Kirkkoa pitkään kanttorina palvelleen dir. cant. Jarmo Lehdon naisäänille säveltämä Panihida saa marraskuun ensimmäisenä päivänä kantaesityksensä Kemijärvellä Vocaliisat-kuoron esittämänä. Kuoro laulaa teoksen marraskuun alkupäivinä myös Oulussa ja Rovaniemellä, ja 8.11. teos saapuu Jarmo Lehdon pitkäaikaiseen kotikirkkoon, Uspenskin katedraaliin.
Mitä miettii säveltäjä itse kantaesityksen edellä? Aamun Koitto kysyi ja Jarmo Lehto vastasi kirjeellä, joka ansaitsee tulla julkaistuksi sellaisenaan:
"Työ on tehty ja sävellys on esittämistä vailla valmis.
Nyt eläkkeellä ollessani olen saanut huomata, että luova työni ja harrastukset asettuvat kivasti levon luomaan yhteyteen. Lepo on ikään kuin työn tapahtumapaikka. Tarkoitan tällä sitä, että luovuus on nykyisin tapahtunut levosta käsin kannetuksi. Musiikin työssä on tullut tarve pelkistää asioita. Tämä on nykyisin minulle sitä oikeaa sielun rytmiä ja hitautta. Sielu ikään kuin asettuu omaan rytmiinsä ja löytää oikean aaltopituuden. Sielun rytmi on yllättävän hidas. Sitä rytmiä ei ole helppo kuulla, jos on jatkuvasti kiireen ja melun ympäröimä.
Usein ruuhkavuosien varrella kanttorin ja kirkkomuusikon työ vei minut mukaansa, tai oikeammin: kuinka usein olenkaan antanut työn ja urakehitykseni viedä minut mukaansa ja temmata minut sielulle tuntemattomaan ja vieraaseen nopeuteen. Tehokkuutta yliarvostavassa kulttuurissamme ja miksei kirkon työssäkin voi menettää yhteyden omaan rytmiin ja astua sellaiseen rytmiin, joka synnyttää kiireen. Sana kiire on kuitenkin ihmisen itsensä luoma tila. Varsinaisesti kiirettähän ei edes ole olemassa. Kiire on vain sana tai siis tila, joka syntyy vain vääristä valinnoista. Mutta se on myös tila, jossa luovan ihmisen sielu aina pakenee.
Entisenä seurakunnan työntekijänä yritän muistaa, että oikeanlainen läsnäolomme kumpuaa siitä, että sielu on paikalla. Kun sielu on paikalla ja kohdallaan, silloin meillä itsellämme on mihin liittyä ja silloin meihin voi myös liittyä. Työ onnistuu ja on parasta silloin kun se on levollista, keskittynyttä ja läsnä olevaa työtä, sellaista, joka vain on, sen sijaan että sitä pyrkisi hillittömästi toteuttamaan.
Panihidan säveltäminen oli minulle eräänlainen kasvuprosessi, henkinen matka. Panihidaa säveltäessäni (syksy 2022–kevät 2024) jouduin avaamaan jo valmiita lauluja uudestaan. Miksi? Siksi, että läheisiä ystäviäni siirtyi tuonilmaisiin. Aloin käydä kavereiden hautajaisissa ja nähdä kuolemaa eri perspektiivistä kuin 50 aikana, jolloin olen toiminut kanttorina. Mieleeni tulee opiskelutoveri, kanttori Tatjana Wileniuksen hautaus viime vuonna, kun olin laulamassa hautausmaan kirkossa lehterillä. Tatjana oli toivonut arkkuunsa laskettavan jokaiselta ystävältään yhden ruusun. Lisäksi hän toivoi, että ´olkaa iloisella mielellä hänen muistotilaisuudessaan´. Tilaisuuden jälkeen kotimatkalla ajattelin, että eihän hautaustoimituksen musiikki voi eikä saa olla kauttaaltaan niin surullista g-molli-resitatiivia kuin mitä se juuri nyt on. Kotona istahdin tietokoneen ääreen, avasin nuotinnusohjelman, muistin Tatjanan valoisan suhtautumisen kuolemaan ja aloin muuttaa sävellyksiäni iloisempiin sävellajeihin. Kas, näin helppoa se olikin!
