Heinäkuun 11. päivänä 2024 nyt jo eläköitynyt rovasti Sergius Colliander täyttää 75 vuotta. Hänen panoksensa Suomen ortodoksisen kirkon toimintaan on ollut merkittävä. Hän on varttunut ennen Venäjän vallankumousta vuonna 1917 Pietarissa syntyneiden, kansainvälisesti tunnettujen ortodoksikirjailija Tito Collianderin ja kuvataitelija Ina Collianderin (o.s. Behrsen) monikulttuurisessa ja -kielisessä perheessä. Jo lapsesta saakka tarjolla oli yhteyksiä ruotsin-, suomen-, saksan- ja venäjänkieliseen ympäristöön.
Perheessä vaalittiin vanhoja eurooppalaisia arvoja, mutta myös elävää ortodoksista uskoa. Hengellinen kaipuu toi Collianderin Valamon luostariin Heinäveden Papinniemeen, missä hän aloitti munkkikilvoituksensa viimeisten Laatokan Valamon munkkien ohjaamana. Rakastumisen ja avioitumisen myötä Colliander joutui jättämään luostarin ja pappeuden sekä aloittamaan uuden elämän maailmassa puolisona ja isänä.
Luotuaan arvostetun uran kääntäjänä ja työskenneltyään myös hierojana ja järjestötyöntekijänä Colliander kuuli jälleen kutsun kirkon työhön. Uskollisena Kristuksen palvelijana hän vastasi kutsuun täydellä tarmollaan. Colliander tunnetaan myös pappina sekä Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan pitkäaikaisena toiminnanjohtajana. Lisäksi hän on tuttu monille Valamon-kävijöille syvällisenä saarnajana ja kielitaitoisena hengellisenä ohjaajana.
Mutta palatkaamme ajassa tarinan alkuun.
Elämää monikielisessä kulttuurikodissa
Sergius Colliander syntyi Helsingissä 11. heinäkuuta 1949 kuvataiteilija Ina Collianderin ja kirjailija Tito Collianderin perheeseen pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten muistopäivänä vanhan ajanlaskun mukaan. Poika ristittiin pyhittäjä Sergei Valamolaisen kunniaksi. Nimen kirjoitusmuoto on tullut Apostolien teot -kirjassa käytetystä latinankielisestä muodosta.
Perhe asui Sergius-pojan ensimmäiset neljä elinvuotta Kauniaisissa, sen ajan maalaisympäristössä. Perheeseen kuuluivat vanhempien lisäksi kymmenen vuotta vanhempi sisar Kati sekä vanhin sisko Maria, joka oli jo muuttanut pois kotoa.
Muutto Kauniaisista Helsingin Katajanokalle oli suuri murros nelivuotiaan pojan elämässä: tiivis perhepiiri laajeni huomattavasti. Tito Colliander toimi 1950- ja 1960-luvuilla ruotsinkielisten oppikoulujen ortodoksisen uskonnon opettajana, ja yhden huoneen ja ison keittiön Katajanokan-asunnossa alkoi kulkea hänen oppilaitaan.
Edessä oli muun ohella myös suomen kielen opettelu.
– Minut pantiin suomenkielisten ”puistotätien” hoiviin. Nykyisen Uspenskin katedraalin parkkialueen paikalla oli silloin kaksi hiekkalaatikkoa; toinen niistä oli suomenkielisiä lapsia varten, toinen ruotsinkielisiä.
Muitakin haasteita oli: sotien jälkeisessä Suomessa valtaenemmistö piti ortodokseja venäläisten kätyreinä. Tuolloin oli vahvoilla niin sanottu ryssittelykulttuuri, ja uskontojen väliset suhteet olivat tulehtuneet.
– Vanhimpani olivat hyvin suvaitsevaisia. Ruotsinkielisissä kansakouluissa ei siihen aikaan ollut ortodoksista uskonnonopetusta. Niinpä sain olla mukana luterilaisessa uskonnonopetuksessa. Luterilaisuus ei aiheuta vierautta, vaikka se ei ole oma kirkkoni – se on osa Suomen yhteiskuntaa, ja minäkin olen osa sitä, mutta ortodoksina. Missään vaiheessa en ole kokenut, että minua olisi vainottu ortodoksisen uskoni vuoksi.
