Joel Haahtelan Jaakobin portaiden (Otava 2022, 192 s.) keskeisenä tapahtumaympäristönä on talvinen Jerusalem, minne yliopistossa uraa tehnyt mies on lentänyt hakemaan psykiatriseen sairaalaan joutunutta veljeään. Kertomukseen lomittuvat muistot ja erityisesti päähenkilön lapsuuden perheen tarina Helsingin Kruununhaassa. Tärkeässä roolissa on myös musiikki, kuten Frédéric Chopinin ja Carlos Gardelin sävellykset, jotka kuuluvat kirjan kohtausten taustalla.
Pienoisromaani on itsenäinen osa trilogiassa, jonka aiemmat osat ovat Adèlen kysymys (Otava 2019, 188 s.) ja Hengittämisen taito (Otava 2020, 176 s.). Jaakobin portaiden kiitoksissa Haahtela kirjoittaa trilogian kuvaavan ”totuuden kaipuuta, yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.” Koko trilogia, ja kenties erityisesti Jaakobin portaat, onnistuu kunnianhimoisessa tavoitteessaan.
Isojen teemojen käsittely on teoksessa luontevaa. Haahtela on koulutukseltaan psykiatri. Lisäksi hänet on hiljattain vihitty diakoniksi Uspenskin katedraalissa. Tätä taustaa vasten ei kenties ole niin yllättävää, että monitasoisessa teoksessa on poikkeuksellisen uskottavia henkilöhahmoja ja syvällisiä viittauksia teologiaan.
Ei väkisin luotuja jännitteitä
Jaakobin portaat on häkellyttävän lempeä teos. On virkistävää lukea tekstiä, jossa ei ole mitään kyynistä tai ironista. Kirjan tunnelma on yhtä aikaa realistisen uskottava ja satumainen. Haahtela saa ilahduttavasti imua tarinaan, jossa mukavat, mutta usein inhimillisen rosoiset ihmiset keskustelevat keskenään olohuoneissa ja kattoterasseilla – ilman väkisin luotuja keskinäisiä jännitteitä.
Kirjassa on myös jännityskirjallisuuden elementtejä, kuten salaperäinen avain ja Jerusalemin vanhankaupungin sokkeloiset kadut, joilla kulkee mustaviittainen mies. Viimeksi mainittujen ainesten tietty kliseisyys ei häiritse, koska arvoitus pitää otteessaan. Lisäksi Haahtelan Jerusalem on taloudellisesta kuvailusta huolimatta elävän tuntuinen. Se näyttäytyy paikkana, jossa ihmeitä voi tapahtua.
Haahtelan assosiaatiot – tai elämän runolliset yhteydet – saattavat ajoittain, ensilukemalta, tuntua hieman irrallisilta. Jaakobin portaissa on toistuvia viittauksia kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, musiikkiin ja elokuviin. Välillä puolestaan pohditaan olemassaolon kysymyksiä tai aika-avaruuden ominaisuuksia, kuten madonreikiä. Lopulta nämä erilaiset teemat kuitenkin luovat ehjän ja kokonaisen maailman ja tulevat osaksi tarinaa.
Toisaalta erityisesti musiikkiviittausten käyttö sisältää myös riskejä. Niiden avulla Haahtela luo kertomukselleen ikään kuin soundtrackia. Eräässä kirjan luvussa Haahtela kuvailee radiossa soivan Chopinin kappaleen, jonka pystyin – googlettelun jälkeen – tunnistamaan. Laitoin sen soimaan kohtausta lukiessani. Vaikka tällainen interaktiivinen lukukokemus on sinällään innostava, jäin pohtimaan, muuttuiko kohtaus jollain tapaa paremmaksi taustamusiikin avulla? Vai olisiko tunnelma kenties ollut vahvempi ilman kirjailijan ohjailua? Jo säveltäjän nimen mainitseminen luo tiettyjä mielleyhtymiä. Toisaalta Haahtela inspiroi viittauksillaan, ja sai ainakin minut etsimään tietoa mitä erilaisimmista aiheista.
Näkökulmia vastausten sijaan
Jaakobin portaissa on paljon tarttumapintaa ja se houkuttelee vuoropuheluun kanssaan. Yksi teoksen teemoista ovat ihmisen tekemät valinnat ja niiden seuraukset. Kirjan alkupuolella minäkertoja esimerkiksi ajattelee, että meille kaikille on annettu elämässä tietty määrä mahdollisuuksia, eikä kukaan tiedä, montako mahdollisuutta on vielä käyttämättä.
Pysähdyin pohtimaan tätä elämän ja olemassaolon perusteisiin liittyvää kysymystä. Minkälaisia mahdollisuuksia kertoja lopulta tarkoittaa? Mikä on viime kädessä sellainen valintatilanne, joka määrittää elämän suunnan? Eivätkö kysymyksessä kuitenkin ole hienovaraiset prosessit, joissa korjausliikkeet ovat mahdollisia? Voiko näitä valintatilanteita usein edes tunnistaa, ovatko ne selkeärajaisia? Eikö päähenkilön ajatuksessa heijastuva näkemys siitä, että jokainen on oman onnensa seppä, ole yhtä aikaa romanttinen ja fatalistinen? Eikö ihminen, jolla on turvaverkkoja, ole paremmassa asemassa ja saa enemmän vaihtoehtoja ja useampia valintatilanteita kuin se, jolla niitä on vähemmän? Ja vaikka näin olisikin, tekisikö se itse perusajatuksen vääräksi?
Jaakobin portaissa on monia teemoja, ja vastausten sijaan Haahtela tarjoaa ennen kaikkea näkökulmia. Teoksessa on myös aihioita, joiden syvempää käsittelyä jäin kaipaamaan. Päähenkilö tuntee esimerkiksi syyllisyyttä ajatuksistaan. Mielestäni tämä on aihepiiri, josta Haahtelalla olisi diakonina ja psykiatrina saattanut olla kiinnostavaa sanottavaa. Ovatko kaikki ajatukset hyväksyttäviä? Kannattaako kaikkia ajatuksia ajatella? Nyt Haahtela jättää aiheen kehittelyn ehkä tietoisesti kesken.
Kirjan monien teemojen joukosta ainakin itselleni keskeisimmäksi nousi perhe. Haahtelan kuvaaman perheen tarina on aidon tuntuinen, ja se herätti voimakkaita tunteita. Kuten Haahtelan muussakin ihmiskuvauksessa, ovat myös perheen keskinäiset suhteet uskottavia ja toimivat erinomaisesti ilman keinotekoisia vastakkainasetteluja.
Teologiset teemat mukana
Teoksella on luultavasti vielä enemmän annettavaa lukijoille, jotka tuntevat hyvin ortodoksista traditiota. Luin Jaakobin portaiden kanssa samaan aikaan ortodoksista teologiaa käsittelevää kirjallisuutta ja löysin sen avulla Haahtelan teoksesta uusia tasoja ja yllättäviä viittauksia kirkon perinteeseen. Tunsin oivaltamisen iloa, mutta samalla pohdin, mitä kaikkea minulta on mennyt ohi. Haahtela on ottanut teologiset teemat hienovaraisesti ja saumattomasti mukaan kaunokirjallisuuteen.
Jaakobin portaat on helppolukuinen, mutta syvä kirja. Vinkkinä mainittakoon, että ainakin Adèlen kysymys toimi erinomaisesti myös toiselle ääneen luettuna. Uskon, että sama koskee myös Jaakobin portaita.
Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava 2022, 192 s.
