Arki & ihmiset

Rovasti Juhani Härkin 80 vuotta: ”Ilman nuorisotyötä meillä ei olisi koko kirkkoa”

Äskettäin 80 vuotta täyttänyt rovasti Juhani Härkin muistaa ajan, jolloin papit polkivat pyörällä Joensuusta Lieksaan palveluksia toimittamaan.
14.02.2022 - 14:57 | Teksti: Vladimir Sokratilinin tekemän haastattelun pohjalta lyhentäen muokannut Maria Hattunen | Kuva: Vladimir Sokratilin, Heikki Huttunen
Rovasti Juhani Härkin katsoo kameraan ikoneita taustallaan ortodoksipyhäkössä

Evakkomatkalla Kauhavalla vuonna 1942 syntyneen rovasti Juhani Härkinin ensimmäiset muistikuvat ovat ajalta, jolloin perhe lähti toista kertaa evakkoon Suojärveltä. Ensimmäinen sijoituspaikka oli Vesanto, ja sieltä lapsen mieleen jäi vain maalaistalossa sattunut tulipalo. Sieltä matka jatkui Lieksan Pielisjärvelle.

– Sinne rakennettiin oma maatilaa. Koska äitini oli sotaleski, niin hän sai valmiit pellot ja metsäpalstan, kertoo isä Juhani.

Kylällä oli paljon ortodokseja – koulun oppilaistakin yli puolet. Alueella asui vanhoja ortodoksisukuja, ja lisäksi sinne oli jo ennen evakkojen tuloa asettunut suuri joukko Vienan karjalaisia.

– Aivan lähellä meitä oli sellainen alue kuin Egyptinkorpi, jossa oli 70 ortodoksista taloa vieri vieressä. Kirkkokylän puolella, missä me asuimme, oli varmasti kaksikymmentä. Kirkollinen toiminta oli voimakasta: tiistaiseura kokoontui viikottain jossain tuvassa, meilläkin usein. Koolla oli kerralla 60-70 henkeä.

Vähintään kerran kuukaudessa kylässä kävi pappi ja piti jumalanpalveluksen kansakoululla.

– Lieksasta meille oli 29 kilometriä. Pappi ja kanttori tulivat lauantaina polkupyörillä. He olivat iltapäivällä meillä, söivät, sitten mentiin kansakoululle, missä pidettiin jumalanpalvelus. Sitten he tulivat yöksi meille ja saunaan. Sunnuntaiaamuna taas sinne, ja sen jälkeen meillä syötiin. Sitten he toimittivat ja kävivät kodeissa, missä piti käydä. Sunnuntaina he lähtivät taas polkupyörillä takaisin Lieksaan, kun bussit eivät kulkeneet viikonloppuina.

– Lieksasta meille oli 29 kilometriä. Pappi ja kanttori tulivat lauantaina polkupyörillä. He olivat iltapäivällä meillä, söivät, sitten mentiin kansakoululle, missä pidettiin jumalanpalvelus. Sitten he tulivat yöksi meille ja saunaan.

Apulaispiispa Paavalikin vieraili kylässä.

– Uskonnonopettajana meillä oli tavallinen maatalon emäntä, eihän hän tiennyt siunauksen ottamisesta eikä sellaisista. Eikä Suojärvellä sellaista ollutkaan, siunauksen ottaminen on venäläinen perinne. Pappia ei sanottukaan batjushkaksi, meillä sanottiin vain ”rovasti” ja tervehdittiin kädestä. Kun Paavali tuli, niin heti hän antoi nuhteet uskonnonopettajalle, ettei tämä ollut opettanut lapsia ottamaan siunausta. Papiston keskuudessa tavat tunnettiin, muttei tavallisen kansan keskuudessa.

Ortodoksisuus oli elämässä vahvasti läsnä niin koulussa kuin kotonakin.

– Varsinkin molemmat ukkini olivat hyvin kirkollisia ja tarkkoja aamu- ja iltarukousten suhteen.

Kesämuistoja Konevitsan luostarista

Yksi isä Juhanin lämpimimmistä nuoruusajan muistoista liittyy Konevitsan luostariin, joka oli sodan jälkeen sijoitettu Keiteleen Hiekkaan.

– Liityin oppikouluvuosien aikana partioon. Kesäleirit järjetettiin Hiekassa. Se oli erittäin kaunis maatila järven rannalla. Valtavan hieno järvenranta, upeat mäntykankaat. Menimme paikalle aina viikkoa ennen leirien alkua laittamaan paikkoja kuntoon. Rantaan rakennettiin esimerkiksi laituri vedenpyhitystä varten.