Paitsi usko, myös näkörajoite on ollut osa isä Sergiuksen vähemmistöidentiteettiä ja kilvoitustietä. Nuoremmalla iällä näkörajoite aiheutti informaatiovajetta, koska tuolloin tietoa ei ollut saatavilla saavutettavassa muodossa. Nykyään haaste on enemmän sosiaalisessa kanssakäymisessä.
– Näkövammaisuus on mahdollisesti rajoittanut minua vielä enemmän kuin olen ajatellut. En pysty lainkaan lukemaan ihmisten ilmeitä, joten mitä ilmeisimmin väärinkäsityksiäkin on tapahtunut.
– Luterilaisuus ei aiheuta vierautta, vaikka se ei ole oma kirkkoni – se on osa Suomen yhteiskuntaa, ja minäkin olen osa sitä, mutta ortodoksina. Missään vaiheessa en ole kokenut, että minua olisi vainottu ortodoksisen uskoni vuoksi.
Helsingin Katajanokalle muuttamisen jälleen Sergius-poika meni ruotsinkieliseen kansakouluun. Vanhempiensa maine sen ajan kuuluisuuksina ei juurikaan vaikuttanut nuoreen Sergiukseen.
– En rekisteröinyt vanhempieni kuuluisuutta juurikaan. Kuuluin vain siihen perheyksikköön, ja 16-vuotiaana muutin omaan asuntooni muutamien kortteleiden päähän. Vasta myöhemmin minulle tuli selvemmäksi, että monet tarkastelivat minua kuuluisuuksien lapsena.
Tänä päivänä tunnettuus on pysynyt yllä lähinnä vain ortodoksipiireissä.
Vuonna1960 perhe sai Suomen ruotsikielisen kirjailijaseuran vuokraamana uuden, entistä väljemmän asunnon Helsingin Runeberginkadulta. Kotikieli oli ruotsi, monien vieraiden kanssa seurusteltiin venäjäksi, ja äidin puolelta isovanhemmat puhuivat saksaa. Kun Ina Collianderin äiti Lydia Behrsen muutti kaupunkiin miehensä kuoltua, hän kävi usein lounaalla tyttärensä perheen luona.
Koska molemmat vanhemmat olivat taiteiljapersoonia, lasten kasvatus olisi voinut jäädä uran alle. Collianderin mukaan heidän perheessään tätä uhkaa ei ollut.
– Kodissamme noudatettiin perinteistä, aika patriarkaalista roolijakoa.Muistan kuvan aikakauslehden artikkelissa, jossa oli äitini haastattelu. Minä olin tuolloin alle vuoden ikäinen. Äiti teki puupiirroksia, ja minä makasin puukopassa siinä vieressä. Olen siis ollut mukana, kun hän on tehnyt töitään.
Ystävyyttä Valamon vanhuksen kanssa
Sergius-poika syntyi oman toteamansa mukaan ”vanhempiensa uskonnolliseen kauteen". 1930-luvun lopulla perhe asui pari vuotta Pihkovan Petserin luostarin lähellä silloisessa Virossa, missä heidät liitettiin kirkkoon. Myöhemmin suhde ortodoksisuuteen syveni, mutta koko elämää leimaavaksi se muuttui vasta, kun taitelijapari tutustui Valamossa kilvoittelevaan skeemaigumeni Johannekseen (Toim. huom. skeemaigumeni Johannes on luettu pyhien joukkoon nimellä pyhittäjä Johannes Valamolainen.) Myös Helsingin piispa Aleksanterin (maallikkonimeltään Aleksanteri Karpin) rooli oli tärkeä.
Vanhempani kävivät piispa Aleksanterin hengellisissä kerhoissa. Kaksi ohjaajaa ortodoksiseen hengellisyyteen – kirjallisuuden lisäksi – olivat isä Johannes, joka painotti alkukirkon mukaista erämaa-asketismia, ja piispa Aleksanteri, joka oli enemmänkin uskontofilosofi.
Collianderien perheen ”koko elämää leimaava hengellisyys” näkyi arjessa monin tavoin.
