Suomen ortodoksisen kirkon barometri Kirkko muutoksessa julkaistiin äskettäin. Sen kohderyhmänä ovat kirkon työntekijät ja luottamushenkilöt. Noin 400 hengen kohderyhmästä barometrikyselyyn vastasi 113 henkilöä.
Hämmentävää on, että tulokset tuntuvat osittain ristiriitaisilta: vaikka tutkimuksen perusteella kirkossa toimivat ihmiset arvostavat toisiaan, on niin ikään viitteitä siitä, että luottamushenkilöiden, työntekijöiden ja seurakuntalaisten keskinäisissä suhteissa on parannettavaa.
– Barometrin avovastauksissa tuli esille muun muassa mainintoja siitä, että luottamushenkilöt eivät välttämättä luota seurakunnan työntekijöihin. Luottamuspula voi olla myös molemminpuolinen. Avoin keskustelu ja toisen näkökulman kuuleminen ja kunnioittaminen ovat varmasti yksi ratkaisu, jonka toteuttaminen voi olla helpommin sanottu kuin tehty, tutkija Talvikki Ahonen sanoo.
Vaikka yli puolet vastaajista oli tyytyväisiä ryhmien väliseen vuorovaikutukseen, moni toivoo, että sitä olisi enemmän. Vastaajien toisistaan poikkeavat käsitykset osoittavat myös, että tilanne vaihtelee seurakunnittain, ja niiden välillä voi olla isojakin eroja. Jopa noin kolmanneksessa seurakunnista esiintyy ristiriitoja, keskinäistä epäluottamusta ja hankalaksi koettua työskentelyilmapiiriä.
Joakim ja Ilja Pietarisen pro gradu -työ kanttoreiden työhyvinvoinnista ja isä Jaakko Vainion pro gradu papiston työhyvinvoinnista tarjoavat näkökulmia siihen, kuinka työskentelyilmapiiriä voisi kehittää työntekijöiden näkökulmasta.
Pappeihin ollaan tyytyväisiä, piispoihin ei niinkään
Tutkimuksesta ilmenee myös, että pappien katsotaan onnistuneen tehtävässään piispoja paremmin. Täysin tai jokseenkin samaa mieltä pappien onnistumisesta oli noin kolme neljästä (73 %) vastaajasta, kun taas piispojen katsoi onnistuneen 33 prosenttia kaikista vastaajista.
Tässäkin maallikko näkee ristiriidan: piispoja kunnioitetaan julkisesti, mutta kuitenkin suuri osa on tyytymättömiä heidän toimintaansa. Mistä tyytymättömyys piispoihin johtuu, kaipaisi niin ikään lisäselvitystä.
– Sellaista tutkimusta ei ole, joka tarjoaisi näihin kysymyksiin suoria vastauksia. Jonkinlaisia suuntaa antavia arvioita on kuitenkin mahdollista tehdä. Piispainkokouksen sisäiset kiistat ovat olleet pitkään yleisesti tiedossa, ja esimerkiksi Karjalan kielen seuran johtoon kohdistuvia rikosepäilyjä on jo pitempään käsitelty kirkon ulkopuolisissa medioissa. Nämä tekijät heijastunevat arvioon piispojen onnistumisesta, professori Pekka Metso arvelee.
Hän löytää kuitenkin muitakin seikkoja, jotka saattavat osaltaan selittää masentavaa tutkimustulosta.
– On mahdollista, että kirkon piirissä ei tunneta piispojen koko työkenttää tai havaita sen laajuutta. Voi olla, että kirkkoa kohtaan tunnettu pettymys tai turhautuminen kohdistetaan piispoihin kirkon johtajina – samoin kuin missä tahansa yhteisössä. Siinä, missä paikallisyhteisöt ja papiston väliset verkostot ovat usein tiiviitä ja läheisiä, piispat saattavat jäädä kirkon arjessa etäisiksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että piispat eivät hoitaisi tehtäviään.
Ortodoksisen kirkon piirissä toimivat tunnistavat varmasti kaikki ilmiön, jossa piispoihin kohdistetaan mitä moninaisimpia toiveita myös asioissa, joissa heillä ei ole toimivaltaa.
