Boris Jakubov (1894–1923) kuuluu varhaisimpiin suomen kielellä säveltäneisiin kirkkomuusikoihin. Häneltä on säilynyt meidän päiviimme vajaat kaksikymmentä liturgista ja hengellistä sävellystä. Jakubovin elämäntarina on koskettava kertomus nuoren lahjakkuuden ponnistelusta vaikeissa olosuhteissa.
Papin poika haaveili työstä kirkon palveluksessa
Boris Jakubov syntyi pappi Aleksander Jakubovin ja Olga Moldakovan perheeseen 25. heinäkuuta 1894. Hänen isänsä toimi silloisessa matkapapistossa ja Hangon pappina. Boriksen ja veljensä Georgin ollessa lapsia perhe muutti Ilomantsiin, jossa Jakubov toimi seurakunnan toisena pappina ja vuosina 1907–10 kirkkoherrana. Isä Aleksander kuului kirkollisten julkaisujen suomennostoimikunnan ydinjäseniin. Hänen kädenjälkensä näkyy esimerkiksi monissa sunnuntaipäivien liturgisten tekstien käännöksissä. Hänen kääntämänsä olivat myös pyhien Sergein ja Hermanin muistopäivän tekstit, jotka esitettiin ensimmäisen kerran Sonkajanrannassa, tulevan marttyyri ja tunnustaja Johanneksen johtaman oikeauskoiskirkollisen seuran järjestämässä juhlapalveluksessa.
Nuoren Boriksen koulunkäynti oli vaikeaa, sillä hän kärsi voimakkaasta puheviasta. Hän pystyi kuitenkin kanavoimaan ilmaisunsa musiikkiin. Hänen instrumenttinsa oli viulu, jonka avulla hän myös sävelsi. Tukeakseen pojan musiikillisia lahjoja hänen äitinsä lähetti tämän Helsinkiin musiikkiopistoon. Vuosina 1912–16 Boris sai asua setänsä kultivoituneessa perheessä ja suorittaa opintoja musiikin teoriassa, sävellyksessä, kuoromusiikissa ja säveltämisessä. Tuona aikana Helsingin musiikkiopiston opettajakuntaan kuuluivat muun muassa säveltäjät Erkki Melartin, Oskar Merikanto ja Heikki Klemetti. Jakubov oli lahjakas opiskelija, mutta hänen opinnoissaan oli keskeytyksiä, mahdollisesti terveys- tai taloudellisista syistä.
Kuten pappisperheiden lapset tuona aikana, myös Boris oli oppinut laulamaan ja toimimaan jumalanpalveluksissa jo varhaisessa iässä. Musiikkiopiston opintojen keskeydyttyä hän olisi halunnut hakeutua kirkon töihin. Kirkollinen koulutus vastaitsenäistyneessä Suomessa oli juuri käynnistymässä, kun Jakubov kirjoitti rovasti Sergei Okuloville anoen pääsyä Sortavalan uuden pappisseminaarin opiskelijaksi. Okulovin oli todettava, että puhevika teki mahdottomaksi Jakubovin tulevaisuuden pappina. Hän kuitenkin tarjosi mahdollisuutta osallistua opetukseen omakustanteisesti. Lisäksi Jakubov katsottiin sopivaksi opettamaan pappisseminaarilaisille kirkkomusiikkia lukuvuonna 1918–19. Kun 26. syyskuuta 1918 juhlittiin pappisseminaarin avajaisia, ”taiteilija Boris Jakubov” johti juhlajumalanpalveluksissa kuoroa.
Menestystä ja vastoinkäymisiä
Vuosi 1918 oli perheelle raskas. Heinäkuussa Boriksen veli Georgij oli joutunut jättämään tehtävänsä Orusjärven pappina, sillä vallankumouksen katkaistua kappeliseurakunnan taloudellisen ylläpidon hänen oli käynyt mahdottomaksi elättää perhettään. Georgij siirtyi Venäjälle vaimonsa Sinaidan (Taipaleen kanttori Viktor Hentusen sisaren) ja lastensa kanssa. Boris itse oli tullut eräänlaiseen elämän taitekohtaan. Arkistossa säilyneistä kirjeistä voi päätellä, että hänen ihastumisensa kohde, muuan Sigrid, oli mennyt toisen miehen kanssa naimisiin. Boris elätti vielä toivoa tulevaisuudesta Sigridin kanssa, musiikkiopintojen valmistumisesta ja puhevian parantumisesta, mitä hän piti mahdollisena ”onnellisissa olosuhteissa so. kun olisi sopiva seurapiiri”.
Pappisseminaarin opintojen kariuduttua Jakubov palasi vanhempiensa köyhään kotiin Soanlahdelle. Työnteko ei häneltä onnistunut, mutta muusikkona hänestä tuli paikallisen kulttuurielämän aktiivinen toimija: hän esimerkiksi johti kuoroa eli tilaisuuksissa ja soitti viulua ja pianoa nuorisoseuran tai suojeluskunnan tapahtumissa. Änkytys haittasi kuitenkin myös kuoron kanssa työskentelyä, sillä hänen oli vaikea antaa kuorolle ääniä.
