Suomessa on varttunut jo useampi sukupolvi, joiden lapsuuden lorut ja laulut ovat säveltäjä Soili Perkiön ja kirjailija Hannele Huovin käsialaa. Esimerkiksi Vauvan vaaka -kokoelman loruista vauvamuskarissa ensimmäisinä nauttineet ovat pian kolmekymppisiä ja monet itsekin vanhempia. Sekä tämä ikäluokka että monet sen jälkeen ovat oppineet myös lukemaan Perkiön ja Huovin houkuttelemina: kaksikko on sommitellut aakkoslorut jo useampaan aapiseen.
– Olemme riemuksemme kuulleet, että tuoreiden ylioppilaiden illanvietoissa on hoilattu yhteislauluina näitä aapislauluja, jotka ovat rekisteröityneet mieleen yhteiseksi omaisuudeksi. Se on hieno palaute, toteaa Perkiö.
Palautetta on toki tullut vuosikymmenten varrella virallisiltakin tahoilta. Yhteistyötä jo vuosikymmeniä tehneet ystävykset saivat esimerkiksi vuonna 2009 lastenkulttuurin valtionpalkinnon loruperinteen uudistamisesta. Molemmat on palkittu myös Pro Finlandia -mitalilla.
Kaikki alkoi, kun Perkiö löysi Huovin runot.
– Tein 1980-luvun lopulla muutamiin Hannelen runoihin melodioita ja tuntui siltä, että ne vievät jotenkin mennessään. Ajattelin että olisi kiva kysyä lupa tekstien käyttöön. Menin varhaisiän musiikkikasvatuksen grand old ladyn eli Maisa Krokforsin kanssa käymään Hannelen luona ja meillä synkkasi heti. Ensimmäiset laulut syntyivät valmiisiin teksteihin, mutta pian aloimme ideoida yhdessä.
Yksi ensimmäisistä yhteisistä hankkeista oli kokoelma Huovin Urpo ja Turpo -kirjoihin liittyviä lauluja.
– Niihin aikoihin musiikkikasvattajien keskuudessa puhuttiin paljon poikien laulamattomuudesta. Urpon ja Turpon laulut olivat nimenomaan raisummille lapsille sävellettyä energistä musiikkia, kertoo Huovi.
Tavoitteena oli houkutella poikia laulamaan, mutta myös – ja ehkä jopa ennen kaikkea – kuuntelemaan ja tutkimaan maailmaa rytmin, melodian ja niiden kautta jäsentyvän aistimisen ja ihmettelyn kautta. Tämän teeman ympärille kietoutuu oikeastaan koko voimakaksikon elämäntyö.
Taistelu lyhenevästä lapsuudesta
Perkiön ja Huovin yhteistyö on tuottanut valtavan taidekasvatuksen materiaaliaarteen musiikkiopistojen, päiväkotien ja koulujen käyttöön. Itse tekijät kuitenkin kavahtavat kasvatus-sanaa – varsinkin Perkiö, joka toimii taiteellisen työnsä lisäksi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen lehtorina eli tulevaisuuden musiikkikasvattajien opettajana.
– Kasvatus on sanana rankka. Me puhuisimme mieluummin taiteen kokemisesta ja maailman aistimisesta. Se on meidän työssämme tärkeintä. Lapsen olemuksessahan kaikki aistit ovat yhteistä virtaa: lapsi kokee ja ilmaisee asioita hyvin kokonaisvaltaisesti. Aistit ovat jo Hannelen teksteissä aivan keskeisellä sijalla – yritämme kannustaa lapsia havainnoimaan maailmaa ja ihmettelemään sitä, mitä näistä havainnoista syntyy: laulua, tanssia, piirustuksia, leikkejä, ääniä…
Lapsuuden luova kaaos on kuitenkin uhattuna monella eri tavalla.
– Olen käynyt ihmeellisen ihanissa kouluissa, joissa toteutetaan viisasta lapsilähtöistä pedagogiikkaa. Yleisesti ottaen voi kuitenkin todeta, että koulupäivän rytmi ja jako oppiaineisiin vaikeuttavat lapsille ominaista kokonaisvaltaista oppimista. Lapselle tärkeät nyt-hetket jäävät liian usein aikuisen määrittämien aikataulujen jalkoihin, suree Perkiö.
Lapsuus on myös lyhentymässä, toteaa Hannele Huovi.
– Olen kuullut sanottavan, että Suomessa lapsuus tunnettiiin vuodesta 1910 vuoteen 2010. Ennen vanhaan lapset puettiin kuin pienet aikuiset ja heille saatettiin sälyttää jo varhain paljon vastuuta. Nyt lapsuutta lyhentää varhaisnuorten kulttuuri, joka alkaa vaikuttaa jo kuudesta ikävuodesta eteenpäin. Me käymme Soilin kanssa vahvaa taistelua lapsuuden puolesta!
Kohti omaa ortodoksista lastenlaulukulttuuria
Ajatus ortodoksisen lastenlaulukulttuurin rikastamisesta on elänyt kirkossa eri tavoin jo pitkään. Valamon opistossa järjestettiin vuosien ajan aiheeseen liittyviä kesäkursseja, joiden opetuksesta Huovi ja Perkiö vastasivat. Kesä erilaisine leireineen ja vuosiloma-aikoineen ei ollut ehkä paras ajankohta kanttoreille suunnatuille opinnoille ja niin ”saalis” jäi vähäiseksi.
