Kirkko on Kristuksen ruumis, kuten pyhä apostoli Paavali toteaa (Ef. 1:22–23). Kirkko olemme siis me: kukin meistä voi sanoa olevansa Kristus, mutta ei yksin, vaan yhdessä koko muun Kirkon kanssa. Hiljattain juhlimanamme helluntaina veisasimmekin yhdessä: ”Kun kaikkein Korkein tultuaan alas sekoitti kielet, hän hajotti kansat. Mutta kun hän jakoi tuliset kielet, hän kutsui kaikki yhteyteen. Ja niin me yksin mielin ylistämme kaikkein pyhintä Henkeä” (helluntain kontakki).
Kirkossa pyrimme siis olemaan yksi: yksi Kristus, joka elää meissä vanhan minämme kuoletettuamme (vrt. Gal. 2:20) ja jonka mielen – siis ajattelutavan – mukaisesti meidän kaikkien tulisi elää (vrt. Fil. 2:5). Nykypäivän polarisoitumisen aikakaudella usein olemme sitä mieltä, että Kirkon tulisi olla tila, jossa kukin saa ilmaista oman mielipiteensä vapaasti, aivan kuin kyse olisi mistä tahansa maallisesta demokraattisesta päätöselimestä. Kirkko on totisesti vapaa, eikä ketään pakoteta omaksumaan mitään, vaan kaikki olemme vapaaehtoisesti Kirkon jäseniä. Tämän vapauden tarkoitus ei kuitenkaan ole olla vapaa samalla tavalla kuin vaikkapa ammattiyhdistysliikkeessä. Kirkkoon emme tule tekemään vaatimuksia Kirkolle, emmekä varsinkaan muuttamaan Kirkkoa oman itsemme sijaan.
Kirkossa olemmekin siis opettelemassa Kristuksen mieltä. Tähän meillä on avaimena koko Kristuksen oma persoona, jossa Hänen jumalallinen ja inhimillinen tahtonsa olivat täydellisessä sopusoinnussa keskenään ja tahtoivat aina samoin. Jos meidän on tultava Kristuksiksi, omaksua Hänen mielensä ja olla Hänen jäseniään, tulee meilläkin Kirkossa olla yksi tahto. Se tarkoittaa rauhaa, yksimielisyyttä, kuuliaisuutta, oman itsensä uhraamista muiden puolesta, koko olemisemme omistamista Hänelle. Kristus ei pyydä meiltä mitään enempää tai vähempää kuin koko elämämme – siksi jumalanpalveluksissakin diakoni kehottaa meitä antamaan ”itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun”.
Kristuksen mielen oppiminen tarkoittaa samalla oman tahdon kuolettamista, siis tappamista. Pyhä apostoli Paavali antaa Kristuksen uhrautumisen meille malliksi: ”Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:8). Meillä luostarissa, jossa itse asiassa tämä filippiläiskirjeen katkelma luetaan liturgiassa lähes joka päivä, koko elämä tähtääkin Kristuksen ristinkuolemasta osallistumiseen ja kuuliaisuuteen, ja jos käyttäydymme joskus itsepäisesti, muut munkit toteavat: ”Et ole näköjään vielä kuollut.” Tämä sama vanhan minän kuolema ei ole suinkaan ainoastaan munkkien, vaan kaikkien ihmisten velvollisuus. Tässä kuolettamisprosessissa Kirkon jäseniä auttaa koko sen traditio, mutta aivan erityisesti pappien harjoittama hengellinen ohjaus. Hengellinen elämä ei ole onnistunutta, jos se ei kirpaise. Kirkon tehtävä ei ole ainoastaan tarjota lohdutusta, vaikka sekin kuuluu asiaan, vaan myös auttaa ihmistä näkemään oma syntisyytensä ja oppimaan keinot sen kukistamiseksi. Kirkko ei siis ole valintatalo, jossa hyllystä pannaan ostoskoriin itsestä mukavalta ja lohduttavalta tuntuvat asiat, vaan surumielisen ilon täyttämään hengellisyyteen kuuluu niin ristin häpeä kuin taivaan kunniakin, niin kuoleman kipu kuin ylösnousemuksen toivo, niin oman itsensä kadottaminen kuin sen löytäminenkin.
Otsikkoni kysymykseen on siis olemassa vain yksi lyhyt vastaus, jonka tulisi päteä kaikkiin ortodokseihin. Olemme Kirkon jäseniä vain ja ainoastaan siksi, että kuolisimme Kristuksen kanssa ja näin saisimme elää Hänen kanssaan.