Suomen ortodoksisen kirkon kaikki neljä luostaria, Petsamo, Valamo, Konevitsa ja Lintula, olivat välittömän uhan alla syksyllä 1939. Pohdittiin, miten ja minne Euroopassa syttynyt sota leviää. Luostarien evakuointiinkin oli syytä varautua. Niiden osalta valmistautuminen olikin parempaa kuin tavallisten kirkkojen.
Pahiten sodan jalkoihin jäi Karjalan kannaksella sijainnut Lintulan luostari. Sisaret saivat ohjeeksi ottaa mukaan muonaa viideksi päiväksi. Tämä antoi toivoa, että sen jälkeen palattaisiin takaisin. Muonan lisäksi mukaan sopi ottaa arvoesineitä sen verran, mitä kukin jaksoi kantaa. Sota pyyhkäisi luostarin yli ja tuhosi sen varsin perusteellisesti. Paluun aika kotiluostariin ei koskaan koittanut.
Petsamon luostarin vallanneet neuvostojoukot vangitsivat paikalla olleet veljet, mutta nämä olivat sitä ennen ehtineet nostaa arvoesineitä turvaan kirkon vintille. Siellä aarteet olivat tallella veljestön palatessa vankeudesta. Petsamohan oli ainoa Suomen ortodoksinen luostari, joka jäi talvisodan rauhanteossa Suomen puolelle. Igumeni Paisi ei palannut, vaan neuvostoviranomaiset teloittivat hänet myöhemmin.
Konevitsan luostarin varastoissa ja museossa ollut arvokkain esineistö kuljetettiin kirkollishallituksen kehotuksesta Kuopioon turvaan jo ennen sodan syttymistä. Veljestö joutui jättämään kotisaarensa talvisodan lopulla. Aseiden vaiettua saarelle saapui sotapalveluksessa ollut pappismunkki Johannes pakkaamaan kymmenen sotilaan kanssa luostariin vielä jäänyttä arvoesineistöä pois kuljetettavaksi. Saarelle jäi silti kirkollista esineistöä ja noin 8 000 kirjaa.
Valamon veljestö turvaan
Laatokan saarilla sijainneet Valamo ja Konevitsa olivat jo rauhan aikana osaksi sotaväen käytössä. Valamoon oli lokakuun lopulla 1939 sijoitettuna etenkin rannikkotykistöä sekä noin 1 300 sotilasta. Tällä oli kahtiajakoinen vaikutus talvisodan aikana ja sen loppuselvittelyissä. Hyökkääjä kohdisti rannikkotykistön asemiin lentopommituksia, mutta toisaalta sotaväeltä heltisi evakuoinnissa kipeästi tarvittavia ajoneuvoja sekä työvoimaa. Sotilaskohteet kokivat suurimmat tuhot, vaikka monet luostarirakennuksetkin vaurioituivat pahoin.
Pahimmat iskut tuhosivat Valamoa helmikuun alkupäivinä 1940. Lähes koko 200-henkinen veljestö kuljetettiin illalla 4.helmikuuta 1940 kuorma-autojen lavalla jään yli Lahdenpohjan kauppalaan ja sieltä jatkokyydillä Kannonkoskelle Keski-Suomeen. Veljestön lähdettyä luostarin esineistön evakuointia jäi hoitamaan viisi miestä pappismunkki Paavalin johdolla.
Valamon suuresta luostariyhteisöstä oli jo joulukuun lopulla evakuoitu kaikkein arvokkain kirkollinen esineistö kuten luostarin perustajien, pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin kenotafi eli muistoarkku sekä hopeiset alttaripöydät ja arvokkaimmat ikonit.
Sotaväki antaa apuaan
Aseet vaikenivat 13.maaliskuuta 1940, ja neuvostojoukot antoivat luostarin evakuoinnille armonaikaa vain seitsemän päivää. Venäläinen etujoukko saapui luostariin hieman etuajassa, mutta se käyttäytyi kuitenkin sopuisasti, ja pappismunkki Paavali ohjasi sotilaat skiittaan siksi aikaa, kunnes evakuointiin annettu armonaika olisi käytetty.
Laatokan meripuolustusta johtanut eversti Eino Järvinen antoi miehiä, autoja ja hevosia evakuointia toteuttamaan, kunhan ensin oli viety turvaan sotaväen elintarvikkeet, aseet ja muu varustus. Näihinkin kuormiin voitiin sijoittaa arvokkainta esineistöä, mikäli tilaa oli. Lopulta koko liikenevä ajokalusto oli käytettävissä luostarin evakuointiin.
