On olemassa sanonta, jonka mukaan ihminen kuolee kahdesti: ensin fyysisesti ja toisen kerran silloin, kun kukaan ei enää tunnista häntä valokuvista.
Ajatus tulee etsimättä mieleen, kun tutustuu Timo Lehtosen uusimpaan teokseen Karjalan kadonneet kirkot ja tsasounat. Yli 400-sivuiseen kirjaan on koottu valtava määrä kuudentoista rajan taakse jääneessä Karjalassa sijainneen seurakunnan historiaa. Mukana ovat tiedot kirkkojen ja rukoushuoneiden rakennusvaiheista, vihkimisistä, lahjoittajista, esineistöstä – ja tuhoutumisista. Kirkkoja on esitelty 173, tsasounia 164. Lisäksi kirjassa tarkastellaan yli sadan kalmiston vaiheita. Valokuvia teoksessa on 300 ja piirustuksia 60.
Kirkkomme jäsenistössä on vielä ihmisiä, joilla on omakohtaisia muistoja kirjassa esiteltävistä pyhäköistä. Ei kuitenkaan kauaa.
– Arkistoissa oleva materiaali säilyy kyllä tuleville sukupolville, mutta yksittäisten ihmisten kuva-albumeissa ja muistikuvissa hajallaan oleva tieto katoaa vääjäämättä. Halusin koota kaiken löytämäni tiedon yksien kansien väliin toivoen, että se toimisi tuleville tutkijoille lähdekirjana.
Lähes viisi vuotta tekeillä ollut kirja julkaistiin Helsingissä 28. huhtikuuta 2022.
Antiikkiliikkeen pojasta keräilijäksi ja tutkijaksi
Timo Lehtosen kiinnostus historiaan on perua jo lapsuudenkodista.
– Vanhemmillani oli antiikkiliike, joten viehätyin jo varhain esineistä, joilla on tarina kerrottavanaan. Aloin jo nuorena keräillä kaikenlaista – esimerkiksi vanhoja huonekaluja, kirjoja, valokuvia, postikortteja, rahoja, tauluja ja ikoneita. Kiintymys vanhoihin esineisiin vaikutti myös ammatinvalintaani: olen kouluttautunut näkövammaisten ammattikoulussa verhoilijaksi. Historiantutkimusta olen opiskellut vain avoimen yliopiston kautta, joten historioitsijana olen harrastaja. Tosin innokas sellainen.
Kirjallisuuden keräilijänä Lehtonen on keskittynyt erityisesti vanhaa Valamoa, Konevitsan ja Syvärin luostareita, luovutettua Karjalaa ja Helsingin seurakunnan historiaa käsittelevään kirjallisuuteen. Hänellä on hyllyssään myös Aamun Koiton ja Uskon viestin vuosikerrat ja monet muut kirkkokuntamme julkaisusarjat.
– Vaikka olen nykyisin täysin sokea, niin kirjahyllyssäni on noin tuhat historiaa käsittelevää kirjaa ja laaja vanhojen lehtien ja painotuotteiden kokoelma.
Keräilyharrastuksesta oli lopulta lyhyt matka tietokirjailijaksi.
– Tein vuodesta 1983 lähtien toimittaja Hertta Rovion ja pastori Markku Kinkin kanssa artikkelisarjaa Helsingissä olleista sotilaskirkoista Helsingin seurakunnan seurakuntalehti Uskon viestiin. Sotilaskirkot eivät kuitenkaan lakanneet kiinnostamasta minua juttusarjan valmistuttuakaan. Suuntasin Kansallisarkistoon ja ymmärsin, että Suomessa oli aikanaan ollut merkittävä määrä venäläisiä varuskuntia ja sotilaskirkkoja. Tämä havainto oli alkusysäys Vaienneet kellot -kirjan synnylle.
Helsingin seurakunnanneuvosto myönsi Lehtoselle apurahan, jonka turvin hän perehtyi muun muassa autonomian ajan huonokuntoisiin venäläisiin sotilasasiakirjoihin ja venäläisen insinöörikomennuskunnan piirustuskokoelmaan. Toinen merkittävä apuraha tuli Suomen Kulttuurirahastolta.