Taloudellisten paineiden puristuksessa
Kritiikkiä sai eritoten Suomen ortodoksisessa kirkossa 2000-luvulla toteutettu hallinnonuudistus. Sen osana on toteutettu seurakuntaliitoksia, muutettu hiippakuntien rajoja, siirretty aiemmin seurakunnilla olleita tehtäviä kirkon keskushallinnolle ja perustettu kirkon palvelukeskus. Vain joka kuudes vastaaja (16 %) katsoi, että hallinnonuudistus on muuttanut kirkon toimintaa myönteisesti. Kielteisimmin hallinnonuudistuksen vaikutuksiin suhtautuivat hengellisen työn tekijät, joista 44 prosenttia oli täysin eri mieltä uudistuksen myönteisyyden suhteen.
Seurakunnissa kannetaan huolta muuttotappiosta, jäsenmäärän laskemisesta ja verotulojen pienenemisestä. Monissa seurakunnissa keskustellaan myös pyhäkköjen karsimisesta taloudellisten paineiden myötä. Tämä luo ristiriidan sen kanssa, että kirkon toimijat ovat sitoutuneita suojelemaan aineellista kulttuuriperintöä; kirkkorakennukset, ikonit, tekstiilit ja muut esineet halutaan säilyttää myös tuleville sukupolville.
Ympäristönsuojelua ja kestävää kehitystä koskevat asenteet kertovat muutosvalmiudesta kaikissa vastaajaryhmissä. Ympäristökasvatusta tuli vastaajien mielestä korostaa kirkon opetus- ja kasvatustyössä.
Keskustelu- ja hallintokulttuurissa parannettavaa
Tutkimustulosten perusteella on tunnistettavissa myös kirkkomme selkeitä vahvuuksia.
– Sitoutuminen jumalanpalveluselämään, kirkon perinteen arvostaminen ja kirkkoyhteisöä kohtaan koettu kiintymys ja rakkaus ovat tukeva perusta, jolta käsin kirkossa voidaan kohdata rohkeasti ja luovasti erilaisia ajasta nousevia kysymyksiä ja ongelmia. Kirkkomme keskeisiä voimavaroja ovat läheiset paikallisyhteisöt, sitoutuneisuus kirkkoon ja työntekijöiden vahva kollegiaalisuus, summaa Ahonen.
Tätä taustaa vasten on hiukan paradoksaalista, että toisaalta haasteiksi muodostuvat henkilöstön työssäjaksaminen ja luottamushenkilöiden hyvinvointi luottamustehtävässä.
– Näiden taustalla vaikuttavat kielteiset kokemukset kirkon keskustelu- ja hallintokulttuurista, joissa seurakuntien kesken on huomattavia eroja, Ahonen selventää.
Diakonissat ja seksuaalivähemmistöt puhuttavat
Ortodoksisessa kirkossa naiset eivät voi toimia piispoina, pappeina ja diakoneina, jos kohta idän kirkossa tunnettiin ensimmäisellä vuosituhannella myös diakonissan virka. Niinpä barometrissa kysyttiin myös vastaajien suhtautumista naisten vihkimiseen diakonissoiksi, ja yli 70 prosenttia vastaajista piti tällaista selvitystä tärkeänä. Vuoden 2024 kirkolliskokoukselle onkin tehty aloite edellä mainitusta selvityksestä ja asiaa on määrä käsitellä marraskuussa.
– Historiallisesti diakonissan virka on ollut oma erillinen virkansa, joiltain osin rinnakkainen diakonin viralle, mutta ei kuitenkaan sen “feminiininen” vastine. Diakonissavihkimyksen luonne, virassa toimimisen kriteerit ja tehtävänkuva on vaihdellut ajassa ja paikassa suurestikin, jolloin kirkon perinnekään ei tarjoa yksiselitteistä vastausta siitä, mitä diakonissa nykyajassa voisi tai ei voisi olla, Metso toteaa.
Kirkon virallinen kanta samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimistä kohtaan on kielteinen, mutta kirkon johdossa asenteet samaa sukupuolta olevia pareja kohtaan ovat 2000-luvulla muuttuneet hyväksyvämmiksi.
Peräti kolme neljästä vastaajasta halusi parantaa seksuaalivähemmistöjen asemaa kirkossa. Puolet vastaajista olisi jopa valmis siihen, että ortodoksisessa kirkossa siunattaisiin myös samaa sukupuolta olevien avioliitot.
