Kirkossamme pappi toimii synnintunnustuksen vastaanottajana, todistajana ja Kristuksen palvelijana. Hänen tehtävänään on antaa synninpäästö Pyhän Hengen lahjan kautta – ei omien ominaisuuksiensa perusteella.
Toisaalta – etenkin säännöllisessä rippisuhteessa – esiin nousee papin tehtävä sielunhoitajana ja opastajana. Papin kanssa tahdotaan varsin usein käydä keskusteluja myös katumuksen sakramentin ulkopuolella.
Kirkko on sairaala, katumuksen sakramentti on lääke
Kirkon perinteessä pappia verrataan usein lääkäriin, katumukselle tulijaa potilaaseen ja kirkkoa sairaalaan. Kirkon yhtenä lääkkeenä on nimenomaisesti katumuksen sakramentti, eivät välttämättä papin hyväntahtoiset tai oikeaan osuvat neuvot.
Toisinaan rippi-isä voi antaa joitakin suosituksia tai avata uusia näkökulmia. Tämä toteutuu erityisesti tilanteessa, jossa käydään säännöllisesti saman rippi-isän luona.
Vastuu omasta elämästä säilyy aina itsellä
Puhuttaessa rippi-isän neuvoista tai sielunhoidosta, perustana on luottamus pappia kohtaan. Oikeanlainen luottamus ei kasva sokean kuuliaisuuden perustalla, vaan harjaannuttamalla tervettä arvostelukykyä ja harkintaa. Jo apostoli Paavali kehottaa koettelemaan kaiken (1. Tess. 5:21).
Myös pappi on ihminen, ja jokaisen kristityn velvollisuus on koetella saamaansa opetusta tai neuvoja ja varmistaa, että se on sopusoinnussa kirkon uskon kanssa. Ihmisen tulee seurata vain niitä kehotuksia tai ehdotuksia, jotka ovat hyviä ja kirkon opetuksen mukaisia sekä ihmisen elämäntilanteeseen sopivia. Muussa tapauksessa hyvät aikeet voivat kääntyä vääryydeksi.
Saatujen neuvojen arviointi ei kuitenkaan ole aina helppoa, etenkin jos siihen vaikuttaa papin arvovalta. Asioita voi kuitenkin pohtia Raamatun ja hengellisten kirjojen avulla sekä keskustelemalla ystävien tai kirkon työntekijöiden kanssa.
Papilla on suuri vastuu, mutta kukaan ei voi ulkoistaa hengellistä elämäänsä toiselle. Rippi-isän tehtävänä on auttaa, opastaa, tukea ja rohkaista – ei tehdä päätöksiä rippilapsen puolesta.
Kuuliaisuuslupaus ei koske maallikkoa
Ortodoksinen traditio arvostaa hengellistä ohjausta ja siihen liittyvää kuuliaisuutta – mikä korostuu erityisesti luostariperinteessä – mutta muistuttaa painokkaasti kristityn omasta vastuusta ja harkinnasta.
Kirkossa kuuliaisuus, alttius ottaa vastaan hyviä neuvoja, nähdään hengellisen elämän hyveenä. Maallikon kuuliaisuus on silti eri asia kuin luostarin munkin tai nunnan kuuliaisuuslupaus.
Luostarilupauksessa kilvoittelija luopuu tahdostaan voidakseen elää kokonaan Kristukselle. Myös maallikko pyrkii elämään Kristukselle, mutta häneltä ei vaadita kuuliaisuuslupausta rippi-isäänsä kohtaan. Maallikon kuuliaisuus on hengellinen asenne ja ennen kaikkea alttiutta kuunnella ja seurata Kristusta, jonka mukaan myös papilta mahdollisesti saatuja neuvoja arvioidaan.
Hengellinen ohjaus ei ole päätösvallan siirtämistä toiselle
Luostareissa siunaus pyydetään myös arkisiin asioihin kunkin yhteisön oman perinteen ja tapojen mukaisesti. Maallikon ei kuitenkaan tarvitse pyytää rippi-isältä siunausta jokapäiväisiin valintoihin, kuten ostoksiin, harrastuksiin tai lomamatkoihin.
Neuvoja voi hakea elämän suurissa valinnoissa tai mieltä askarruttavissa asioissa, mutta vastuu päätöksistä säilyy tällöinkin ihmisellä itsellään. Jos maallikko alkaa siirtää päätösvaltaa rippi-isälle, hengellisyys vääristyy ja omantunnon kehittyminen ja vastuun ottaminen omasta elämästä estyy.
