Helmenpyyntiä on Karjalassa harjoitettu kirjallisten lähteiden perusteella viimeistään 1400-luvulta lähtien, mutta luultavasti helmestys on alkanut huomattavasti aikaisemmin. Kookkaan, kauniin pyöreän ja tasavärisen helmen löytäjälle tiedossa oli usein mojova leivänlisä, ja niinpä pyynti säilyi erityislaatuisena elinkeinona aina vuoteen 1955 asti.
Ortodoksisen tapakulttuurin yksi globaali ominaispiirre on halu koristella niin kirkkoja kuin niissä käytettävää esineistöä. Kirkon ajatellaan olevan eräänlainen häivähdys tai ennekuva taivasten valtakunnasta, ja niinpä sen kaunistamiseen on nähty vaivaa. Näkyvimmin tämä tulee esille ikoneiden kautta, mutta myös ehtoolliskalustot ja papiston jumalanpalveluspuvut valmistetaan koristeellisiksi. Ajan saatossa eri alueille on kehittynyt omaleimaiset piirteensä. Karjalassa oli tapana käyttää helmiä.
Kunnioitus ikoneita, varsinkin ihmeitätekeviksi tunnistettuja, kohtaan on herättänyt ihmisissä halun suojata niitä valmistamalla riisoja. Usein tarkoitukseen on käytetty jaloja tai vähintään arvokkaita metalleja, esimerkiksi lehtikultaa, hopeaa tai hopeoitua kuparia. Pohjoisen syrjäisillä ja verrattain köyhillä alueilla ei näitä ole ollut liiaksi asti saatavilla, joten korpipurojen ja erämaajokien syvyyksistä on pyydetty helmiä korvaamaan tuontimetallia.
Raakun tärkeyttä karjalaisille ortodokseille kuvaa hyvin ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn intendentti Katariina Husson vastaus toimittajan valokuvapyyntöön helmikoristelluista esineistä:
– Kuvia niistä on niin paljon, etten tällaisella aikataululla ehdi niitä käymään läpi.
Esineistöä on siis Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa paljon, ja suurin osa niiden aidoista helmistä on peräisin raakuista. Simpukkalajin pitkään jatkunut heikko tila on johtanut kuitenkin tilanteeseen, ettei toimittaja löydä ketään, jolta kysyä tästä aikoinaan selvästi merkittävästä käsityötaidon ja kirkkotaiteen muodosta.
Karjalaisten ohella myös koltansaamelaiset ovat aikoinaan harjoittaneet helmenpyyntiä. Kolttien luottamusmies Veikko Feodoroff muistelee:
– Eipä minulla ole helmenpyynnistä kovin paljon sanottavaa, koska se on jo niin kaukaista historiaa. Suonikylässä ja Luttojokivaressa sitä harjoitettiin ja raakkuja käytettiin. Luottojoki oli raakkujoki, mutta se oli silloin, kun Petsamo vielä kuului Suomelle.
Lapissa ja muualla Suomessa helmestys kiellettiin raakun rauhoituksella vuonna 1955, mutta koltilla sota ja alueluovutukset tarkoittivat toiminnan loppumista jo aikaisemmin. Samalla viimeisetkin käsityöperinteet katkesivat.
– Koltilta se loppui silloin, kun Petsamo menetettiin. Sen aikaiset käsityöntaitajat ovat jo poissa.
Viime aikoina esimerkiksi Tenojoen lohen suojelemiseksi asetetut kalastusrajoitukset ovat herättäneet arvostelua ja huolta saamelaisten kalastusperinteen säilymisen kannalta. Kolttien keskuudessa ei Feodoroffin mukaan kuitenkaan ole harmiteltu helmenpyyntiperinteen loppumista, vaan asiaan on suhtauduttu ymmärryksellä.
– En ole kokenut, että se olisi aiheuttanut harmitusta. Asia on ymmärretty hyvin, kun tiedetään, kuinka tärkeä joen ekologiaan kuuluva eliö raakku on, ja kuinka paljon raakun tuhoutuminen vaikuttaa jokeen. Ainakaan omalta sukupolveltani tai vanhemmiltani en ole kuullut, että raakun suojelua harmiteltaisiin. Enemmän harmitti se, että alueet menetettiin.
