista kertovan tekstin alla. 

Sanat koskettivat, ja tunsin olevani oikeassa paikassa, Maria Pariisilaisen poluilla. Hän jos kuka oli palavasydäminen, rohkea kristitty, joka pelottomasti auttoi juutalaisia päätyen toimintansa vuoksi itsekin kaasukammioon. Jokainen näyttelyssä vieraileva kokee varmasti myös tekstien ajankohtaisuuden: Me olemme vuorostamme todistamassa kansanmurhaa, tosin omat uskonnolliset johtajamme ovat sen vahvasti tuominneet. Mitä voisimme tehdä paremmin?

Kiersin näyttelyn useampaan kertaan, mutta huivia en nähnyt missään. Palasin uudelleen alimman kerroksen infoon, mutta siellä kukaan ei tiennyt Marie Skobtsovista tai huivista mitään. Sain vinkin käydä 4. kerroksen arkistossa, ja asiaa vastaanottotiskillä selittäessäni eräs keskustelua sivusta kuunnellut henkilö osasi viimein neuvoa tarkemmin huivin sijainnin. Olihan se siellä 1. kerroksessa, vähän huomaamattomissa vitriinin alla. Yksi rukouspyyntö Äiti Marialle kuitenkin tarvittiin ennen kuin löysin sen.

Huivi ei ollut yksin. Sen vieressä oli Maria Pariisilaisen kirjoma kaunis nenäliina. Teksteissä kerrottiin, että Maria Pariisilainen oli ojentanut käsityöt keskitysleiritoverilleen Simone Gournaylle ennen joutumistaan kaasukammioon. 

Äiti Marian muiden keskitysleirivankien avustuksella kirjoma huivi, johon on kuvattu Normandian maihinnousu.
Äiti Marian muiden keskitysleirivankien avustuksella kirjoma huivi, johon on kuvattu Normandian maihinnousu.

Vihreään huiviin on kirjottu Normandian maihinnousu. Kun tieto liittoutuneiden maihinnoususta oli kiirinyt leirille, oli Maria Pariisilainen halunnut ikuistaa tapahtuman kankaalle. Kirjonnassa on käytetty nk. Bayeux’n seinävaatteen tyyliä, ja tällä Äiti Maria on halunnut todennäköisesti viitata erääseen toiseen maihinnousuun, Ranskan ja Englannin väliseen sodankäyntiin ja Englannin valloitukseen vuonna 1066, jota Bayeux’n seinävaate kuvaa. Hän on tehnyt kirjonnan ilmaan mitään mallia, muiden keskitysleirillä olleiden avustuksella. Neuloja on tarvittu ja niitä on varasteltu, lankoja värjätty salassa. Osa langoista on irrotettu värillisistä sähkökaapeleista. Näin huivista tuli jonkinlainen yhteinen toivon symboli kaikille sen tekemiseen osallistuneille.

Huivin viereen sijoitettu Maria Pariisilaisen kirjoma nenäliina on liikuttava. Oletetaan, että se on tarkoitettu hänen pojalleen Sergei Skobtsoville (Jurille), koska kuvio muodostaa kirjaimet S S. On helppo eläytyä siihen, miten äiti on ajatellut muualla keskitysleirillä ollutta poikaansa jokaisella neulanpistolla. Tämä käsityö kuuluu Champigny-sur-Marnessa sijaitsevan Musée de la Resistance nationalen kokoelmiin.

Äiti Marian kirjoma nenäliina
Onko äiti Maria kirjonut nenäliinaan poikansa nimikirjaimet?

Simon Gournay, joka kuljetti käsityöt (ainakin nenäliinan) pois keskitysleiriltä, jäi siis henkiin ja toimi vapautumisensa jälkeen aktiivisesti Ravensbrückin entisten vankien kansainvälisen komitean jäsenenä. Hän kuoli vasta vuonna 2014.

