Ensin oli polvistuttava. Sen yläasteen erityisluokanopettaja sai kokea ihan konkreettisesti lähtiessään taannoin viettämään talvilomaa.
– Putosin koulun portaissa kontalleni, ja polvilleen joutui silloin koko ihminen. Pysähdys oli totaalinen. Kun loma loppui, soitin ääni väristen rehtorille, etten pysty enää tulemaan töihin. Raja oli tullut vastaan. En jaksanut enää.
Jos elämä näin kuormittaa, se joskus myös yllättää ihmeellisellä tavalla.
– Keskustelin somessa minulle täysin tuntemattoman ihmisen kanssa politiikasta silloin tällöin. Emme todella tunteneet toisiamme, emme tienneet edes toistemme nimiä. Juttelussa oli kuitenkin kummallista tuttuuden tunnetta.
Sanna kertoo ilostaan maalata. Ekspressiivinen taideterapia on jo vuosia ollut osa elämää, ja taideterapeuttinen työnohjaus tärkeä osa työssä jaksamista.
– Hänellä oli surullinen profiilikuva. Lähetin hänelle siitä maalaamani muotokuvan.
Sannan some-ystävä kertoi pelaavansa paljon tietokonepelejä, jotka on tarkoitettu traumalapsille. Hän taas oli siellä nähnyt Sannan näköisen pelihahmon.
– Kummallista tai ei, hänestä tuntui, että meillä on jokin yhteinen tehtävä, ja se tunne oli hänen tuotava esille.
Kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välillä alkoi somessa syntyä satu, joka vei mukanaan. Molemmat kirjoittivat ja Sanna maalasi. Tarina eteni vimmatusti, suorastaan huumaavasti eteenpäin.
– Silloin tunnistin taas leikkisän minuuteni, joka oli suistunut vuosikausiksi työkeskeiseen suorittamiseen ja unohtunut uupumaan työn tuoman kuorman alle. Leikkisä ja intensiivinen kuvien tekeminen ja tarinankerronta palautti luontaisen elämäniloisuuden, sanat ja värit.
54-vuotiaana Sanna tunsi olevansa elämän mittaisessa kriisissä.
– Vaikka maalaaminen ja kirjoittaminen ovat minulle tuttua, niihin uppoutuessa avautui jokin aivan uusi näköala. Silloin vasta ymmärsin kuinka huonosti voin.
Some-ystävykset ovat tavanneet kuukausien aikana kerran. Muutoin elämän jakaminen jatkuu tarinan, yhteisen ”Mansikkamatkan” kautta edelleen.
Sanna kertoo siitä, kuinka tarina on rönsyillyt koko ajan vapaasti, mutta samalla siihen on tullut ikään kuin kaleidoskooppi omaan elämään. Samalla tarinan kerronta on ollut hauskaa ja vapauttavaa mukanaan monet hahmot, leivosgalaksit ja taikamatot. Matka tarinan sisällä on kuljettanut askelia molempien omaan sisimpään.
Läheiset ihmiset ovat kyllä olleet kummissaan. Mihin on hävinnyt se ylenpalttisesti puurtava, jatkuvasti suorittava Sanna, joka nyt yhtäkkiä uppoutuu tarinan kerrontaan ventovieraan kanssa?
– Mansikkamatka on ollut minulle suuri henkireikä. Loppumattoman väsyneen ihmisen tilalle on tullut iloinen luova minä, joka leikkii!
Ja leikkiä Sanna haluaa. Se oli syy, miksi hän suuntasi opintonsa opettajan työhön. Leikki vain unohtui vuosien myötä.
Tarinasta taivaan ikkuna
Mutta onhan tämä kaikki ollut kovin kummallista.
– Kävin psykiatrillakin kysymässä, olenko seonnut. Tämä viisas mies sanoi, että ei, olet jonkinlaisella sielun etsintämatkalla.
