RIISAn näyttely Lohduttajia, opettajia ja marttyyrejä – 1900-luvun uusia pyhiä esittelee viisi ihmistä, jotka liitettiin pyhien joukkoon. Kaikki liittyivät eri tavoin Suomen ortodoksisen kirkon historiaan, mutta pyhät Aleksander Hotovitski, Hristofor Varfolomejev ja piispa Varus jäivät Suomen itsenäistymisen jälkeen Neuvostoliittoon ja kärsivät marttyyrikuoleman uskonnonvastaisessa terrorissa. Tuolloin yli 36 000 ihmistä joutui vainojen kohteeksi. Osa heistä murhattiin, mutta kaikkia ei julistettu pyhiksi.
Monet Suomen ortodoksisen kirkon jäsenet, enimmäkseen Venäjälle jääneet munkit, kuolivat vainojen aikana. Kaikista ei ole tietoa. Yksi näistä uskonnonvastaisen terrorin uhreista oli Valamon luostarin munkki Neofit, Viipurin piispantalon taloudenhoitaja. Hänen käsialansa on nähtävillä lukuisissa Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslian arkiston papereissa.
Nikolai Korobov syntyi 15.1.1878 Jaroslavin kuvernementissa talollisen perheeseen. Hän tuli Valamoon 24-vuotiaana joulukuussa 1902. Arkkipiispa Nikolai määräsi hänet kuuliaisuustehtävään Viipurin piispantaloon. Vuonna 1905 arkkipiispa Sergei alkoi johtaa Suomen hiippakuntaa, ja hänestä tuli isä Neofitin monivuotinen kollega sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Myöhemmin Sergein rooli isä Neofitin elämässä oli kohtalokas.
Maaliskuun 11. päivänä 1906 isä Neofit vihittiin munkiksi ja 24.6.1910 pappismunkiksi Valamon luostarissa. Huhtikuussa vuonna 1909 Neofit määrättiin Viipurin piispantalon taloudenhoitajaksi, mutta vuonna 1911 hän pyysi lupaa palata luostariin.
Matka Pyhään maahan
Arkkipiispa Sergei suositteli vuonna 1912 Keisarillinen ortodoksinen Palestiina -yhdistykselle, että isä Neofit määrättäisiin Jerusalemin pyhiinvaeltajien ryhmän johtajaksi. Yhdistyksen johtajana toimi tuolloin suurruhtinatar Elisaveta Feodorovna*.
Matka tehtiin 3.3.–15.5., ja sen kestäessä isä Neofit toimitti päivittäiset jumalanpalvelukset myös laivalla ja piti hengellisiä keskusteluja matkailijoille. Pyhiinvaeltajat kävivät Jordanissa, Betlehemissä, Nasaretissa, pyhän Theodosiuksen luostarissa, Mamren tammistossa ja muissa pyhissä paikoissa. Ryhmän saattajina toimivat paikalliset ohjaajat, lääkärit sekä turkkilaiset poliisit. Jerusalemissa toimi tuolloin kahdeksan Venäjän ortodoksisen kirkon edustustoa, jotka järjestivät matkat ja majoitukset. Vuosina 1912–13 Venäjän keisarikunnasta kävi 6 338 vierailijaa Pyhässä maassa.
Paluumatkalla Dardanellien salmi suljettiin sotatoimien** takia, ja isä Neofitin ryhmä joutui jäämään Beirutiin kymmeneksi päiväksi. Pysähdyksen aikana yhdistys pystyi konsulaatin avulla toimittamaan pyhiinvaeltajille rahaa elinkustannuksia varten. Beirutissa isä Neofit järjesti ristinsaaton ja toimitti jumalanpalvelukset myös paikallisille ortodokseille.
Vuonna 1913 Keisarillinen ortodoksinen Palestiina -yhdistys alkoi rakennuttaa Pietarissa pyhän Nikolaoksen ja pyhän Aleksanteri Nevalaisen kirkkoa***. Uuden kirkon kirkkoherrana toimi aluksi Valamon munkki Georgi (myöhemmin skeemamunkki Jefrem).