Viime silauksen antoi Neuvostoliitossa 1960-luvulla rakennettu pato, joka katkaisi kalojen vaellusyhteyden Jäämereen. Tämän myötä raakkujen lisääntymisen kannalta tärkeät lohet hävisivät.
– Luttojoki oli taimen- ja lohijoki aikoinaan, mutta Tuuloman voimalaitospato pilasi sen. Harmittaa, että vesistöjä tuhotaan eikä kalaportaita rakenneta. Luonnonkansalle on aina iso mullistus ja menetys, kun tämmöisiä tehdään. Lutto- ja Tuulomajoki olivat hyvin merkittäviä tulonlähteitä ja elämisen ehto, kun sinne nousi lohta, jota kesällä pyydettiin elääkseen.
Vihreänä patriarkkana tunnettu Ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on pitänyt luontoarvoja esillä ja kehottanut kirkkoa pitämään huolta luomakunnasta ja luontosuhteesta. Feodoroff kertookin havainneensa Suomen ortodoksisen kirkon noudattaneen patriarkan kehotusta.
– Viime aikoina kirkon kannanotoissa ja puheissa on näkynyt luonnon monimuotoisuuden arvostaminen ja huoli ilmastonmuutoksesta.
Feodoroff kiittää myös väistyvää arkkipiispaa Leoa.
– Arkkipiispa Leo korosti luontoyhteyttä meidän juhlassamme jumalanpalveluksen yhteydessä pitämässään jäähyväispuheessa ja puhui siitä hienolla tavalla. Hän osasi sanallistaa asioita, jotka ovat meille tärkeitä.
Ajankohtaisille raakku-uutisille Feodoroffilta ei kiitoksia heru. Tapahtumat muistuttavat siitä, kuinka arkielämässä luotoarvojen puolestapuhuja saa vastaansa vastustusta.
– Kyllä tämä raakkujuttu taas avasi silmiä, kuinka luonto nähdään talouden puolelta pelkkänä resurssina. Luonnon arvot ja yksittäisten asioiden merkitys ekologian ja monimuotoisuuden kannalta – juhlapuheissa niistä pidetään huolta, mutta todellisuus on monesti rumaa ja kovaa. Tässä sen huomaa, kun itsekin olen poromies, ja meillä on luontosuhteeseen perustuva elämäntapa. Kun puolustaa luontoarvoja, kohtaa ymmärtämättömyyttä.
Puhtaiden vesien tärkeys ja pyynnin jatkuvuuden turvaaminen on ollut kolttien mielessä jo muinoin. Kirjallisuudesta löytyy nimittäin tieto, että kolttasaamelaiset olisivat suojelleet helmestysvesiään muun muassa kieltämällä puun uittamisen hyvillä raakkuapajilla.
Helmenpyynti oli vielä ennen sotia sangen alkeellista puuhaa. Raakkuja kerättiin puroista ja joista muun muassa tunnustelemalla pohjaa jalalla ja noukkimalla sitten simpukat talteen käsin. Innokkaammat pyytäjät tosin saattoivat käyttää apuna tuohesta tehtyä tähystystötteröä ja puusta veistettyä poimintalautaa. Karjalassa on tiettävästi ollut joidenkin pyytäjien käytössä myös pieniä lauttoja, joilla makoillen on päästy syvempään veteen. Kehittyneimmillään pyyntiväline on ollut raudasta valmistettu kouramainen raakkurauta.
Helmiä myytiin Venäjälle ja läntiseen Eurooppaan
Karjalaisten ja kolttien harjoittamaa pyyntiä onkin aihetta koskevissa tutkimuksissa pidetty alkeellisena ja vaikutukseltaan vähäisenä, mistä osaltaan kertonee vuosisatoja jatkunut perinne.
Raakun kannalta pyynti muodostui paikka paikoin ongelmaksi asti vasta sukellusvarusteiden kehittymisen myötä sotien jälkeen. Tällöin kuitenkin sekä koltat että karjalaiset olivat menettäneet perinteiset asuinalueensa ja samalla raakkuvetensä.