Jo rauhan aikana Valamossa kilvoitellut pappismunkki Paavali eli Yrjö Olmari palveli talvisodan aikana sotilaspappina saarella samoin kuin pappismunkki Pietari eli Pauli Jouhki. Heidän panoksensa Valamon aarteiden evakuoinnissa oli merkittävä. Edellisten lisäksi evakuointia jäivät toimittamaan Sergei-laivan kapteenina toiminut munkki Irakli, pappismunkki Simforian sekä insinööri Vladimir Kudrjavtsev.
Pieni mutta aikaansaava joukko kätki sodan aikana kirkkotekstiilejä sekä muuta esineistöä luostarin alla oleviin mataliin holveihin. Luostarin kirjaston kirjoja kätkettiin perunasäkkeihin pakattuina.
Kallio luostarin alla kumpuili niin, että kellariholveissa oli paikoin edettävä ryömien. Happea matalassa tilassa oli niin vähän, että esineistöä ajoneuvoihin evakuointivaiheessa lastanneita sotilaita piti vaihtaa puolen tunnin välein. Päivänvaloon nostettu esineistö kuljetettiin jäätietä pitkin Lahdenpohjaan ja sieltä junalla Suolahteen odottamaan luostarin uuden sijoituspaikan ratkeamista.
Valamon evakuointi toteutettiin kovan aikapaineen alla, eikä kokonaiskuva ollut oikein selvillä. Tehtiin mitä voitiin ja ehdittiin. Lopputulos oli kuitenkin lähtökohtiin nähden varsin hyvä.
Luovutetulla alueella sijainneiden tavallisten kirkkojen evakuointi sujui vaihtelevasti, mutta luostareihin verrattuna yleensä huonommin. Ilahduttavan poikkeuksen muodosti Viipurin neljän ortodoksisen kirkon esineistö, joka saatiin turvaan lähes kokonaisuudessaan. Ensisijaisesti pyrittiin mukaan ottamaan jumalanpalveluksessa tarvittava liturginen esineistö kuten ehtoolliskalustot sekä antiminssit eli alttaripöytiä peittävät liinat. Ne olivat tärkeitä siksi, että ne kätkevät sisäänsä pienen reliikin.
Taidehistorialliset ja antikvaariset arvot olivat toissijaisia, ja niinpä ikonit eivät olleet pelastettavien esineiden kärkipäässä arvokkaimpia aarteita lukuun ottamatta. Vähäarvoisemmista ikoneista saatettiin irrottaa riisat ja kehykset ja naulata kaksi suunnilleen saman kokoista ikonia kuvapuolet vastakkain yhteen. Myös tauluista saatettiin leikata kuvakangas talteen kehysten jäädessä seinälle.
Pappismunkki Paavali onnistui pelastamaan helmikuun neljännen päivän pommituksissa Eksyneiden opastaja -ikonin poimien sen viime hetkillä talteen rippi-isänsä pappismunkki Fotin palavasta keljasta. Isä Foti ilahtui kovin hänelle tärkeän ikonin pelastumisesta ja antoi sen kiitoksena Paavalille. Ikonista tuli Paavalille hyvin läheinen, ja hän piti sitä esillä asunnossaan.
Iso kello soi hyvästiksi
Valamon esineistöä on nykyisin runsaimmin nähtävissä uudessa Valamossa Heinävedellä sekä ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn suojissa Kuopiossa. Evakuoidun esineistön purkamisen suhteen ei pidetty kiirettä. Sodan jaloista pelastettua tavaraa löytyi evakuoinnin aikaisissa pakkauksissaan varastojen kätköistä vielä 1980-luvulla.
Pappismunkki Paavali ja hänen kanssaan Valamoa evakuoimaan jääneet veljestön jäsenet jättivät hyvästit rakkaalle kotisaarelleen 18.3.1940. Pappismunkki Simforian soitti luostarin suurinta, 16,5 tonnia painavaa pyhän Andreaksen kelloa luostarin vaikenemisen merkiksi. Pieni osa veljestöä palasi saarelle jatkosodan aikana, mutta todellista luostaritoimintaa siellä ei enää voitu käynnistää. Loppusoiton kumahdukset kaiuttanut kellokin oli miehitysjoukkojen särkemä.
Teksti: Seppo Simola
Igumenin timanttiristi ja muita Valamon aarteita
Aamun Koitto pyysi edellistä Valamon luostarin pitkäaikaista igumenia, nykyistä Haminan piispa Sergeitä listaamaan joitakin vanhasta Valamosta pelastettuja aarteita, joita säilytetään – tai joista useita pikemminkin kunnioitetaan – Valamon luostarissa Heinävedellä.