Vuonna 1914 isä Georgi palasi Valamon luostariin, ja isä Neofit määrättiin hänen tilalleen kirkkoherraksi. Kirkon seurakuntaan kuului pietarilaista älymystöä, tutkijoita ja keisarillisen perheen jäseniä. Isännöitsijänä toimi Kiovan hengellisen akatemian professori, teologi Aleksei Dmitrievski, joka oli myös yhdistyksen julkaiseman tieteellisen lehden toimituksessa. Isä Neofitin päiväkirja Palestiinan matkasta Odessasta Jaffaan ja takaisin – Papin ja pyhiinvaeltajien johtajan muistiinpanot julkaistiin lehdessä 1913.
Uuden kirkon rakentaminen tapahtui käytännössä isä Neofitin ja professori Dmitrievskin valvonnassa.
Vallankumous syöksi Venäjän sekasortoon
Arkkipiispa Sergei määrättiin elokuussa 1917 Vladimirin metropoliitaksi. Seuraavana vuonna hän kutsui isä Neofitin Vladimirin hiippakuntaan, jossa hän toimi jälleen piispantalon taloudenhoitajana.
Bolsevikkien tultua valtaan aloitettiin uskontojen vainoaminen. Kirkon omaisuus takavarikoitiin ja valtionrahoitus lopetettiin. Uskonnonopetus kouluissa kiellettiin. Vladimirin hiippakunnan toimistot annettiin Tšekan (suojelupoliisin) käyttöön. Myös muutama hiippakunnan kirkko ja osa alueella toimivan luostarin tiloista lunastettiin valtiolle. Vuonna 1918 Venäjällä oli toiminut 1 103 luostaria, mutta vuoden 1921 loppuun mennessä niistä oli lopetettu 722. Monet piispat ja papiston jäsenet vangittiin tai murhattiin jo 1920-luvulla.
Heinäkuussa 1919 Isä Neofit määrättiin arkkimandriitaksi Rostovin pyhien Boriksen ja Glebin luostariin. Isä Neofit kuitenkin aavisti mahdollisen vangitsemisen, joten hän kieltäytyi luostarin johtajan virasta ja toimi lukkarina sekä pappina Jaroslavin kuvernementin pienissä kylissä. Syksyllä 1922 hänet kuitenkin vangittiin ensimmäistä kertaa lyhyeksi ajaksi. Toukokuussa 1923 hänet määrättiin Rostovin Jumalan ilmestymisen luostarin johtajaksi, mutta joulukuussa 1924 hänet pidätettiin uudelleen. Syyteperusteena oli ”uskonnollinen propaganda”.
Isä Neofit piti yhteyttä Valamon luostariin. Hän kirjoitti luostarin johtajalle, kanslistille ja museonhoitajalle, isä Iuvianille. Tämä yhteydenpito "ulkomaisen järjestön" kanssa oli toisena syyteperusteena. Viranomaiset eivät kuitenkaan onnistuneet viemään asiaa oikeuteen, ja syksyllä 1925 isä Neofit vapautettiin.
”Kirkollisfasistisen ja terroristisen järjestön perustaja”
Isä Neofit vihittiin Gorodetskin piispaksi 25.4.1927 Nižni Novgorodin hiippakunnassa, jossa hän toimi jälleen piispa Sergein alaisuudessa. Vallankumouksen jälkeen myös piispa Sergei oli ollut pidätettynä muutamaan kertaan sekä vangittuna. Vuosina 1922–23 piispa Sergei kannatti bolševikkeja suosivaa Elävä kirkko -liikettä, eikä Isä Neofit voinut tuolloin ymmärtää vanhan työtoverin näkemystä, vaan suri tämän puolesta. Myöhemmin piispa Sergei katui näkemyksiään, ja hänet nimitettiin Nižni Novgorodin metropoliitaksi 1924.