Ei ole tiedossa, milloin Jakubovin sävellystyö käynnistyi. Toukokuussa 1921 häntä kuitenkin pyydettiin lähettämään hengellisiä sävellyksiään esitettäviksi Suistamossa järjestettävillä sisälähetysjuhlilla. Aamun Koitto raportoi kesäkuisista juhlista mainiten Boris Jakubovin soittaneen viulua paikallisen kuoronjohtajan, opettaja J.N. Lahtisen säestyksellä. Lahtisen johdolla laulettiin myös uusia, tapahtumaa varten sävellettyjä lauluja, joiden voi otaksua olleen Jakubovin kädenjälkeä.
On todennäköistä, että sisälähetysjuhliin osallistuneet jumalanpalveluskirjojen toimittajat, Sergei ja Simeon Okulov, päättivät ottaa kuulemansa Jakubovin sävellykset vigilianuottikirjan uuteen editioon, joka julkaistiin vuonna 1922. Kirjan liitteet sisältävät ”Kiittäkää Herran nimeä” ja ”Monet himot” Jakubovin säveltäminä. Teosten julkaisemisen synnyttämää iloa sumensi kuitenkin Boriksen tärkeimmän tukijan, rakkaan äidin syöpäsairaus. Toukokuussa 1922 äiti oli lähetetty sairashuoneelle, ja joulukuussa hän kuoli. Jakubovien tuttava, opettaja Valter Päivinen, huomasi Boriksen henkisen vireyden olevan tämän jälkeen ”ikäänkuin kaltevalla pinnalla”. Seurasi vaikea unettomuus, jonka seurauksena säveltäjä oli entistä hermostuneempi.
”Sävelsieluisen nuorukaisen” sävellykset löydettiin uudelleen 1980-luvulla
Jakubovin traaginen elämä kulki loppuunsa keskellä kauneinta kevättä, 22. toukokuuta 1923. Hänet oli kutsuttu soittamaan nuorisoseuran iltamiin Suistamolle. Iltamia seuranneena päivänä Jakubov oli kylässä diakoni Vladimir Pevtsovin (sittemmin Petsalo) luona. Isäntäväki alkoi ihmetellä, kun Boris viipyi oudon pitkään käymälässä. Kun ovi murrettiin, nähtiin 28-vuotias säveltäjä kuolleena lattialla, kaulassaan kaksi partaveitsellä tehtyä syvää haavaa. Valter Päivisen kuvauksen mukaan Jakubov oli asettautunut lattialle siten, että veri olisi juossut käymälän lattian alle eikä tahrannut lattiaa.
Vaimon ja pojan kuolemat järkyttivät Aleksander Jakubovia syvästi ja hän kuoli seuraavana vuonna. Boris Jakubovin sävellysten luultiin kadonneen, sillä isän ei katsottu ymmärtäneen poikansa luomistyötä. Uskottiin jopa, että sävellykset oli poltettu. Kuitenkin vuonna 1931 kirkollisten nuottikirjojen toimittajat saivat yllättäen käsiinsä Jakubovin sävellysvihon, joka sisälsi kymmenen aiemmin tuntematonta sävellystä liturgian ja vigilian veisuista, osa niistä kirkkoslaaviksi sävellettyjä. Seuraavina vuosina niitä käännettiin ja toimitettiin myytäviksi monisteina kirkkokunnan kaupassa. Alkuperäinen käsikirjoitusvihko katosi mahdollisesti sodan aikana.
Suomeksi säveltäneenä Jakubov vetosi 1930-luvulla vaikuttaneisiin kirkollisiin kansallistajiin, joiden etunenässä arkkipiispa Herman liikuttui syvästi ”sävelsieluisen nuorukaisparan” kohtalosta. Hänen sävellyksilleen annettiin suomalaisuuden leima; niiden kuultiin kumpuavan Karjalan maaperästä ja Suomen luonnosta.
Jakubovin teoksia laulettiin 1930-luvulla kirkkolaulujuhlilla ja suomalaisten kuorojen konserteissa. Säveltäjän toinen löytäminen tapahtui 1980-luvun lopulla, kun Ortodoksisten Kanttorien Liitto julkaisi Jakubovilta tunnetut sävellykset uutena nuottipainoksena. Jakubovia ovat levyttäneet muutamat suomalaiset ortodoksiset kuorot ja viimeisimpien joukossa maineikas yhdysvaltalainen Cappella Romana (kuuntele Jakubovin ”Oi Jeesus Kristus” tästä linkistä).
Lähteet:
Aamun Koitto
Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkisto
Suomen ortodoksisen arkkipiispankanslian arkisto
Seija Lappalainen, Välähdyksiä muutamien suomalaisten ortodoksisäveltäjien elämästä ja tuotannosta, Musiikin suunta 1 (1994)
Valter Päivinen, Boris Jakubov. Pieni surullinen elämäntarina. Aamun Koitto 18 (1933)
Wilhelmiina Virolainen, Boris Jakubov 25.7.1894–22.5.1923, Musiikin suunta 1 (1994)