Rovaniemellä vuonna 2022, Eino Leinon runoihin säveltämäni kantaesityskonsertin jälkeen, kuorokaronkassa, olin luvannut kuoronjohtaja Anniina Kerviselle ja Vocaliisoille säveltää lisää naiskuoromusiikkia, jopa kokonaisen illan mittaisen konsertin kaikilla mausteilla. Luokaamme siis naiskuorolle vaikka uusi Requiem – tai miksei jopa ortodoksinen Panihida, mukaan lukien soolot ja esilukijat, kaikilla mausteilla!
No, huh! Taisin ryhtyä mahdottomaan, ajattelin kotona. Tähän mahdottomaan ryhtyessäni oli pakko turvautua toiseen mahdottomaan eli Jumalaan. Tehtävä ylitti siis minun voimavarani ja kykyni. Niinpä turvauduin johonkin, joka ylitti omat voimavarani. Tästä syntyi oma rukoukseni työhön ryhdyttäessä.
Joku on sanonut, että rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa. Panihidaa säveltäessäni tajusin omien voimavarojeni rajallisuuden ollessani itselleni inhimillisesti katsoen ylivoimaisen tehtävän edessä. Olin kuitenkin tilanteessa, jota en voinut laistaa eikä paeta, vaan minun oli kohdattava se, mikä tuntui ylivoimaiselta. Kun saa yhteyden syvyyteensä, oman olemuksensa keskukseen, alkaa tekemisissään ohjautua tästä keskuksesta. Kaikkeen työhön ja tekemiseen tulee syvyyden väri. Tähän uskon.
Joku on sanonut, että rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa.
Lähinnä konserttikäyttöön tarkoitettu sävellyskokonaisuus poikkeaa hieman kirkkomme nykyisin käytössä olevasta panihidatraditiosta, koska koko teos – myös diakonin osuudet – esitetään naisäänillä. Suurin osa lauluista on useimpien naiskuorojen suhteellisen helposti omaksuttavissa. Ne sopeutunevat myös jumalanpalvelusten tavanomaiseen musiikilliseen linjaan. Muutamat sävellykset vaativat onnistuakseen normaalia suuremman ja taitavamman kuoron. Muutamat panihidan lauluista ovat solisteille mutkikkaampia sävelkudoksen osalta tai laajojen äänialojen vuoksi soveliaita vain hengellisen musiikin konsertteihin. Tulen liittämään teokseen vielä jälkikäteen yhden katismaveisun Totisesti kaikki on turhuutta. Laulu antaa vielä odottaa viimeistelyä eikä valmistu syksyn konsertteihin.
Tunnen entuudestaan kohtalaisen hyvin Vocaliisat-kuoron äänialat. Kuoronjohtaja Anniina-serkun kanssa olemme voineet pitää prosessin aikana mutkattomia palavereja ja kuunnelleet toistemme ajatuksia musiikin tulkinnoista.
Näkisin, että musiikillinen luovuus on parhaimmillaan sitä, että on aina aidosti läsnä omana persoonanaan siinä, mitä tekee. Kun persoona värittää tekemistä, syntyy aina luonnollista ja tervettä painetta synnyttää jotain uutta. Koen, että uuden synnyttämiseen tarvitaan aina rohkeutta. Kukaan ei ole luova olematta samalla rohkea, sillä luovuuden hinta on haavoittuvaisuus. Antaessaan persoonansa näkyä tekemisessään ihminen ottaa aina riskin. Luovuushan on oikeastaan sitä, että uhmataan olemassa olevia rakenteita ja uskalletaan ajatella ja tehdä asioita uudella tavalla.
Noin 700-luvulla eläneen pyhän Johannes Damaskolaisen kirjoittamat tunnetut hautaustoimituksen tekstit edesmenneitten puolesta liittyvät kuolemaan; niissä on toivon ja rakkauden sanoman kantavaa voimaa, joka puhuttelee nykyihmistä.
Toivon, että tulevissa Panihida-konserteissa voisimme yhdessä muistella rakkaita edesmenneitä läheisiämme rukoillen heille ikuista rauhaa ja iankaikkista muistoa."
Tervetuloa konsertteihin!
Jarmo Lehto: Panihida
Vocaliisat, johtaa Anniina Kervinen
Perjantai 1.11. klo 18 Kemijärven kirkko
Lauantai 2.11. klo 15 Pyhän Kolminaisuuden katedraali, Oulu
Tiistai 5.11. klo 18 Rovaniemen kirkko
Perjantai 8.11. klo 18 Uspenskin katedraali, Helsinki