Valmisteltavaa riitti, sillä leirit olivat suuria.

– Lasten lisäksi siellä oli kristinoppileiriläisiä – 250 henkeäkin saattoi asua teltoissa ja luostarin heinäladoissa tai navetan ylisillä. Jumalanpalvelukset järjestettiin luostarin pihalla, ja niistä vastasi luostari. Igumenina oli Pietari (Jouhki) ja siellä oli tietysti myös suomenkielinen pappismunkki Savva (Sahanov), karjalaisten suosikkipappi, jonka sain pitää rippi-isänäni hänen kuolemaansa saakka. Muistan, kun tilitin isä Savvalle murrosikäisenä omia puberteetti-ikäisen murheitani. Isä Savva silitti päätäni ja sanoi: ”Kuule, poikaseni, meidän Herramme on aika boheemi”. Sitten myöhemmin nuorisopappina muistin aina tämän isä Savvan opin.

Kun (apulaispiispa) Paavali tuli, niin heti hän antoi nuhteet uskonnonopettajalle, ettei tämä ollut opettanut lapsia ottamaan siunausta. Papiston keskuudessa tavat tunnettiin, muttei tavallisen kansan keskuudessa.

Keiteleen Hiekassa järjestetyt leirit loppuivat päätösjumalanpalvelukseen, johon kokoontui väkeä kaikista pitäjistä, joista leirillä oli osallistujia.

– Muistan oman kristinoppikouluni päätöksen: jopa 2000 henkeä saattoi olla siinä pyhiinvaellusjuhlassa. Siinä oli 100 kuorma-autoa, joiden lavoille oli lankuista tehty penkit. Ei silloin busseja riittänyt. Vain jostain kaupungista saattoi tulla bussi.

Jumalanpalveluksen jälkeen kuljettiin yhdessä viljavainioitten läpi järven rantaan.

– Siellä oli vedenpyhitys, kenttäruokailua ja yhteinen juhla. Sen jälkeen muut lähtivät pois, mutta me partiolaiset jäimme vielä viikoksi siivoamaan. Näin minä sain kolmena kesänä (1953–1955) viettää 3-4 viikkoa Konevitsan luostarissa Keiteleellä.

Keiteleen Hiekan jälkeen suuret kirkolliset leirit siirtyivät Rautalammin Puroniemeen, mistä Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry osti maa-alueen. Vanhasta tanssilavasta rakennettiin kirkko. 2010-luvulla ONL ry myi alueen yksityiselle yhdistykselle, Puroniemen ystävät ry:lle. Ortodoksinen leiritoiminta alueella jatkuu yhä.

Pappisseminaarin kautta herrasmiehen kenkiin

Isä Juhanin tie papiksi alkoi surusta.

Minun ”ahaa-elämykseni” oli siiinä, kun isoveljeni kuoli liikenneonnettomuudessa ollessani 15-vuotias. Hautajaiset jäivät mieleen – ja suuri ikävä. Aloin ajatella asioita. Ehkä se johti siihen, että Aamun Koitossa julkaistu ilmoitus pappisseminaarin hausta osui silmiini 18-vuotiaana. Olin lopettanut keskikoulun ja päätin laittaa paperit sinne.

Pappisseminaari sijaitsi tuolloin väliaikaisissa tiloissa Kirkkonummella, vanhalla rajavartioston asemalla. Siellä oli sellainen, koska Kirkkonummi oli luovutettu vuokralle venäläisille.

– Siellä me opiskelimme yhden vuoden, kunnes pappisseminaari siirrettiin Kuopioon, Ajurin- ja Suokadun kulmataloon. Seuraava kurssi taisi päästää jo uusiin tiloihin ”Golgatan mäelle”.

Minun ”ahaa-elämykseni” oli siiinä, kun isoveljeni kuoli liikenneonnettomuudessa ollessani 15-vuotias. Hautajaiset jäivät mieleen – ja suuri ikävä. Aloin ajatella asioita.

Opettajista on jäänyt mieleen erityisesti rovasti Aari Surakka.

Minulle hän oli jo pappisseminaarin aikaan idoli. Hän oli räjähtävä ja mielenkiintoinen, hyvä opettaja, joka esitti asiat mielenkiintoisella tavalla. Hän opetti meille kirkkohistoriaa, eksegetiikkaa, kristillistä arkeologiaa ja saarnaoppia. Isä Aari opetti, että saarna ei saa olla pitkä: ”Ette ole niin älykkäitä, että pystyisitte puhumaan puoli tuntia tai enemmän. Kyllä teidän tietonne vajuvat jo viiteen minuuttiin. Yrittäkää pysyä viidessä-kuudessa minuutissa”.