– Rukoukset luettiin aina ennen ateriaa ja ruokailujen jälkeen. Muistan, että matkustimme bussilla Munkkiniemeen ja kävimme Tillimäen Pokrovan kirkossa. Siihen aikaan palveluksia toimitti isä Boris Pavinski, ja hänellä oli liturgian lopussa tapana pyytää lapset esiin, jolloin hän kosketti kunkin lapsen päätä ehtoollismaljalla.
Valmistuttuaan ylioppilaaksi 1968 Helsingin ruotsinkielisestä Andra svenska lyceumista vuonna 1968 Sergius Colliander opiskeli kasvatustiedettä, venäjää ja kreikkaa vuosina 1968–1971 Helsingin yliopistossa. Tuolloin yhteiskunta ei tukenut näköongelmista kärsivien opiskelua esimerkiksi tuottamalla tarvittavaa aineistoa. Kuitenkin toimiessaan Uspenskin katedraalissa ponomarina ja lukijana Colliander tutustui ylidiakoni Mikael Kriisiniin, joka löysi oikeita ihmisiä edistämään opintoja. Yksi heistä oli Dmitri Daragan, keisarillisen laivaston komentajakapteeni. Yliopisto-opintojen ohella Colliander suoritti myös pappisseminaarin kursseja ”etäopiskelijana”.
Luostarikilvoittelijaksi ja pappismunkiksi Valamoon
Ensimmäisen kosketuksen ”vanhan ajan” luostarikilvoitukseen hän sai jo lapsena pyhiinvaellusmatkoilla luostareihin. Tuolloin hän vietti aikaa myös Valamon vanhus Johanneksen seurassa. Myös opiskelijana hän palasi Valamoon, ja luostarin munkkien kilvoitusesimerkki teki häneen suuren vaikutuksen.
– Silloin luostari oli hyvin vaatimaton, ja siellä oli vain vähän kilvoittelijoita. Pappismunkkeja oli vain yksi, eli isä Simforian (maallikkonimeltään Peter Matvejeff). Laulajia ei oikeastaan ollut ollenkaan. Ystävystyin kesäkanttorina toimineen Pertti Rantalan kanssa, ja myöhemmin hänestä tuli Joensuun piispa Aleksi. Huomasin, että minusta oli paljon apua, koska pystyin toimimaan luostarikirkossa. Olin toki jo pitkään ollut kiinnostunut jumalanpalveluksesta ja sen järjestyksestä.
Muutaman ”luostariviikon” jälkeen Colliander palasi opiskelemaan, mutta kaipuu kilvoitusympäristöön jäi. Vuosina 1969–1970 hän vietti kaikki lomansa Valamon luostarissa, kunnes syksyllä 1971 teki päätöksen jäädä sinne pysyvästi. Niinpä kuuliaisveli Sergius liitettiin Kristuksen Kirkastumisen Valamon luostarin veljestöön keväällä 1972. Vuotta myöhemmin hän antoi munkkilupaukset, ja kesällä 1974 hänet vihittiin pappismunkiksi.
– Jälkeenpäin ajateltuna kaikki tapahtui aika nopeassa tahdissa. Syynä siihen oli se intensiivisyys, jolla elin luostariarkea: jumalanpalveluksia toimitettiin noin seitsemän tuntia päivässä. Useimmiten minä sekä lauloin että luin ne kaikki. Välillä mukana saattoi olla nykyinen arkkimandriitta Herman (maallikkonimeltään Olli Levinen). Se oli intensiivinen jakso, joka on jättänyt elämänmittaiset jäljet.
Suurimman vaikutuksen nuoreen kilvoittelijaan teki Valamossa vallitseva yksinkertaisuus; tapa kohdata ihmisiä, joilla ei välttämättä ollut edes yhteistä kieltä.
Aivan erityinen suhde munkki Sergiukselle kehittyi silloiseen luostarinjohtajaan, arkkimandriitta Simforianiin. Isä Simforianin tapa toimittaa oli kaukana kirjauskollisuudesta: hän oli uskollinen valamolaiselle perinteelle, jolle omistautuminen teki vaikutuksen lukuisiin Valamon kävijöihin. Näin myös jotkut nuoret kiinnostuivat luostarikilvoituksesta.
Isä Simforian vaikutti pelkällä olemuksellaan siten, että luostari huokui hyvin elävää henkeä. Ulkoisesta raihnaudestaan huolimatta hänestä välittyi suorastaan Elävöittävän lähteen voima.