Useimmiten rippi-isä toimii sielunhoitajana kommunikoinnin tukena. Keskustelujen kautta ihminen yleensä löytää itse vastaukset ja tien eteenpäin, vaikka rippi-isä voi myös tarpeen mukaan sanoittaa kirkon uskoa ja perinnettä. Puhuminen on hyvä lääke mieltä askarruttaviin kysymyksiin, murheisiin, suruihin, pettymyksiin, elämän ahdinkoihin ja hengellisen elämän kriiseihin.
Eroon epäterveestä riippuvuudesta
Jos maallikko kääntyy rippi-isän puoleen kaikissa arjen yksityiskohdissa, vaarana on epäterve riippuvuus. Papista voi tällöin tulla ylimääräinen päättäjä, mikä kuormittaa molempia osapuolia. Terve hengellinen suhde perustuu luottamukseen, mutta säilyttää aina vapauden ja vastuun eikä siihen liity manipulointia.
Jos rippi-isä alkaa vaatia täyttä alistumista tai jos päätösvalta ja vastuu omasta elämästä katoaa, kyseessä on vakava hälytysmerkki. Tällaisesta tilanteesta on syytä irrottautua: rippi-isän vaihtaminen voi toisinaan olla ainoa mahdollinen ratkaisu. Tällaisesta päätöksestä ei tarvitse kokea syyllisyyden tunteita.
On myös hyvä tiedostaa, että vaitiolovelvollisuus koskee vain pappia, ei koskaan rippilasta. Mikäli ongelmia esiintyy, niistä saa ja kannattaa puhua luotettavan henkilön kanssa.
Pappi ei saa myöskään ottaa esimerkiksi lääkärin, psykoterapeutin tai psykiatrin roolia ja katkaista hoitosuhdetta tai lääkitystä. Taitava rippi-isä tunnistaa oman ammattitaitonsa rajat: hän osaa tarvittaessa ohjata muiden ammattiauttajien luokse ja rohkaisee siihen yrittämättä puoskaroida, vaikka kantaakin esirukouksia kaikkien puolesta.
Papin neuvoja kuuluu arvioida
Papin neuvojen kuunteleminen ei tarkoita kyseenalaistamatonta tottelemista. Kristityn kuuliaisuus on sidottu Jumalan tahtoon ja kirkon yhteiseen opetukseen, sen päälinjoihin, ei yksittäisten ihmisten näkemyksiin.
Kirjeessä rippilapselleen pyhä ohjaajavanhus Johannes Valamolainen muistuttaa tasapainoisesta suhtautumisesta rippi-isältä saatuihin neuvoihin: ”Älä kuitenkaan suhtaudu neuvoihini niin kuin ne olisivat käskyjä tai lakeja, vaan pidä niitä yksinkertaisesti neuvoina, joita voit olla noudattamatta, jos ne eivät mielestäsi ole sopusoinnussa pyhän Raamatun ja pyhien isien opetuksen kanssa.” (Kirje 29)
Ohjeita saa kyseenalaistaa, keskustella ja hakea selvennystä – se ei ole kristillisen kuuliaisuuden rikkomista, vaan sen vahvistamista.
Mielipide-erot ovat sallittuja
Kirkko opettaa kuuliaisuutta piispoja ja papistoa kohtaan, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä vailla ylimääräisiä murheita, mutta tämä ei tarkoita, etteikö eriäviä mielipiteitä saisi olla. Opillisissa kysymyksissä kirkko pitää kiinni perinteestään, mutta monimutkaisemmissa asioissa näkemykset vaihtelevat – myös kirkkoisien kirjoituksissa.
Kysymyksiä ja epäilyksiä saa tuoda esiin. On hyödyksi, jos tämä tapahtuu rakkaudellisesti, kirkon ykseyttä ja lähimmäistä kunnioittaen.
Terve, uskonmukainen ja tasapainoinen rippisuhde on aina sekä kuuntelemista että kuulluksi tulemista, keskustelua ja vuorovaikutusta, sillä kuuliaisuus Kristusta kohtaan eli oikean tien etsiminen on piispojen, papiston ja seurakuntalaisten yhteinen kutsumus.