Isä Juhani valmistui pappisseminaarista vuonna 1966. Edessä oli armeija.

– Minulle armeija-aika oli oikeastaan juhla-aikaa. Minut määrättiin heti aliupseerikouluun. Kun ehdin olla siinä kaksi viikkoa, niin pääesikunnasta tuli määräys siirtyä Helsinkiin sotilaspappikurssille. Se koulutus oli tuolloin aloitettu pitkän tauon jälkeen, ja minä osuin ensimmäiselle kurssille. Kurssin ensimmäisen jakson jälkeen meillä oli harjoittelu. Silloin sattui niin, että Kajaanissa kenttärovasti Hämäläinen sairastui, ja minut määrättiin hänen sijaisekseen. Näin minä oli vähän aikaa varuskunnan sotilaspappina. Silloin sotilaspapin ei tarvinnut olla vihitty, koska siellä ei kastettu eikä vihitty avioliittoon, vaan oli oppitunteja ja ilta- ja aamuhartauksia. Lisäksi olivat putkakäynnit: jos kenellä alkoi isoratas heitättää, niin käytiin keskustelemassa. Minulla oli oma huone, oli vielä sihteerikin. Jos piti jonnekin lähteä, niin oli auto käytössä. Minä siis vietin aikaa kuin herrasmies!

– Isä Aari opetti, että saarna ei saa olla pitkä: ”Ette ole niin älykkäitä, että pystyisitte puhumaan puoli tuntia tai enemmän. Kyllä teidän tietonne vajuvat jo viiteen minuuttiin. Yrittäkää pysyä viidessä-kuudessa minuutissa”.

Armeijan jälkeen isä Juhani siirtyi 5-6 vuodeksi Taipaleen seurakuntaan uskonnonopettajaksi.

– Tehtävään liitettiin myös nuorisotyötä, ja nimikkeeksi tuli lopulta seurakunnan lehtori. Noina vuosina kävin suorittamassa auskultoinnin Joensuussa. Jyväskylässä opiskelin lisäksi kasvatustiedettä. Tutustuin Taipaleen vuosina myös arkkimandriitta Johannekseen, josta tuli myöhemmin Helsingin metropoliitta ja lopulta arkkipiispa. Helsinkiin siirtyessään hän sanoi, että haluaa minutkin Helsinkiin. Hän järjesti minulle ensin Taipaleen vakanssia vastaavan työn Tampereelle, jossa oli vuodet 1973–1975. Siihen aikaan toimin myös Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry:n puheenjohtajana. Sitten aloitin Helsingissä nuorisopappina.

Kalmon katve – ja muita muistoja Valamosta

Palataan vielä 1960- ja 1970-luvun vaihteeseen ja Valamoon, joka oli isä Juhanille rakas ja tärkeä vierailukohde sekä pappisseminaarin aikana että sen jälkeen. Siellä asuivat Keiteleen vuosina tutuksi tullut rippi-isä ja hänen ikätoverinsa: vanheneva ja määrältään nopeasti vähenevä Valamon veljestö.

Valamo oli silloin sammuva tähti. Maatalous lopetettiin, ja lopetettiin paljon muutakin, mutta niin pitkään, kun igumeni Simforian (Matvejeff) eli, jumalanpalvelukset toimitettiin pilkulleen.

Vuosina 1971-73 arkkipiispa Paavali määräsi isä Juhanin Valamoon kesäisännäksi. Parina vuonna pesti oli oikeastaan ympärivuotinen: luostarin asiat olivat mielessä ja työn alla koko ajan. Rakennuksia kunnostettiin talkoovoimin ja pitkälti lahjoituksena saaduilla tarveaineilla.

– Noiden vuosien aikana rakensimme luostariin sen ensimmäisen museon. Maria Iltola (sittemmin Lintulan igumenia Marina) oli kirkollishallituksen notaarina. Hänen kanssaan tutkimme luostarin aittoja, joista löytyi kaikenlaista tavaraa, jota ei ollut luostarin kalustoluettelossakaan. Ne laitettiin tähän ensimmäiseen museoon esille. Igumeni Simforian antoi sinne ehtoolliskaluston ja jotain muutakin nähtävää – esimerkiksi munkkien ruokapöydän, missä oli tinaiset ruokalautaset ja puulusikat.