– Isä Simforian opetti minulle kaiken, minkä itse osasi. Muistan, kuinka hän opetti jumalanpalvelusjärjestystä. Kun hän näki, että se oli mennyt kohtalaisesti perille, hän opetti viimeisenä lauantaipäivän järjestystä. Hän oli säästänyt sen viimeiseksi: hän katsoi, että nyt poika on sillä tasolla, että voi ymmärtää tämänkin.
Isä Simforian vaikutti pelkällä olemuksellaan siten, että luostari huokui hyvin elävää henkeä. Ulkoisesta raihnaudestaan huolimatta hänestä välittyi suorastaan Elävöittävän lähteen voima.
Colliander vietti muutenkin aikaa isä Simforianin seurassa.
– Keitin hänelle teet jumalanpalvelusten jälkeen, ja – riippuen päivästä – kananmunatkin ja avasin sardiinipurkit. Yritin kysellä hänen elämästään ja luostarioloista Laatokan Valamossa. Vigilian jälkeen kävin juomassa hänen kanssaan iltateetä.
– Isä Simforian ohjasi minut tälle tielle. Hän näytti, mitä on antaumus ilman ylivirittyneisyyttä. Hänellä oli hyvin yksinkertainen ja nöyrä tapa toimia, mutta samalla hyvin voimakas. Kaikesta ulkoisesta raihnaudestaan huolimatta hän oli voimakas ihminen.
Isä Simforian oli kuuluisa tinkimättömyydestään, mitä tuli jumalanpalveluksiin.
– Hän ei olisi halunnut sairaanakaan jättää jumalanpalveluksia väliin. Onneksi oli pari pappia, joihin saatoimme turvautua hätätilanteessa – isä Simforian saattoi suostua sairastamaan, jos sain jommankumman heistä toimittamaan. Näin hän saattoi levätä muutaman päivän.
– Kielikysymykseen isä Simforian suhtautui siten, että kunhan vain oikeita lauluja lauletaan ja oikeita psalmeja luetaan, niin hänelle oli aivan samantekevää, millä kielellä se tapahtuu.
Vanhan valamolaisen rukousperinteen tukipilareita
Isä Sergius mainitsee kaksi muutakin kilvoittelijaa, joiden esimerkki on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.
– Yhtä uskollisia jumalanpalveluksissa kävijöitä kuin isä Simforian olivat isä Akaki (maallikkonimeltään Andrei Kuznetsov) ja äiti Sofia (maallikkonimeltään Serafima Žuk). Isä Akaki katsoi aina ikkunasta, milloin igumeni meni kirkkoon, ja kohta hänkin kipitti jäljessä. Hän oli jo silloin miltei 100-vuotias. Isä Akaki ei kuullut kovin hyvin kauempaa tulevaa ääntä, mutta silti hän teki maahankumarrukset aina oikeassa kohdin – oli aivan käsittämätöntä, että hän yleensä pystyi pystyssä, mutta näin hän vain tapahtui.
– Isä Akakilla ei ollut yhtään ylimääräistä tavaraa keljassaan. Muistan, että jossain vaiheessa hän koputti oveeni, lausui rukouksen ja ojensi minulle pienen kirveen ja sahan. Hän sanoi, ettei enää tarvitse niitä, ja pyysi minua ottamaan ne talteen.
Isä Akaki katsoi aina ikkunasta, milloin igumeni meni kirkkoon, ja kohta hänkin kipitti jäljessä. Hän oli jo silloin miltei 100-vuotias.
Iäkäs äiti Sofia puolestaan oli jäänyt Suomen puolelle Valamoon nuorena tyttönä, kun raja sulkeutui Venäjän vallankumouksen aikana. Hän oli Valko-Venäjältä kotoisin. Hän teki elämäntyönsä luostarin ravintolassa ja pyykkejä pesemällä, ja Heinäveden Valamossa hänet vihittiin nunnaksi.