– Parisuhteen siunaaminen ei tarkoita avioliittoon vihkimistä, johon vain pieni osa vastaajista olisi valmis. Vaikka kirkon toimijat eivät muuttaisi avioliittoa koskevaa käytäntöä, on heillä voimakasta halua etsiä uudenlaisia keinoja seksuaalivähemmistöjen huomioimiseen kirkossa, Pekka Metso toteaa.
Kaikista vastaajista täysin samaa mieltä samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimisen kanssa oli vain 5 prosenttia vastaajista ja jokseenkin samaa mieltä 10 prosenttia.
Tähänastisten tutkimustulosten perusteella tutkimuksen toteuttajat pitävät epätodennäköisenä, että Suomen ortodoksisessa kirkossa tapahtuisi muutos avioliittoa koskevassa opetuksessa ja vihkimiskäytännössä.
– Kreetan yleisortodoksisen kokouksen jälkeen (2016) ortodoksisten kirkkojen piirissä on tuotu esille avioliittokäsityksen pysyvyyttä. Tämä on myös Ekumeenisen patriarkaatin viesti Kreetan kokouksen jälkeen Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokoukselle. Se, että avioliitto nähtäisiin jatkossakin vain miehen ja naisen välisenä, ei luonnollisesti estä etsimästä muunlaisia keinoja vahvistaa seksuaalivähemmistöjen huomioimista Suomen ortodoksisessa kirkossa ja sen seurakunnissa.
Metson mielestä tärkeää olisi kuunnella ihmisiä, joita asia koskee henkilökohtaisesti.
– Ehkä meillä Suomessa seuraava askel ei olisikaan miettiä, mitä toimenpiteitä on mahdollista tehdä tai mitä ei voida tehdä, vaan käynnistää keskustelu, jossa ovat mukana seksuaalivähemmistöihin kuuluvat kirkon jäsenet. Tällä tavoin kasvatettaisiin ymmärrystä heidän kokemuksistaan, tarpeistaan ja toiveistaan, Pekka Metso sanoo.
– Kysymykset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista saatetaan tulkita puoluepoliittisiksi, ja siten ohittaa niiden ihmisoikeudellinen ulottuvuus.
Barometrin toimeksiantaja on Suomen ortodoksinen kirkko. Toteutuksesta vastasivat professori Pekka Metso ja apulaisprofessori Maria Takala-Roszczenko Itä-Suomen yliopistosta sekä tutkija Talvikki Ahonen Helsingin yliopistosta.
Tule seuraamaan webinaaria!
Olet tervetullut seuraamaan Kirkko muutoksessa. Suomen ortodoksisen kirkon barometri 2024 – webinaaria, jossa esitellään barometrin tuloksia ja keskustellaan niistä. Webinaari järjestetään sunnuntaina 27.10.2024 klo 15-16:30 verkossa.
Webinaariin osallistuminen edellyttää ennakkoilmoittautumista Webropol-lomakkeella. Ilmoittautuminen on auki perjantaihin 25.10. klo 12 saakka. Osallistumislinkki lähetetään ilmoittautuneille sähköpostitse päivää ennen webinaaria. Linkki lomakkeeseen: https://link.webropol.com/s/barometriwebinaari
15:00-15:25 Suomen ortodoksisen kirkon barometrin 2024 toteutus, sisältö ja tulokset: tutkijat Pekka Metso, Maria Takala-Roszczenko & Talvikki Ahonen
15:25-15:50 Kommenttipuheenvuorot: kirkolliskokousedustaja Kim Kilpinen, kanttori Kaisa Pahkala & kasvatustyöntekijä Antti Potkonen
15:50-16:00 Luterilaisen kirkon näkökulmia barometriin: johtaja (Kirkon tutkimus ja koulutus) Hanna Salomäki
16:00-16:15 Puhujien keskustelu
16:15-16:30 Barometrista kohti kirkon uutta strategiakautta: Oulun metropoliitta Elia
Webinaarin päätös
Kuvituskuva ylhäällä: Barometri osoittaa, että ortodoksisen kirkon työntekijät ja luottamushenkilöt ovat vahvasti juurtuneet ortodoksiseen perinteeseen: useimmat heistä esimerkiksi rukoilevat päivittäin. Kuva: Oskanov/iStock
Juttua on täydennetty 3.10.2024 klo 11:09 ajankohdan ja ilmoittautumisen osalta.