– Silloin sotilaspapin ei tarvinnut olla vihitty, koska siellä ei kastettu eikä vihitty avioliittoon, vaan oli oppitunteja ja ilta- ja aamuhartauksia. Lisäksi olivat putkakäynnit: jos kenellä alkoi isoratas heitättää, niin käytiin keskustelemassa.

Vanhan kylmiön tiloihin avattiin samoihin aikoihin pieni kahvila, jolle luostariasukkaat antoivat humoristisen nimen Kalmon katve. Sen yhteydessä oli myös pieni matkamuistomyymälä.

– Igumeni Simforian sanoi, että niitä romusamovaareja voitte myydä. Niitä pantiin myyntiin ärsykkeeksi ja muutama vanha öljylamppu lisäksi. Heinävedellä oli Ratian kauppa, missä oli sota-ajan tavaraa. Ostettiin sitä pilkkahintaan ja pantiin hyllyille. Huhuttiin, vaikka sitä ei ollut mihinkään kirjoitettuna, että se on sitä, mitä vanhat munkit toivat mukanaan.

Luostarinmäellä alkoi viritä uudenlaista elämää. Esimerkiksi Sergei ja Herman Valamolaisten Veljeskunnan äitileiri toi sinne naisväkeä talkoisiin. Erityisen tärkeää oli se, että Valamo alkoi vetää puoleensa myös nuoria.

Minun aikanani ONL:n nuoret alkoivat käydä siellä talkootöissä. Kristinoppileirejäkin pidettiin, ja piispa Herman oli niissä mukana. Arkkipiispa Paavalia leirit eivät oikein miellyttäneet, koska hän ajatteli, että luostarielämä häiriintyy. Itse olen sitä mieltä, että jos nuoria ei olisi silloin saatu käymään luostarissa, tuskin sitä olisi tänään olemassakaan.

Nuorisopapista kirkon rakentajaksi

Isä Juhani aloitti Helsingin seurakunnan nuorisopappina vuonna 1975 ja viipyi tehtävässä kahdeksan vuotta.

– Helsingissä oli nuorisotyön kannalta mielenkiintoinen ja hyvä tilanne. Kirkkoherra suhtautui työhön myötämielisesti, oli oma pikkuinen nuorten lehti Pyhis, oli pieniä vapaaehtoisvoimin pyöriviä pyhäkoulun kerhoja ja leiritoimintaa Läyliäisissä. Kun kesäkuussa koulut loppuivat, niin Lällyssä oli ns. lasten kesäsiirtola, heinäkuussa pidettiin kristinoppi- ja suurleirit ja elokuussa, kun koulut alkoivat, olivat ne ”mummoleirit”.

Vaikka seurakunta oli tuolloinkin suuri, pappeja ei ollut paljon.

– Siksi leireilläkin toimitettiin liturgia aina lauantaisin, koska sunnuntaiksi piti aina tulla toimittamaan Helsinkiin.

Nuorisotyö oli jo 1970-luvulla omalla tavallaan monikulttuurista: suomenkielisen nuorison rinnalla toimi myös ruotsin- ja venäjänkielisiä toimintapiirejä. Seurakunnassa toimi tuolloin peräti kolme nuorisokuoroa: suomen-, ruotsin- ja venäjänkieliset kuorot.

– Mitään vastakkainasettelua ei esiintynyt. Kaikki, mitä tehtiin, tehtiin yhdessä.

Helsingin vuosien jälkeen isä Juhani palveli Turussa kirkkoherrana neljän vuoden ajan. Sen jälkeen oli vuorossa papin työ Vantaan Tikkurilassa.

Vantaalle oli toivottu omaa toimintakeskusta jo pitkään. Ensin sieltä ostettiin omakotitalo, jonka takkahuoneesta tehtiin väliaikainen kirkko. Se kävi kuitenkin äkkiä pieneksi.

– Hyrsylän mutkasta kotoisin ollut Sanni Viskari antoi kirkonrakennushankkeelle kipinän toteamalla, että on se surullista, kun näin rikkaassa seurakunnassa pitää toisten nurkissa jumalanpalveluksia pitää. Hänen ympärilleen kerääntyi kymmenkunta ihmistä. Silloin minä sanoin, että laitetaan tiistaiseura pystyyn ja ruvetaan keräämään rahaa. Laitetaan seurakuntaan heti anomus! Ja näin tehtiin.

