Luukas sai kaksoisteoksensa valmiiksi mitä todennäköisimmin ennen ensimmäisen kristillisen vuosisadan loppua. Luukas itse kertoo, kuinka hän on ottanut tarkan selon kaikesta ja päätti kirjoittaa yhtenäisesityksen Teofilokselle, ’jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on’ (Luuk. 1:4). Teofilos on ollut merkittävät henkilö, koska teos on omistettu hänelle. Teofilos oli siis jo saanut jonkinlaista kristillistä opetusta, jota vahvistaakseen Luukas kirjoitti teoksensa.
Mistä Luukas kirjoitti? Hän kirjoitti Jeesuksesta, alkukirkosta, sen opetuksesta, Jumalan suuresta pelastussuunnitelmasta aina kuolleiden ylösnousemukseen asti. Kuten Luukas itse mainitsee: ’olen ottanut kaikesta tarkan selon’ (Luuk. 1:3). Hän siis keräsi tietoja eri lähteistä, haastatteli ihmisiä, käytti suullista perimätietoa ja tiettyjä kirjallisia lähteitä.
Luukas antoi täten alkukirkon suulliselle perimätiedolle kirjallisen muodon, mutta samalla yhdisteli tietoja eri lähteistä luoden kokonaisesityksen. Luukas ei siis keksinyt kristinuskon muotoa, josta hänen tekstinsä todistavat, vaan talletti ja välitti jo olemassa olevaa kristillistä traditiota. Voidaan siis esittää, että varhainen kristillinen yhteisö, alkukirkko, on Luukkaan tekstien varsinainen synnyttäjä ja lähde.
Varhaisimmat käsikirjoitukset ja liturgia
Luukkaan teosten tekstihistoriat alkoivat hetkestä, jolloin Luukas ”julkaisi” tekstinsä eli antoi teokset kirjurille kopioitavaksi. Antiikissa ja Bysantin aikana ei ollut kopiokoneita, joten kaikki tekstit piti kopioida käsin. Tekstien kopiointi oli ammattitaitoa, aikaa ja vaivaa vaatinut työ. Kirjurit yrittivät niin tarkoin kuin mahdollista jäljentää tekstiä vanhasta käsikirjoituksesta uuteen. Näin Luukkaan tekstit matkasivat läpi vuosisatojen lukemattomien kirjureiden jäljentäessä sen tekstejä.
Varhaisimmat käsikirjoituslöydöt Luukkaan teksteistä ajoittuvat 200-luvulle jKr. Nämä ovat paikoitellen vain pieniä käsikirjoitusten riekaleita. Kun tarkastelemme tarkemmin näitä varhaisimpia käsikirjoituksia, niistä ilmenee varsin mielenkiintoisia seikkoja. Hyvin suuri osa käsikirjoituksista sisältää tekstin, joka on kirjoitettu isoilla kirjaimilla, selkeällä käsialalla ja isoilla marginaaleilla sekä kirjainväleillä. Tämän lisäksi teksteistä on löydettävissä niin sanottuja lukijoiden apuvälineitä (readers’ aids). Nämä piirteet ovat tunnuksenomaisia nimenomaan kanonisille teksteille, jotka saivat myöhemmin niin sanotun pyhän tekstin aseman. Nämä seikat paljastavat yhden hyvin merkittävän seikan: jo kaikkein varhaisimmilla Uuden testamentin käsikirjoituksilla oli liturginen käyttökonteksti tai käyttöyhteys. Ne siis kopioitiin tavalla, joka helpotti niiden lukemista ääneen. Niitä ei siis luettu yksin esimerkiksi omassa kodissa, vaan ääneen seurakunnan yhteisessä liturgiassa. Käsikirjoitukset siis kopioitiin lähes aina seurakuntia ja kirkkoa varten.