77 Rue de Lourmel ja rue Mère Marie Skobtsov

Pariisin metrokarttoihin vaaleanpunaisella merkitty linja numero 8 vie 15. kaupunginosan asemalle nimeltä Félix Faure. Metron ulostuloaukon kohdalla on pieni kahvila, jonka terassille kannattaa ehkä hetkeksi istahtaa ennen kuin suunnistaa kohti Rue de Lourmelia, Äiti Maria Pariisilaisen kulmia. Terassille kuuluu silloin tällöin läheisen kappelin kirkonkellojen ääni, ja jos sulkee silmänsä voi kuvitella nunnan pukua kantavan hahmon vilahtavan kulman taakse savuke kädessään. (Sellainen Äiti Maria oli: poltti tupakkaa ja istui laitapuolen väen kapakoissa etsimässä mahdollisia suojatteja hostelliinsa.) Kun Gauloises-savukkeen tuoksu on haihtunut, on aika suunnata kohti kappelia, jatkaa tietä vielä vähän matkaa eteenpäin ja kääntyä sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle. Siinä on Rue de Lourmel. 

Elisabeth Skobtsov saapui perheineen Pariisiin moninaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1926. Nunnavihkimyksen hän sai vuonna 1932. Koska hänen oma nimikkopyhänsä oli Maria Egyptiläinen (Marie l'Égyptienne), tuli hänen nunnanimekseen Äiti Maria (Mère Marie). Ennen asettumistaan Lourmel-kadulle hän oli käynyt tutustumassa luostareiden toimintaan muun muassa Pühtitsan nunnaluostarissa Virossa ja Laatokan Valamossa (kyllä, näin kerrotaan Xenia Krivochéinen kirjassa La Beaute Salvatrice, Mère Marie (Skobtsov)). Hän ei kuitenkaan kokenut luostarielämää itselleen sopivimpana tapana palvella Jumalaa sekä lähimmäisiä ja arvostelikin myöhemmin kirjoituksissaan mm. Athosvuoren ja Valamon luostareita siitä, että ne kieltäytyvät kaikessa pyhyydessään näkemästä maailmassa parhaillaan meneillään olevaa repivää julmuutta, tuhoa ja vainoja keskittyessään pääasiassa riitelemään siitä, pitäisikö käyttää vanhaa vai uutta liturgista kalenteria.

Osoitteessa 77 Rue de Lourmel ei enää ole sitä samaa rakennusta, joka siinä oli Äiti Marian elinaikana. Nykyisen rakennuksen porraskäytäväsyvennyksen sisäseinässä on kuitenkin kyltti, joka kertoo, että tällä paikalla sijaitsi Ortodoksisen aktion (Äiti Marian käynnistämä liike) talo ja kappeli, jossa Äiti Maria ja Isä Dimitri Klepinine tekivät työtä köyhien hyväksi. Kyltti kertoo myös, että Gestapo pidätti heidät vuonna 1943, koska he olivat auttaneet juutalaisia ja että he kuolivat karkotettuina ollessaan. Valkoinen kyltti on melkein huomaamaton valkoista seinää vasten.

Kyltti paikalla, jolla äiti Marian tukikohta sijaitsi
Lähes huomaamaton kyltti kertoo, että tällä paikalla köyhien hyväksi työskentelivät äiti Maria ja isä Dimitri Klepinine. Kyltissä kerrotaan myös, että Gestapo pidätti heidät vuonna 1943, koska he olivat auttaneet juutalaisia ja että he kuolivat karkotettuina ollessaan.

Äiti Maria oli perustanut ensin eräänlaisen hostellin Rue Villa de Saxelle. Hänen hoivissaan oli alkuun pääasiassa venäläisiä emigranttinaisia, mutta toiminnan laajentuessa tarvittiin isompi tila ja se löytyi vuonna 1935 Rue de Lourmelilta. Hostellin yhteyteen rakennettiin kappeli, johon Äiti Maria maalasi ikonit ja kirjoi kirkkotekstiilit. Tila toimi myös kulttuurikeskuksena, jossa pidettiin mm. seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Äiti Maria kävi Pariisin halleilta pyytämässä elintarvikkeita ja teki ruokaa suojateilleen. Kun juutalaisvainot alkoivat, Rue de Lourmelin talo tarjosi piilopaikan juutalaisille. Äiti Maria laajensi käsityötaitojaan ja alkoi väärentää juutalaisille kristittyjen henkilöpapereita. Tämä koitui hänen kohtalokseen. 8.2.1943 Gestapo teki taloon etsinnän, ja Äiti Maria sekä hänen poikansa Juri Skobtsov vietiin keskitysleirille. Rue de Lourmelin talon jumalanpalveluselämästä vastannut isä Dimitri Klepinine vietiin leireille päivää myöhemmin.

