Täällä Pohjolassa taas suurin osa papeista ei pukeudu vapaa-ajallaan viittaan, eikä pitkää partaakaan aina näe (joskus suomalaisten geenien heikommasta parrankasvusta johtuen), vaikka poikkeuksiakin tietysti on. Joskus olen kuullut joidenkin papiston jäsenten hieman pilkallisestikin puhuvan ”karvateologiasta”, joka ei ole heidän mukaansa olennainen asia.
On totta, että papiston pukeutuminen ja hiusten ja parran kasvattaminen ei ole dogmaattinen kysymys, eikä se sinänsä kerro mitään papiston hyveellisyydestä tai paheellisuudesta. Haluan kuitenkin tässä kirjoituksessa tuoda esille, mitä hyötyjä papiston perinteisestä pukeutumisesta olisi aikamme yhteiskunnassa.
Olen itse munkkina Athosvuoren Pyhittäjä Ksenofonin luostarissa, jossa pukeutumissäännöt ovat varsin tiukat: emme näyttäydy koskaan muille ilman viittaa, emmekä leikkaa hiuksia tai partaa muuten kuin terveydellisistä syistä esimerkiksi kirurgisten toimenpiteiden yhteydessä.
Papiston pukeutuminen ja hiusten leikkuutapa on vaihdellut historian aikana suuresti (pitkä parta sen sijaan on ollut aivan ensimmäisistä vuosisadoista asti normi), eikä tämän kirjoituksen tarkoituksena ole tarjota yksityiskohtaista historiikkia tästä kehityskulusta. Hiusten ja parran kasvattaminen on kuitenkin jo muinainen traditio: Leviticuksessa Jumala määrää, etteivät papit saa ajaa hiuksiaan tai ajaa partaansa (ks. Lev. 21:5, 19:27). Samoin Numerissa mainitaan, että nasiirilupauksen antaneet eivät saaneet leikata tukkaansa tai partaansa (Num. 6:5–6). Kirkon tradition mukaan apostoli Paavalin kielto pitkistä hiuksista miehillä (1. Kor. 11:14) ei viitannut suinkaan papiston pitkään tukkaan, vaan pitkistä hiuksista valmistetuilla kampauksilla koristautuneisiin miehiin.
Suomalaisesta historiasta tulee myös mainita, että parrat alkoivat kadota ortodoksiselta papistolta 1900-luvun alun kansallistamisaatteen myötä: partaa pidettiin sopimattomana sivistyneille länsimaalaisille. Kansallistamisvaiheessa kirkossa ihailtiin paljon luterilaisia esikuvia, ja kirkko pyrki aktiivisesti eroon venäläisestä perinnöstään. Nykyään kirkossa ei pyritä ainakaan tietoisesti jäljittelemään jumalanpalvelusten ulkoisissa muodoissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käytäntöjä.
Olennaista viitassa on se, että papiston jäsen erottuu ulkonäöltään maallikoista ja pukeutuu papistolle soveliaalla tavalla. Musta väri ilmaisee maailmalle kuolemista, eikä siksi värillisten viittojen käyttö ole aina sopivaa. Parran kasvattaminen on Kristuksen ja kirkon pyhien jäljittelyä – onhan pappi Kristuksen ikoni. Näistä ulkoisista merkeistä on ortodoksisen tradition mukaan kyse apostoli Paavalin kehotuksessa seurakunnan johtajalle: ”Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa” (1. Tim. 4:12). Kyse ei ole ulkokultaisuudesta, niin kuin ei ortodoksisten kirkkorakennusten koristeellisuudestakaan: huoliteltu, papillinen ulkonäkö on sisäisen, puhtaan papillisen elämäntavan ulkoinen vastine.
Viittaa tai parralla ja pitkällä tukalla varustautumista pidetään usein hankalana, ja sitä se onkin: tämä ei kuitenkaan voi olla syy tästä traditiosta luopumiselle. Kun minut vihittiin munkiksi, sanoi eräs luostarimme veljistä, että elän ulkomaailmassa marttyyrina viittani takia. Tällaista elämä viitassa onkin: en ole koskaan yksityishenkilö, kun astun kotiovestani ulos, vaan alituisesti ihmisten katseiden, kysymysten ja joskus haukkujenkin alainen. Toisinaan minua luullaan pukeutumiseni takia muslimiksi tai juutalaiseksi. Kerjäläiset huomaavat minut jo kaukaa, eikä minulla ole mahdollisuuksia antaa kaikille heille lahjoituksia, ja olenpa joskus joutunut käyttämään varsin fyysisiäkin keinoja päästäkseni jatkamaan matkaa pahoinpitelyä suunnittelevilta käsiltä.
Toisaalta erityisesti Suomen kaltaisessa maassa, jossa ortodoksit ovat pieni vähemmistö, on viittaan pukeutuminen myös aktiivista lähetystyötä: monesti minut pysäytetään kadulla, pyydetään siunausta tai esirukouksia tai vaikkapa tiedustellaan seurakunnan toiminnasta. Aina vaikutus ei paljastu viitan kantajalle välittömästi, mutta jo papin näkeminen katukuvassa tuo kirkon vahvemmin läsnäolevaksi maallistuvassa yhteiskunnassa. Parran ja hiusten kasvattaminen taas muistuttaa siitä, etten ole kulloistenkin maailmallisten muotivillitysten vietävänä, vaan edustan ikiaikaista kirkollista ulkonäköä, joka sekin erottaa minut maallikoista. Viittaan pukeutuminen sekä parran ja tukan kasvattaminen on siis arvokas todistus ortodoksisen hengellisyyden aktiivisesta läsnäolosta mullistuksia läpi käyvässä maailmassa.