Kirkon tekstiilit ovat aktiivisessa käytössä, joten ne vaativat myös huoltamista. Hyvin hoidettu tekstiili säilyy pidempään. Rovaniemellä seurakuntalaiset pääsevät osallistumaan tekstiilien korjaamiseen ja huoltamiseen käsityötalkoissa.
– Tässä on tällainen korjausprojekti: papin alusviitta on varmaan jäänyt oven kahvaan kiinni, se on tuosta asti revennyt. Täytyy ommella siihen jonkinlainen paikka, Kaisa Pahkala esittelee.
Pahkala toimii Lapin kappeliseurakunnan kanttorina Rovaniemellä. Musiikillisten lahjojen lisäksi Pahkala on taitava käsistään. Taustalla on käsityöalan opintoja ja työskentelyä kankaankudonnan parissa. Tärkeimmän oppinsa hän kertoo saaneensa aikoinaan ammattikutojalta Kainuun Pirtillä.
– Parhaiten oppii, kun saa katsella taitavan tekijän työtä, saatikka sitten, kun voi työskennellä hänen kanssaan, Pahkala toteaa.
Seurakunnassakin kanttorin monipuoliset taidot tunnetaan, ja muiden tehtäviensä ohessa Pahkala on ottanut vastuuta jumalanpalveluspukujen ja kirkkotekstiilien huoltamisesta. Kun tekstiilit ovat käytössä, ne myös kuluvat.
– Nappeja irtoilee usein. Jumalanpalveluspuvuissa erityisesti kaulan vieressä olevat osat kuluvat, samoin vyöt. Alttaritekstiileihin saattaa tulla tuohus- ja nokitahroja, Pahkala kertoo.
Pahkala antaa vinkin, joka toimii kotioloissakin: tuohustahrat irtoavat kankaalta silitysraudan ja paperin avulla.
Mehiläisvahan sulamislämpötila on matala, joten sen voi imeyttää silitysraudan lämmön avulla paperiin. Sen jälkeen tekstiilin voi pestä.
Pyhyys ja kauneus kuuluvat yhteen
Ortodoksisessa traditiossa pyhyys ja kauneus liittyvät yhteen. Kauneus on portti pyhyyteen, Jumalan luo. Kirkkoon on perinteisesti haluttu tuoda kaikkein kauneinta ja arvokkainta. Kun jokin on arvokasta, siitä halutaan myös pitää huolta.
– Kirkon tekstiilit ovat pyhässä käytössä ja pyritään siihen, että niitä varjellaan, Pahkala toteaa.
Ortodoksisessa kirkossa käytettävät tekstiilit on perinteisesti valmistettu arvokkaista materiaaleista, kuten kulta- ja hopeabrokadeista sekä silkistä ja sametista. Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa RIISAssa Kuopiossa on laaja kokoelma kirkkotekstiilejä. Vanhimmat tekstiilit ovat 1500-luvulta, ja kaikkiaan kokoelma kattaa yli kuusi vuosisataa. Jumalanpalveluspukujen mallit ovat pysyneet hyvin muuttumattomina vanhan kirkon ajoista nykyaikaan. Sen sijaan kankaat ovat muuttuneet.
Varhaisimmat kirkkotekstiilit kuvioitiin kirjomalla. Tekstiiliteollisuuden kehityksen myötä kankaita alettiin kutoa. Nykyään jumalanpalveluspuvut ovat pääosin tekokuituisia. Suomessa myös pellavaa on käytetty alttaritekstiileissä ja käspaikoissa.
Papiston puvut hankitaan nykyään useimmiten Kreikasta tai Romaniasta, aikaisemmin myös Venäjältä. Kotimaassa kankaita ei valmisteta. Suomessa ei myöskään ole enää kirkon omaa ompelimoa, mutta yksittäiset ompelijat, taiteilijat tai käsityötaitoiset seurakuntalaiset ovat jakaneet osaamistaan kirkon hyväksi.
Kaisa Pahkala on esimerkiksi valmistanut Kajaanissa sijaitsevaan Pyhittäjä Lasari Muromalaisen tsasounaan pellavaiset alttariliinat ja käspaikat. Liinojen pitsit on nyplännyt Pahkalan äiti. Kirkon tekstiilien tekijät ovat kautta aikojen olleet lähes poikkeuksetta naisia.
Pahkalan mielestä tekstiilien huoltamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Keinokuituisia tekstiilejä, myös jumalanpalveluspukuja, saa nykyään edullisesti, mutta onko se samalla vaikuttanut siihen, kuinka hyvin niistä pidetään huolta? Kun viat korjataan heti, tekstiilit pysyvät kunnossa pidempään.
– Kun tulee pikkureikä, se kannattaisi korjata heti, ettei se pääse isommaksi, Pahkala toteaa.
Arvokkaampien materiaalien, kuten silkin kohdalla tämä onkin välttämätöntä. Pahkalan mukaan jumalanpalveluspuvuille ja muille tekstiileille paras säilytyspaikka olisi laatikosto, jossa niitä voisi säilyttää tasona.
Rovaniemellä myös seurakuntalaiset pääsevät osallistumaan jumalanpalveluspukujen ja kirkkotekstiilien korjausompeluun syksyn aikana järjestettävissä käsityötalkoissa. Erityisiä taitoja ei vaadita.
– Kunhan kiinnostusta riittää, niin työhön saa ohjausta, Pahkala lupaa.
Revenneen alusviitan lisäksi Pahkalalla on ollut työn alla epitrakiili, jonka terenauha vahvikkeineen on irronnut niskan kohdalta. Pahkala on kiinnittänyt sen takaisin napinläpipistoilla. Lisäksi epitrakiilista on irtoillut pieniä lasihelmiä. Myös puoli vuosisataa vanhat Tikkurilan silkistä valmistetut sitomisnauhat vaatisivat korjausta.
Käsityöt vaativat aikaa. Oppiminenkin tapahtuu vain tekemällä, ajan kanssa.
– Kun mennään palvelukseen kirkkoon, pyhitetään aikaa: annetaan aikaa pyhälle. Samalla ajatuksella, kun kirkkotekstiiliä tekee, siinä pyhittää aikaa. Ihan niin kuin ikoneiden maalaaminen, kirkkotekstiilien tekeminen ja korjaaminen on pyhää työtä. Se pyhittää työn, ajan ja tekijän, Pahkala toteaa.
Tällä hetkellä tekstiilijäte on valtava maailmanlaajuinen ongelma. Kulutuskulttuuriin kuuluu, että uutta ostetaan herkästi. Tuotteet ovat halpoja, eikä niitä välttämättä ole edes valmistettu kestäviksi.
Nyt kierrätykseen ja korjaamiseen on pyritty kiinnittämään uudelleen huomiota: Taitoliiton vuoden 2021 käsityötekniikka oli parsiminen ja paikkaus. Liitto muistuttaa, että vaatteen käyttöiän pidentäminen näkyy suoraan sen aiheuttaman hiilijalanjäljen pienenemisenä. Korjaamiseen ei välttämättä vaadita erityisiä taitoja, vaan neula ja lanka – sekä aika ja kärsivällisyys – usein riittävät.
Lähde:
Leena Säpin artikkeli Ortodoksisen kirkkomuseon aarteita. Ikonimaalari 1/2005.