Vuonna 1928 tai 1929 isä Neofit pidätettiin uudelleen, mutta asiasta ei jäänyt arkistoaineistoa. Isä Neofit nimitettiin vuonna 1929 Vetlugan piispaksi Nižni Novgorodin hiippakunnassa. Samaan hiippakuntaan oli karkotettu vankilassa olon jälkeen entiset valamolaiset munkit Antoni (Lutčkin, k.1932) ja Dorofei (Pavlov). Isä Neofit tunsi heidät ajalta, kun hän toimi Viipurin piispantalossa. Huhtikuussa 1934 isä Neofit lähetti kirjeen Valamon luostariin Suomeen ja sai vastauksen igumeni Haritonilta. Kirjeet sisälsivät esirukouspyyntöjä ja terveisiä.
Elokuun 5. päivänä 1937 isä Neofit pidätettiin uudelleen. Syytteenä oli ”vastavallankumouksellinen toiminta, kirkollisfasistisen ja terroristisen vakoilujärjestön perustaminen sekä tiedonantaminen ulkomaille metropoliitta Sergein kautta”. Näin viranomaiset valmistivat samalla perusteluja metropoliitta Sergein pidätykseen. Marraskuun 11. päivä 1937 piispa Neofit tuomittiin teloitettavaksi. Samalla syyteperusteella pidätettiin 24 henkeä, muun muassa edellä mainittu Valamon munkki Dorofei. Heitä kidutettiin ja heidän syytettiin kuuluvan järjestöön, jonka isä Neofit olisi perustanut. Pidätetyistä 23 henkeä ammuttiin, ja yksi sai 10 vuoden vankeustuomion. Vuonna 1957 syytteet todettiin väärennetyiksi, ja asiasta vastannut poliisi tuomittiin.
Kuka oli kidutettu piispa?
Vuonna 2006 Moskovan Pyhän Tihonin ortodoksiseen yliopistoon tuli tutkimuspyyntö Kostroman hiippakunnan rovasti Dmitri Stepanovilta, joka pyysi tutkimaan Šarja-kylässä murhattua piispaa. Paikallisten mukaan kylään tuotiin kidutettu piispa, joka oli lopulta haudattu elävänä puisessa laatikossa. Kyläläisten mielestä kyseessä olisi ollut isä Neofit.
Vuonna 2019 aiheesta julkaistiin Svetlana Bakoninan kirja Toivon teidän pysyvän sellaisina kristittyinä, kuin te nyt olette. Kirjaa varten Bakonina keräsi aineistoa Venäjän ja Suomen arkistoista. Tutkimuksessa ei pystytyttä osoittamaan, että elävältä haudattu piispa olisi ollut isä Neofit, mutta Bakoninan mukaan isä Neofitin kuolemasta jäi paljon epäselvyyksiä. Tämän vuoksi arkistoaineisto ja hänen elämäkertansa tarvitsevat lisää tutkimuksia.
Isä Neofitin kanonisoinnista tehtiin anomus Bakoninan tutkimuksen pohjalta. Svetlana Bakoninan tietojen mukaan isä Neofitin kanonisoinnista ei ole vielä tullut päätöstä.
*Saksan Hessen-Darmstadtin prinsessa Elisabeth Alexandra Luise oli suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin puoliso. Elisaveta Feodorovna teloitettiin 18.7.1918 muiden keisarin sukulaisten kanssa Uralilla Alapajevskin kaupungin läheisessä metsässä. Heidät haudattiin elävinä kaivoskuiluun. Elisaveta Feodorovnaa kunnioitetaan nykyään pyhänä marttyyrinä.
**Italian-Turkin sota 1911–12.
*** Vuonna 1932 kirkko räjäytettiin neuvostoviranomaisten käskystä.
Kirjoittaja on Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn amanuenssi.