– Niillä varoilla suomennettiin sotilasasiakirjoista löytyneitä kirkkojen rakennusasiakirjoja, piirustuksia ja kalustoluetteloita. Kääntäminen oli hyvin vaikeaa ja hidasta, koska käsin kirjoitettu aineisto oli kärsinyt pahoin jo ennen arkistoon siirtämistä.
1980-luvun lopulla tutkimustyö jäi ajan puutteen vuoksi kesken, kun Lehtonen vihittiin alidiakoniksi ja valittiin vähän myöhemmin Pappilatalon kotikirkon isännöitsijäksi.
– Vuonna 2013 päätin, että kotona olevalle tutkimusaineistolle oli tehtävä jotain. Sain kirjan valmiiksi kahdessa vuodessa. Tammikuussa 2015 ilmestynyt kirja sai paljon huomiota ja kiitosta, koska se oli ensimmäinen Suomessa olleita venäläisiä sotilaskirkkoja käsitellyt teos.
Onko venäläisiiin arkistoihin enää paluuta?
Vaienneet kellot -kirjan tutkimustyössä kertyi myös aineistoa, joka kannusti Lehtosta aloittamaan uuden pitkän tutkimusprosessin.
Karjalan kadonneet kirkot ja tsasounat -kirjaa varten piti käydä läpi paljon Karjalaa koskevaa kirjallisuutta, sanoma- ja aikakauslehtien vuosikertoja, seurakuntien historiikkejä ja erilaisia pöytäkirjoja.
Myös eri arkistoista löytyi arvokasta aineistoa, esimerkiksi vanhoja karttoja, valokuvia ja kirkkojen piirustuksia. Mikkelin maakunta-arkiston, Museoviraston ja Kansallisarkiston lisäksi Lehtonen kääntyi myös Venäjän historiallisen arkiston ja Pietarin keskusarkiston puoleen.
– Asiointi venäläisten arkistojen kanssa oli melko mutkikasta. Haluttu materiaali piti maksaa asianomaisen arkiston tilille ruplissa. Tilaaminen vei noin 30 työpäivää ja maksun jälkeen aineisto saapui joko sähköpostitse tai etanapostilla. Lopulta aineisto oli vielä käännettävä suomeksi.
Koronapandemia vaikeutti työtä entisestään. Kotimaisiin arkistoihin oli korona-aikaan vain rajoitettu pääsy, mutta Venäjän arkistot ja kirjastot sulkeutuivat koronan vuoksi kokonaan.
– Pietarin arkistoissa on vielä lisää luovutetun Karjalan ortodoksisia seurakuntia ja kirkkoja koskevaa aineistoa, mutta tähän kirjaan niitä ei nyt saanut mukaan millään.
Ukrainan sodan alkamisen jälkeen tilanne on tietenkin muuttunut entistä vaikeammaksi. Venäläisiin arkistoihin talletettu tieto voi jäädä niille sijoilleen – jos ei pysyvästi, niin ainakin pitkäksi aikaa.
Työskentely jatkui kuitenkin muiden lähteiden turvin. Lehtonen keräsi tietoa myös haastattelemalla ihmisiä.
– Suurin haaste tutkimustyössä oli – oman sokeuteni rinnalla – tiedon hajanaisuus ja pirstaleisuus. Liityin esimerkiksi kaikkiin karjalaisten pitäjien Facebook-ryhmiin ja tätä kautta sain kerättyä paljon muisti- ja perimätietoa. Löysin näin myös useita valokuvalähteitä.
Kaikki talteen kerätty aineisto ei nytkään mahtunut mukaan.
– Kirjasta jäi pois monia hienoja ja yksityiskohtaisia muistoja sekä henkilöihin liittyviä kuvauksia. Niistä voisi oikeastaan tehdä oman kirjan, koska kertomukset nivoutuvat niin vahvasti oman kotipitäjän kirkkoon, pohdiskelee Lehtonen.
Lisätietoa Lehtosen kirjallisesta tuotannosta: www.timontieto.fi
Pääkuva ylhäällä: Arkistokuvassa vanha Lintulan luostarin kirkko Kivannavalla 1896.