– Myös äiti Sofia oli uskollinen kirkossakävijä. Vähitellen minulle selvisi, että hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hän kävi kirkossa, koska halusi kuulla. Kun olin toimittamassa, yritin muuntaa jumalanpalvelusta mahdollisimman paljon suomenkieliseksi, koska kirkossakävijöistä suurin osa oli suomenkielisiä. Kuitenkaan kaikkia jumalanpalvelustekstejä ei ollut saatavilla suomeksi. Järjestin niin, että puoliyöpalvelus ja praavilo oli valmiiksi kirjoitettu suomeksi. Äiti Sofia oli tietysti pahoillaan, koska hän ei ymmärtänyt, ja silloin tajusin, miten suuri menetys tämä hänelle oli.
Rakkaus sai jättämään luostarin – seurasi kriisi
Luostarivaihe isä Sergiuksen elämässä päättyi vuonna 1974, jolloin hän rakastui luostarin talkoolaisena olleeseen kotitalousteknikko, psykiatrinen sairaanhoitaja (tuohon aikaan puhuttiin tosin mielisairaanhoitajista) ja diakoniatyöntekijä Merja Sahariin. Vuonna 1975 heidät vihittiin avioliittoon, joten luostari ja pappeus jäivät taakse.
– Se oli erittäin suuri kriisi elämässäni. Olin hämilläni omista valinnoistani ja toiminnastani. Kiitän Jumalaa, että Hän ohjasi minua kestämään muutoksen. Se perusta, jolle olin rakentanut elämälleni, piti rakentaa uudelleen.
Tarkastelun kohteeksi joutuivat oma usko ja sen motiivit. Kriisi ei johtanut uskon menettämiseen ja kirkosta luopumiseen.
– Paussi kirkon uskonnollisuudessa oli kyllä jonkun aikaa, mutta kaikki palasi entiselleen. Koen, että siinä murroksessa minua ohjasivat esirukoukset.
Luostarista lähtö ei tarkoittanut väkivaltaista suhteiden katkaisemista. Uudesta asuinpaikasta Imatralta käsin isä Sergius saattoi yhä käydä Valamossa synnintunnustuksella isä Simforianin luona ja olla läsnä myös hänen hautajaisissaan.
– Olin hämilläni omista valinnoistani ja toiminnastani. Kiitän Jumalaa, että Hän ohjasi minua kestämään muutoksen. Se perusta, jolle olin rakentanut elämälleni, piti rakentaa uudelleen.
Imatralla isä Sergius toimi apukanttorina ja oli mukana myös seurakunnan luottamuselimissä sekä Lappeenrannassa että Lahdessa, koska Mäntsälä kuului Lahden seurakuntaan.
– Minkäänlaista kaipuuta takaisin siihen luostarielämään, jonka olen jättänyt, ei ole ollut. Sellaista luostarielämää ei edes ole olemassakaan enää.
Valamon luostarista lähdön jälkeen isä Sergius työskenteli kielenkääntäjänä suomalaisten Neuvostoliittoon suuntautuvia rakennushankkeita varten perustamassa Finn-Stroi Oy:ssä. Perhe kasvoi kahdella lapsella, ja Colliander teki lukuisia työmatkoja Venäjälle. Vähitellen Finn-Stroin toiminta laajeni Itävaltaan ja Saksaan. Neuvostoliiton romahduksen myötä Finn-Stroi Oy lopetti toimintansa 1990-luvun taitteessa.
Myöhemmin isä Sergius asui perheineen Mäntsälässä, jolloin lähin ortodoksinen kirkko oli Järvenpäässä, missä hän alkoi käydä säännöllisesti 1990-luvulla ja toimia lukijana. Vuonna 2000 Colliander valittiin Förbundet Finlands svenska synskadade -järjestön toiminnanjohtajaksi. Hän jäi työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2006.
Pappeuden palauttaminen ja uusi aika luostareissa
Ortodoksisessa kirkossa pappeuteen liittyy kanonisia ehtoja ja velvoitteita. Ennen papiksi vihkimistä on päätettävä, antaako pappiskandidaatti munkkilupaukset vai perustaako perheen. Kanonisesti tämä päätös on sitova ja tarkoittaa, että eronnut ja uudestaan naimisiin mennyt pappi tai munkkilupauksensa rikkonut ja naimisiin mennyt pappismunkki menettävät pappeutensa.
Aina joskus – yleensä vuosien toimituskieltoa jälkeen – piispainkokous saattaa palauttaa toimitusoikeuden, mutta vain painavista syistä.