Aluksi isä esipaimen kuitenkin toteaa, että koko kirkkoamme ajatellen tärkein hengellinen aarteemme ei ole peräisin Laatokan Valamosta, vaan Konevitsasta – eli Konevitsan Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni. Kyseinen ikoni on Valamon luostarin pääkirkossa kirkkosalin oikealla puolella.
– Laatokan Valamosta evakuoiduista esineistä nostaisin tärkeimmäksi Jumalanäidin Valamolaisen ihmeitätekevän ikonin. Toinen merkittävä Laatokan Valamosta ja Athokselta alunperin pyhittäjä Antipa Valamolaisen tuoma ikoni on Suloisesti suuteleva Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni. Tämä ikoni on kirkkosalissa Jumalanäidin Valamolaisen ikonin vieressä analogilla.
Vanhin Valamosta tuotu ikoni on 1600-luvulta peräsin oleva Jumalanäidin Ennusmerkki-ikoni, joka saatiin aikanaan lahjaksi Novgorodista. Siihen on 1800-luvulla lahjoitettu kullattua hopeaa oleva riisa valkoemali-ikoneineen.
– Laatokan Valamossa tämä ikoni sijaitsi pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistoarkun eli kenotafin takana seinällä. Nykyisin kyseinen ikoni on pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten kirkon, eli niin sanotun talvikirkon seinällä.
Sen sijaan pyhittäjäisien muistoarkku on nykyisin Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa RIISAssa Kuopiossa. Myös kenotafi on merkittävä hengellinen aarre.
– Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkon alttarissa säilytetään niin ikään tärkeää hengellistä aarretta, joka tuodaan harvoin esille. Se on reliikkilipas, jossa on toistasataa reliikkiä ja kyseisten pyhien miniatyyri-ikonit. Reliikkilippaassa on muun muassa monien apostolien pyhäinjäännökset.
– Historiallisesti arvokas on keisari Aleksanteri ensimmäisen 1800-luvun alussa igumeni Innokentille lahjoittama timanttiristi, jonka kopio on nähtävillä luostarin museossa. Alkuperäinenkin on luostarissa, ja luostarin johtajalla on oikeus käyttää sitä suurina juhlina.
Luostarin pääkirkossa on kullatusta pronssista valmistettu kattokruunu, joka painaa yli 840 kiloa.
– Suomen ortodoksisen kirkon arvokkain ehtoolliskalusto on moskovalaisen kauppiaan Feodor Tjumenevin vuonna 1865 Valamon luostarille lahjoittama täysin kultainen ehtoolliskalusto, joka on koristeltu emalimaalauksin, smaragdein ja rubiinein. Lahjoitukseen sisältyi myös suitsutusastia, käsiristi ja suuri evankeliumikirja, jotka kaikki ovat nähtävillä kirkkomuseo RIISAssa.
Lopuksi isä esipaimen huomauttaa, että myös pyhittynyttä ihmistä voi pitää suurena aarteena.
– Laatokan Valamosta tuli myös pyhittäjä Johannes Valamolainen, jonka reliikit lepäävät Valamon pääkirkossa pyhäinjäännösarkussa lähellä Valamon Jumalanäidin ikonia. Pyhäinjäännösarkku on tietysti yksi tärkeimpiä Uuden Valamon hengellisiä aarteita tänä päivänä.
Kainalojutun teksti: Haminan piispa Sergei ja Susanna Somppi
Lähteitä:
Elsi Takala: Evakkomunkit Heinävedellä – Uuden Valamon arkea 1940–1973 (2011)
Kari Kotkavaara – Petter Martiskainen (toim.): Ikonit, ihmiset ja sota (2009)
Päivi Sturm (toim.): Kaaoksesta kokoelmaksi – Sodan ja evakuoinnin seurauksena syntynyt Suomen ortodoksinen kirkkomuseo (2008)
Elina Karjalainen: Paavali – legenda jo eläessään (1973)
Paula Tuomikoski: Pietarilaispakolaisesta piispaksi – Arkkipiispa Paavalin (1914–1988) historiallinen elämäkerta (2019)
Pääkuva ylhäällä: Munkit Non ja Irakli tutkivat miehittäjien särkemää Pyhän Andreaksen kelloa syyskuussa 1942. Tällä kellolla pappismunkki Simforian soitti 18. maaliskuuta 1940 historialliset kellonlyönnit luostarin vaikenemisen merkiksi.