Tampereella työskennellyt kanttori Heikki Hattunen oli kuitenkin innostunut aiheesta ja kutsui Huovin kahville kotiinsa. Pitkän ja polveilevan keskustelun käänteet jäivät pyörimään Huovin mieleen ja niistä syntyivät ensimmäiset lauluset, kuten Huovi sanoo. Ensimmäinen on eri kuukausien mukavista puolista kertova Monia vuosia ja toinen kertoo ponomarin tehtävästä. (Nuottiliitteet näihin löytyvät jutun lopusta.)
Tänä keväänä Itä-Suomen yliopisto pyysi Huovia ja Perkiötä luennoimaan ortodoksisille kanttoreille ja kirkkomusiikin opiskelijoille lasten musiikillisesta varhaiskasvatuksesta. Tällä kertaa aiheen äärelle saatiin suuri ja innostunut joukko eri seurakunnista.
Tavoitteena oli antaa kanttoreille uusia eväitä esimerkiksi muskareiden, perhekerhojen ja lastenleirien yhteismusisointiin.
– Koulutuksen aluksi kävimme läpi vähän teoreettisempia asioita: miten lapsi orientoituu ääniin jo äitinsä kohdussa, ja millaiset musiikilliset rakenteet tai tekstit ovat lapselle helppoja hahmottaa, kertoo Perkiö.
Päivän painopiste oli kuitenkin siinä, missä Perkiön ja Huovin työssä aina: lapsen kuuntelemisessa ja havainnoimisessa sekä näiden kokemusten ja havaintojen ymmärtämisessä.
– Lasten uteliaisuus on jotain suurenmoista. Aikuisilta peräänkuuluttaisin ensisijaisesti uteliaisuutta lasta kohtaan: vuorovaikutuksessa lasten kanssa aikuinenkin voi löytää maailmasta uusia ja yllättäviä asioita, summaa Huovi.
Monet ortodoksiset kanttorit ovat käyttäneet seurakunnissa soveltuvin osin evankelis-luterilaisen kirkon tuottamaa kirkkomuskariaineistoa. Koulutuspäivän aikana Huovi ja Perkiö rohkaisivat kanttoreita säveltämään omia lauluja ja sepittämään omia, ortodoksisesta näkökulmasta syntyviä loruja.
Varsinkin tekstin tuottaminen tuntui monista osallistujista vaikealta. Kuinka omat luovat kyvyt saisi houkuteltua esiin? Hannele Huovilla oli antaa monta yksinkertaista ohjetta:
– Pitää vain avata tulppa ja ruveta tuottamaan jotain ilman mitään kontrollia. Jotain vain paperille ilman mitään jahkailua. Itsekritiikki iskee helposti, jos alkaa kirjoittaessa pohtia liikaa. Jälkeenpäin voi sitten lukea ja katsoa, mitä syntyi. Kelloakin voi käyttää: anna itsellesi tietty aikaraja, muutama minuutti ja katso, mitä saat sen sisällä aikaan. Kannattaa tutkia omaa luovuutta. Joitakin auttaa myös yhdessä tekeminen tai aiheiden pallottelu. Valamossa järjestettiin kymmenen vuotta runopajoja, joissa ihmiset tuottivat tekstejä melko lailla näillä ohjeilla ja aina syntyi valtavan hienoja. Itse teen usein laulutekstejä autoa ajaessani, hyrinän keskellä.
Soili Perkiö muistuttaa, että ortodoksinen lastenmusiikkiperinne on niin ohutta, että tarjolla on pioneerin osa.
– Ruvetkaapa vain tekemään! Aloittaa voi vaikka ottamalla käsittelyyn tutun melodian ja tekemällä siihen sopivat sanat.
Aiheista ei ainakaan ole pulaa. Se huomattiin kanttoreiden ryhmätyöskentelyn aikana. Ideoita syntyi pitkä ja riemukas lista, kertoo Perkiö:
– Kuulisin joskus mielelläni näitä aiheita valmiiksi jalostettuina. Kuka säveltää esimerkiksi pienen lapsen tylsistymistä kirkossa käsittelevän kirkollisen kiemurtelulaulun, virpolaulun, tuohuslaulun, sinapinsiemenlaulun, kirkollisen tarkkailulaulun tai jumalanpalveluksen aistielementtejä käsittelevän laulun?
Kanttorien aihelistalta löytyivät myös esimerkiksi kirkkomatkat, mukavat kirkkomummot, kirkonkellot, suojeluspyhät ja kirkkokaverit.
Perkiö on varma, että kanttorikunnasta löytyy monia potentiaalisia lauluntekijöitä. Hän suosittelee luovaa työskentelyä myös työhyvinvointinäkökulmasta.
– Olen vetänyt opettajille täydennyskoulutuskursseja, joiden jälkeen opettaja on saattanut soittaa kesken iltalenkin ja pyytänyt ottamaan nauhalle laulun, joka on putkahtanut päähän juostessa. Laulujen maailmaa voikin lähestyä virkistävänä hiekkalaatikkona, jossa leikkimisen ei tarvitse johtaa mihinkään. Silloin ollaan lähellä lapsenkaltaista luovuutta, lähellä jotain uutta.