Näin ollen pappismunkki Sergius menetti pappeutensa mentyään naimisiin. Kuitenkin tuolloisen metropoliitta Ambrosiuksen (maallikkonimeltään Risto Jääskeläinen) puhelinsoitto ja tapaaminen yllättivät vuonna 2003: Sergius Colliander sai pappeutensa takaisin. Helsingin seurakunnassa Isä Sergius muun muassa sijaisti isä Aleksej Sjöbergiä Pyhän Kolminaisuuden kirkon pappina vuosina 2004–2008.
Vuodesta 2006 asti pastori Sergius oli yhä enemmän avustamassa Valamossakin. Näin isä Sergius palasi kotiluostariinsa avustavana pappina. Ajan mittaan hänestä on tullut arvostettu saarnaaja ja rippi-isä.
– Jumalan apuun luottaen olen yrittänyt täyttää saamiani tehtäviä. Muistan, miten vaikeaa oli ryhtyä pitämään opetuspuheita eli saarnamaan, ja samoin oli alkuun rippi-isänä toimimisen laita. Nykyään ajattelen, että rippi-isä on apuna, jotta ihminen löytää omat voimavaransa ja saa hengellisen elämänsä voimannuttavalle polulle.
Näin ympyrä on sulkeutumassa, ja vuosikymmenien jälkeen pastori Sergius Colliander vaimoineen on palannut nuoruutensa kilvoitusmaisemiin. Pappina isä Sergius sai tehtäväkseen Lintulan Pyhän Kolminaisuuden naisluostarin valvojan tehtävät, minkä lisäksi hän on toisinaan sijaistanut arkkimandriitta Andreasta (maallikkonimeltään Antti Larikka), joka toimii Lintulan luostarin toimittavana pappina.
Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan (PSHV) toiminnanjohtajana Sergius Colliander toimi helmikuusta 2013 aina vuoteen 2019 saakka. Diakonia- ja sisälähetystyötä tekevän järjestön toiminnanjohtajan tehtäviin kuului muun muassa pyhiinvaellusmatkojen järjestäminen: kymmenen vuotta sitten matkattiin Venäjän Tveriin, pyhittäjä Johannes Valamolaisen kotiseudulle ja Nil Stolbenskin luostariin. Merkittäviksi ovat osoittautuneet vuotuiset pyhiinvaellusmatkat Sevettijärvelle ja Norjan Neideniin pyhittäjä Trifon Petsamolaisen jalanjäljissä. Yhteistyössä Kanttorien liiton kanssa isä Sergius oli myös järjestämässä Kirkkolaulupäivät Tampereelle vuonna 2012.
PSHV:n tavoitteisiin kuuluu myös maahanmuuttajatyö. Valamon opiston kanssa järjestön toiminnanjohtaja oli inspiroimassa ja järjestämässä venäjänkielisten seurakunta-aktiivien koulutuspäiviä, joita järjestetään Valamon opistossa.
– Olen kohdannut uuden ajan venäläisiä koko aikuisikääni, ja toiminta papillisissa tehtävissä nuoremman polven venäläisten kanssa on tullut tutuksi. Koen, että taustani vanhassa venäläisyydessä on etu, sillä myös nuoremman polven venäläiset tuntevat luottamusta.
Isä Sergiukselle luonteenomainen nöyryys ja pohtiva asenne ovat syynä siihen, että hän kasvoi ”matalan profiilin”, mutta toisaalta ”syvien ulottuvuuksien” kristityksi, jonka sanat koskettavat.
– Kuulun niihin ortodokseihin, jotka eivät ole kovin hanakoita tuomaan omaa ortodoksisuutta esille joka käänteessä. Pyrin yksinkertaisesti elämälläni osoittamaan, mitä pidän oikeana.
Kysymykseen, mitä isä Sergiukselle tarkoittaa ”elää Kristuksessa” (Gal.2:20) hän vastaa:
– Minulle se tarkoittaa, että palaan aina uudestaan evankeliumeissa Kristuksen opetuksiin ja mietin, mitä ne minun kohdallani merkitsevät.
Pääkuva ylhäällä: Useampaan vähemmistöön kuuluva rovasti Sergius Colliander on ruotsinkielinen Suomessa, näkörajoitteinen ja ortodoksikristitty. Kuvassa isä Sergius on Valamon luostarin pääkirkossa vuonna 2019.