Mansikkamatka tarjosi pakopaikan myös pahasta maailmasta, juuri tarinan alkuvaiheessa alkaneesta Ukrainan sodasta. Se oli maailma, jossa oli kaikki hyvin. Kirjoittajat toivat tarinaan kaiken sen, minkä Sannan sanoin sielut olivat vuosien varrella sisimpään keränneet, lapsuuden hauskat ja hyvät, koskettavat hetket.
– Tarinan kulkiessa eteenpäin nimitimme sitä taivaan ikkunaksi. Ja totisesti, tarinahan on kuin ikoni, ikkuna taivaaseen.
Ja ihmeiden ihme. Sannan kirjoittajaparilla oli kodissaan yksi Rhodoksen saarelta saamansa ikoni, Pyhä Fanurios, sydämen ja sielun kadonneiden asioiden suojelija. Pyhällä on ikonissa kakku – kuten myös tarinan leivosgalaksissa.
Ikonimaalaus toi Sannan ortodoksisen kirkon yhteyteen niin, että hänet liitettiin kirkkoon vuonna 2014. Nyt ikoni avasi vielä uuden maailman.
– Olen nyt maalaamassa Pyhän Fanurioksen ikonia. Haluan saada sen mukaan kotini ikoninurkkaukseen. Koen, että tämä pyhä toi minut pois pahuudesta ja pahasta olosta, jonka syvyyksiin olin joutunut.
Sanna kertoo löytäneensä yhteyden myös kehoonsa, jonka hän oli aiemmin täysin laiminlyönyt.
– Olin vuosien varrella päästänyt itseni lihomaan. En pitänyt kehostani huolta. Olin äärimäisen ylipainoinen ja pakenin kirjojen itseni sulkevaan maailmaan.
Tällä hetkellä elämään löytynyt jooga tasapainottaa myös kehoa kokonaisvaltaisesti. Samoin hengitysharjoitukset ja hieronta ovat avanneet näkemään uusin tavoin oman minän.
– Hieroja sanoi, että kehoni on kuin panssari, jonka sisään olen jäänyt. Ymmärsin ja myönsin vihdoin itselleni kuinka lujilla olen ollut elämässäni, suojellut syvää herkkyyttäni.
– Elämäntapani on ollut äärimmilleen kuormittava. Olen ohittanut siinä taiteilijaluonteeni, luovuuteni ilon.
Joogaopettaja sanoi myös Sannalle sydämeen asettuneen lauseen: Elämässä saa olla iloinen! Sillekin piti saada toiselta lupa.
Syvän ilon Sannalle on nyt tuonut yhteys itseen, syvään sisimpään kirjoittamisen ja maalaamisen, rakkaan Mansikkamatkan avulla.
– Kun elämä pisti konkreettisesti polvilleen, siitä alkoi uusi aika. Aluksi se tuntui täydelliseltä sekoamiselta mutta lopuksi leikki palasi takaisin elämääni.
Itse edelleen oppilaana mutta paljon jo oppineena Sanna haluaa muistuttaa elämän arvosta.
– Ihmiset voisivat saada paljon enemmän elämästä, jos antaisivat välillä arjen tomun laskeutua. En minä koskaan itsekään väsynyt lapsiin ja nuoriin, vaan omaan suorittamiseksi kapeutuneeseen elämänasenteeseeni.
– Salli itsellesi hyvät asiat, huomaa omat vahvuutesi ilolla ja kiitollisuudella, arvosta niitä. Voi olla, että olet ohittanut ne kauan aikaa.
Esimerkkinä Sanna Kamula kertoo itse vaalivansa vuodesta toiseen talvehtivia pelargonioita.
– Nyt vasta olen ymmärtänyt, kuinka suuri ilo se on, kuinka hieno asia elämässä on esimerkiksi kasvien kanssa puuhastelu. Aiemmin vain ohitin asian huomaamatta.
– Kannattaa makustella omaa elämäänsä, huomata pienetkin ilon aiheet, ihastella omaa ainutkertaisuutta. Silloin sisäinen hiljaisuus ja sen kautta oma itse on sydämessä läsnä. Olet sinä.