Kirkon hoivaama teksti
Uuden testamentin käsikirjoitukset ovat nimensä mukaan käsin tehtyjä, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että niihin kertyi paljon erilaisia virheitä. Monet näistä ovat helposti tunnistettavia kirjureiden huolimattomuusvirheitä tai muita sellaisia. Käsikirjoituksissa on merkkejä siitä, että tekstejä tarkistettiin virheiden varalta ja niitä korjattiin sitä mukaan kuin virheitä löydettiin. Tekstien kieltä myös huollettiin. Monien Uuden testamentin tekstien kreikan kieli (alkuperäinen Uuden testamentin kieli) on itse asiassa varsin huonoa ja paikoitellen vaikeasti ymmärrettävää. Ei olekaan siis ihme, että ajan kuluessa myös tekstien kieltä pyrittiin tekemään ymmärrettävämmäksi.
Vuosisatojen kuluessa käsikirjoituksiin ilmaantui myös erilaisia teologisia parannuksia, korjauksia tai tarkennuksia. Nämä eivät syntyneet sattumalta. Kirkon itseymmärryksen kasvaessa pyhiin teksteihin tehtiin muutoksia vastaamaan tätä kehitystä. Kirkko, suullinen traditio (tai perimätieto) ja pyhät tekstit kävivät keskenään eläväksi tekevää vuoropuhelua.
Marian merkitys kasvoi kirkossa ensimmäisten vuosisatojen aikana. Marian asema Jumalansynnyttäjänä (kreik. theotokos) vahvistettiin Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 431. Samoihin aikoihin Mariaan liittyvissä tekstikohdissa alkoi ilmaantua mielenkiintoisia muutoksia.
Luukkaan evankeliumin kuvausta enkelin ilmestymisestä Marialle laajennettiin niin, että ’Ole tervehditty Maria Sinä armon saanut! Herran kanssasi!’ sai lisäyksen ’Siunattu olet sinä naisista siunatuin’ (Luuk. 1:28) niin, että kohta on yhteneväinen jakeen Luuk. 1:42 kanssa. Matteuksen evankeliumin alussa kerrotaan Joosefin unesta, jonka jälkeen Joosef ei koskenut vaimoonsa ennen Marian synnyttämisen aikaa. Tähän käsikirjoitusten suuri enemmistö lisää sanan ’esikoisensa’ (Matt. 1:23–25). Näin teksti tekee selkeäksi sen, että Jeesus oli Marian esikoinen. Tässä alleviivataan Marian neitseellistä olemusta.
Toisaalta kolminaisuusopin kehitys voidaan nähdä Joosefiin liittyvissä kohdissa. Luuk. 2:33 alku on varhaisimmissa käsikirjoituksissa muodossa ’Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään, mitä hänestä sanottiin’. Tämä kohta yleistyi käsikirjoituksissa 400-luvulta lähtien muotoon ’Joosef ja hänen (Jeesuksen) äitinsä olivat ihmeissään…’. Kirkon opin kehittyessä Joosefiin ei haluttu viitata isänä. Jeesuksella oli vain yksi Isä ja Hän ei ollut tästä maailmasta.
Yksi Kirkko, yksi Raamattu, yksi Traditio
Tästä kaikesta voidaan päätellä ainakin neljä asiaa. (1) Alkukirkko synnytti pyhät tekstit suullisen traditionsa pohjalta, (2) pyhät tekstit kopioitiin alusta lähtien kirkkoa ja liturgiaa varten, (3) kirkko huolsi pyhiä tekstejä vuosisatojen ajan, (4) kirkko, sen traditiot ja tekstit kävivät dynaamista vuoropuhelua keskenään läpi niiden historian. Kuinka voisimme siis erottaa kirjallisen tradition suullisesta tai kirkosta itsestään ja käyttää sitä näiden arvioimiseen, kuten Luther teki. Emme mitenkään. Tässä on kyse yhden ja saman tradition eri ilmenemismuodoista.
Seuraavassa blogissani kerron, kuinka Luther omaksui Bysantin kirkon vuosisatojen ajan vaaliman Uuden testamentin kreikankielisen tekstin ja mitä hän teki sille.