Kulttuuri

Rukousta kontrabassolla

Kuinka rukouksellista taide voi olla? Kuinka taiteellista rukous voi olla? Näihin kysymyksiin Essi Hirvosen konsertti tarjosi kristallinkirkkaan sanattoman vastauksen.
27.11.2023 - 09:16 | Teksti: Serafim Seppälä | Kuva: Iida Putkuri
Essi Hirvonen soittaa kontrabassoa veden äärellä

Tuntuuko joskus siltä, että kaikki on pinnallista? Kirjoittajat ja puhujat toistavat sanoja, muusikot toistavat nuotteja, mutta kaikki vaikuttaa jo moneen kertaan nähdyltä ja kuullulta, eikä mitään syvempää tunnu enää löytyvän mistään.

Vastalääkettä tällaiselle latistumiselle tarjosi Essi Hirvosen konsertti Helsingin musiikkitalolla pyhän Cecilian päivänä 22.11. Hän oli laatinut ortodoksisten pyhien kunniaksi sarjan äänimaisemia kontrabassolla esitettäväksi. Tämän kunnian saivat neitsytmarttyyri Cecilia Roomalainen, Elisabet ja Varvara, houkka Ljubov Rjazanilainen, Johannes Sonkajanrantalainen ja kolme pyhää nuorukaista.

Jo pelkkänä yrityksenä tämäntyyppinen sarja täyttää valtaisaa aukkoa Suomen ortodoksisessa kulttuurissa: Hirvosen teos on sisällöltään ja hengeltään ortodoksinen hyvinkin syvällisessä mielessä, mutta silti jotain täysin uutta ja jopa modernia. Ortodoksisen säveltaiteen ei näet tarvitsisi olla pelkkää samojen liturgisten lauselmien loputonta uudelleen säveltämistä, kuten Suomessa tunnutaan ajattelevan.

Sävelteos pyhien kunniaksi on siis pelkkänä yrityksenäkin jotain, joka ansaitsee paikan ortodoksisessa kulttuurihistoriassa. Mutta tämäpä teos ei jäänytkään pelkäksi yritykseksi.

Kun basso rukoilee

Elokuvalegenda Andrei Tarkovski yritti usein selittää, kuinka hänelle taide on syvimmältä olemukseltaan rukousta. Hän murehti sitä, kuinka nykyihminen oli menettänyt kyvyn asettua toisen alapuolelle, ja siksi taitelijat ovat ajautuneet pinnallisuuksiin ja taide on menettänyt mysteerisyytensä. Essi Hirvosen konsertissa Tarkovski sen sijaan olisi viihtynyt.

Itse asiassa en sanoisi olleeni ”konsertissa” vaan jossain rukouksellisessa syvyydessä, jossa rukous ei pulpunnut huulilla vaan kontrabasson kielillä. Pulppusi kielillä mutta eli sydämessä.

Mihin tällaista esitystä voisi verrata? Minimalistinen ja omaperäinen kokonaisuus ei muistuttanut suoranaisesti mitään. Hengeltään se kuuluu lähinnä samaan kategoriaan Arvo Pärtin rukouksellisten teosten kanssa.

Essi Hirvosen kädet näppäilemässä kontrabassoa

Kun ääni kääntyy sisäänpäin

Äänimaisema oli meditatiivinen. Pääosassa eivät olleet melodiat vaan elämän hengitys, rytmien väreily, lämmin tila joka täytti läsnäolijat.

Yleensä musiikki on olemukseltaan rientävää, kiirehtivää, eteenpäin osoittavaa, kohti omaa loppuaan etenevää. Nyt kuulijoiden edessä oli äänimaisema, joka ei rientänyt eteenpäin vaan pysähtyi nyt-hetkeen ikään kuin pysäyttäen elämän kiihkeän virtauksen. Ei tarvita nostatuksia tai juoksutuksia: kaikki sisältö on juuri tässä, yksinkertaisessa värinässä ja kumussa. Ei tarvitse odottaa kertosäettä tai melodian rakentumista, kaikki on jo tässä ja nyt.

Toisin sanoen äänen suunta ikään kuin kääntyi sisäänpäin. Silloin ei tarvita mahtipontisuutta tai paatosta. Pelkkä elämän syke ja väre riittävät. Äänimaisema jätti ulkopuolelleen kaiken tarpeettoman, hieman kuten Athoksen luostarimaailma on vaikuttava kaiken sen takia mitä siellä ei ole. Essi Hirvosen pelkistetty äänimaisema osoitti, kuinka tarpeetonta on itsensä nostaminen muiden yläpuolelle, kuinka turhaa on tekninen hienostelu, asioiden selittäminen, katseilla pelaaminen, halvat temput. Tuon kaiken poissaolo oli voimakasta.

Lopputulos oli ainutlaatuinen asioiden fokuksessa olemisen tunne, ilmiöiden pinnan alla olemisen kokemus. Hirvonen loihti esiin taidetta, joka ei johdata kuulijaa sivupoluille tai harhaan. Tämä on tietysti harvinaista postmodernissa ajassa, jossa taidetta ei yleensä tehdä pyhyydentunnon pohjalta.

Musiikkia sydämestä

Liian usein musiikkiesitykset vaikuttavat siltä, että esiintyjä itsekään ei erityisemmin usko musiikkiinsa. Toisinaan taiteilija tulee lavalle kuin nyrkkeilykehään; hänellä on vastustajanaan nuottivihko, ja yleisön tehtäväksi jää seurata, miten mittelö vihon kanssa päättyy. Jos hän voittaa vastustajansa pystyvillä otteillaan, me annamme aplodit kuin urheilukatsomossa ainakin.

Nyt sen sijaan tarjolla oli sävelmaailma, jossa ei ollut vastustajaa. Ääni pulppusi sydämestä ja sydämelle. Hirvonen punoi kokoon sydämenlyönneistä rukouksellisia ornamentteja. Musiikki oli täysin hengellistä ja täysin kehollista, kuin hesykasmin oppikirjoissa konsanaan.

En muista koskaan aiemmin kuulleeni musisointia, joka toisi ihmisen sisällä tapahtuvia asioita esiin samanlaisella tarkkanäköisyydellä. Teossarja oli hengellisyyttä, joka ei tavoittele ihmeitä ja näyttäviä poikkeuksia vaan keskittyy kaiken ytimeen.

Kuka osaisi arvostaa sakraalia taidetta?

Hirvosen konsepti kaikessa pelkistyneisyydessään ja syvyydessään on omalla tavallaan täydellinen. Siinä on vain yksi huono puoli. Sillä tuskin voi Suomessa elättää itseään.

Suomessa on vallalla puritaaninen ajattelu, jossa taide on taidetta (eliitille), viihde on viihdettä (kansalle) ja rukous on rukousta (uskovaisille). Ja mikään uskonnollinen ei saa maksaa mitään.

Koko kansan pitäisi oppia uusi tapa asennoitua musiikkiin, taiteeseen, elämään ja hengellisyyteen sekä näiden välisiin rajoihin. Avata silmänsä sille, että noita rajoja ei oikeasti ole olemassa. Nyt pahoin pelkään, että Hirvosen kaltainen meditatiivinen taiteilija löytää arvostusta – ja palkkioita – vain jossain kaukaisten merten toisella puolen.