Kaikki helmet eivät suinkaan päätyneet kirkolliseen käyttöön, vaan helmille oli markkinoita suurissa kaupungeissa niin Venäjällä kuin läntisessäkin Euroopassa. Kirkkomuseo RIISAn kokoelmissa olevista helmistä suurin osa on vähempiarvoisia, muodoltaan epäsäännöllisiä helmiä. Pyytäjien tavoitelluin saalis oli pyöreä ja kookas helmi, jolla saattoi saada sievoisen tilin. Tutkimuskirjallisuudessa mainitaan vielä 1900-luvulla hyvästä helmestä saadun Lapissa 5 000 markkaa aikana, jolloin poron arvo oli 25 markkaa.
Karjalassa helmikaupan keskukseksi kirjallisuudessa mainitaan Vienan Karjalassa sijaitseva Vienan Kemi ja Solovetskin luostari. Alueella onkin huomattavia jokia, joihin kruunu oli myöntänyt luostarille kalastusoikeuksia hieman samaan tapaan kuin Valamon luostarille etelämpänä.
Protestanttisesta teologisesta perinteestä poiketen ortodoksiseen teologiaan kuuluu käsitys luonnon pyhittämisestä ja kirkastumisesta. Vahva luontosuhde ilmenee voimakkaasti erityisesti teofanian ja temppelijuhlien eli praasniekkojen yhteydessä, kun toimitetaan vedenpyhityksiä. Liturgian suuressa ekteniassa pappi anoo ”suotuisia ilmoja ja runsaita maan hedelmiä”. Kirkko tuntee myös runsaasti pyhitys- ja siunausrukouksia sekä -kaavoja erilaisille luomakunnan osille kuten karjalle, mehiläisille, hedelmätarhoille. Löytyypä Amerikan ortodoksien keskuudesta rukouksia myös hurrikaanien aiheuttamien tuhojen lieventämiseksi.
Luonnon ja maan antimet ovat oleellisesti läsnä ortodoksisessa uskonnonharjoituksessa. Kirkon toiminnan keskus, ehtoollinen, nojaa maan hedelmiin: leipäviljaan ja viiniin. Kirkkoja valaisevat mehiläisvahakynttilät, suitsuttaessa poltetaan pihkaa, sairaanvoitelussa käytetty öljy on peräisin oliiveista. Kaikki kirkon jäsenet liitetään kirkkoon mirhalla voitelun sakramentissa, jossa käytetty mirha keittämiseen käytetään kymmeniä yrttejä.
Kestävään luotosuhteeseen nojaten kaksi pohjoisen vähemmistöuskontoa harjoittavaa vähemmistökansaa – karjalaiset ja koltat – ovat voineet hyödyntää raakkujen antimia koristaakseen itselleen merkityksellistä esineistöä. Vesistörakentaminen, siitä seurannut lohi- ja taimenkantojen romahdus ja metsäojituksen myötä muuttunut vedenlaatu tarkoittavat sitä, ettei tämä enää ole mahdollista. Tärkeämpää on suojella kaikkea sitä, mikä vielä on pelastettavissa.
Piispa Kiprianin mitra
Nuorena, vain 35-vuotiaana, menehtynyt Sortavalan piispa Kirpian toimi apulaispiispana vuosina 1913-1914. Nykyään piispa Kiprianille valmistettu mitra kuuluu kirkkomuseo RIISAn kokoelmiin. Päähine on kauttaaltaan koristeltu viiniköynnöksiä esittävällä helmi-, korukivi ja kultakirjonnalla. Mitraan kiinnitetyt ikonit on maalattu helmiäislevyille. Käytetyt helmet ovat makean veden helmiä eli jokihelmisimpukan helmiä. Ne on kiinnitetty mitraan nauhamaisesti sidepistoin. Perimätiedon mukaan helmet ovat peräisin piispan äidin morsiushilkasta.
Pääkuva ylhäällä: Jumalanäidin maforin jokihelmet lähikuvassa. Kuva: RIISA