Nyt talon alakerrassa on jonkinlainen seimi, mutta ei oikeastaan mitään, mihin pyhiinvaeltajaturisti voisi tarttua. Kirjakauppa, joka tarjoaisi Maria Pariisilaisen koottuja tekstejä, postikortteja tai vaikka hänen nimeensä tehtyjä rukousnauhoja, saisi ainakin minusta asiakkaan. Viistosti 77 Rue de Lourmelia vastapäätä kunnioitetaan kuitenkin Äiti Marian muistoa. Siitä alkaa hänen oma katunsa, Rue Mére Marie Skobtsov. Katu ei ole pitkä.

Äiti Marian muistokatu Pariisissa
Äiti Marialla on Pariisissa muistokatu lähellä paikkaa, jossa hän asui ja työskenteli.

Katukyltti kertoo, että Mére Marie Skobtsov (1891–1945) oli venäläinen taiteilija, runoilija, ortodoksinen nunna ja vastarintaliikkeen edustaja, joka tapettiin Ravensbrückissä.

Maria Pariisilainen oli myös syvällinen teologinen ajattelija. Hän piti rakkauden kaksoiskäskyä – Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi – kaikkein tärkeimpänä, sillä se oli ainoa käsky, jonka Kristus meille antoi. Kaikki muu Raamatussa on hänen mukaansa näiden kahden käskyn edelleen jalostamista. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen olivat hänen käsityksensä mukaan yksi ja ainoa totuus, kaiken mitta. Totuus on löydettävissä siitä, miten ne linkittyvät yhteen: rakkaus vain ihmistä kohtaan johtaa antikristillisyyden pimeille kujille ja rakkaus, joka kohdistuu vain Jumalaan, on tuomiollista. Jumala tulee saavuttamattomaksi ihmissielulle, jos se hylkää ihmisyyden, sillä hylätessään ihmisyyden hylkää myös sen, mikä on inhimillistä omassa sielussa. Inhimillisyys on kuitenkin Jumalan kuva sinussa ja ainoa keino tavoittaa tuon kuvan prototyyppi.

Maria Pariisilainen kirjoittaa kauniisti myös Jumalanäidin kuvasta sielussamme. Hän katsoo, että ihminen ei ole pelkästään Jumalan kuva vaan myös Jumalanäidin kuva. Näin tuntiessamme Jumalan kaltainen äidillinen sielumme alkaa nähdä muut ihmiset lapsinaan ja omii heidät itselleen. Tämä ajatus kirkastaa Maria Pariisilaisen toiminnan ydintä. Hän oli kohdannut sisällään niin Jumalan kuin Jumalanäidin kuvan, huolehti vainotuista ja varjopuolen kulkijoista kuin omista lapsistaan. Oman henkensä uhalla.

Lähden astelemaan takaisin kohti Felix Fauvren metroasemaa. Pariisista on löytynyt ihan uusi ulottuvuus, johon palaan varmasti uudelleen. Kävellessäni alan tuntea vähän ikävää Äiti Mariaa kohtaan. Hänen kaltaistaan palavaa sielua tarvittaisiin täällä maan päällä nyt. 

Lähteet:

Michael Plekon: The ”Sacrament of the brother/sister” in the lives and thought of Paul Evdokimov and Mother Maria Skobtsova
Internet: http://mere-marie.com/creation/la-beaute-salvatrice-mere-marie-skobtsov/