– Kaikella kunnioituksella muita kohtaan, mutta sitä kirkkoa ei olisi olemassa, ellen olisi ollut asiassa aktiivinen. Oli hyvä, että nuorisopappi kuunteli mummoja!

Nuorisotyö oli jo 1970-luvulla omalla tavallaan monikulttuurista: suomenkielisen nuorison rinnalla toimi myös ruotsin- ja venäjänkielisiä toimintapiirejä. Seurakunnassa toimi tuolloin peräti kolme nuorisokuoroa: suomen-, ruotsin- ja venäjänkieliset kuorot.
– Mitään vastakkainasettelua ei esiintynyt. Kaikki, mitä tehtiin, tehtiin yhdessä.

Yksin ei ihminen kuitenkaan paljoon pysty. Isä Juhani muisteleekin lämmöllä Vantaan kanttoria, Helena Tschervinskiä, jolla oli tärkeä rooli paikallisen yhteisön rakentamisessa.

– Hän oli aktiivinen ja sai ihmiset sekä laulamaan että muutenkin liikkeelle. Tämä on kirkon työssä keskeistä. Papinkin tehtävä seurakuntatyössä on etsiä ihmiset tekemään työt ja tukemaan seurakuntaa. Tikkurilassa tämä onnistui, ja tiistaiseuralaiset tekivät valtavan työn. Myös kirkon ikonostaasi on tiistaiseuran toiminnan tulosta.

Kirkko vihittiin vuonna 1997, mutta jotain jäi hampaankoloon.

– Kaupungilta saatiin tontti oikein hyvältä paikalta ja piirustuksetkin olivat jo valmiiina, kun seurakunnassa vaihtui kirkkoherra. Kirkkoa pienennettiin kolmasosalla, koska uusi kirkkoherra katsoi, että kirkon rakentaminen on seurakunnan toiminnan hajottamista. Kaikkien pitäisi kokoontua katedraaliin. Kirkon pienentäminen oli virhe: kustannusarviossa ei ollut merkittävää eroa. Kirkko toimii normaalisti ihan hyvin, mutta kuten nykyisin huomataan, suurina juhlina se on liian pieni.

Ikuisesti nuorisopappi

Rovasti Juhani Härkin jäi eläkkeelle vuonna 2000. Hän asuu Helsingissä Stefanos-kodissa.

– Ajattelin ensin vanheta maalla, mutta sitten, kun lapsenlapsetkin alkoivat olla siinä iässä, ettei maalla käyminen enää kiinnostanut, niin myin taloni pois ja muutin tänne. Ja on hyvä olla!

Isä Juhanin ja Stefanos-kodin perustajan, Vilho Paavilaisen, elämänpolut ovat risteytyneet jo aiemmin.

Vilho Paavilainen oli varakkaan kauppiaissuvun vävy Jyskyjärveltä. Perheelle syntyi kaksi lasta, Jaakko ja Anna. Lapset menetyivät nuorina aikuisina, ja Vilho Paavilainen vaimoineen halusi rakentaa kirkon lastensa muistolle. Tämä kirkko nousi Helsingin seurakunnan leirikeskukseen Läylliäisiin isä Juhanin toimiessa seurakunnassa nuorisopappina.

– Vilho Paavilainen soitti minulle yhtenä päivänä: ”Tule käymään täällä Nurmijärvellä, minulla olisi asiaa.” Minä mietin, että mitähän se voisi olla. Onko hän kenties sairastunut? Otin jopa ripityslaukun mukaan varmuuden vuoksi. Perillä oli laitettu pöytä koreaksi. Kun kahvit oli juotu, Vilho otti käteensä kirjekuoren ja sanoi: ”Sinä olet toivonut Kaunisniemeen kirkkoa”. Samassa hän löi kirjekuoren pöytään. Se oli täynnä rahaa. ”Pyydä seurakunnalta lisää, jos tämä ei riitä.”

Paavilainen oli seurakunnan valtuuston ja kiinteistölautakunnan jäsen, ja ennen kirkon rahoittamista hän oli jo ostanut Läyliäisistä maapalstan seurakunnan leirikeskusta varten.

Näin Lällyyn saatiin apostoli Jaakobin ja Herran äidinäidin, pyhän Annan kuolonuneen nukkumisen muistolle pyhitetty kirkko.

Vaikka ikää karttuu, isä Juhani on edelleen identiteetiltään nuorisopappi.

– Työni kannalta minulle antoi eniten aika nuorisopappina ja ONL:n puheenjohtajuuden aika. Tärkeintä minulle on ollut, että nuoret tulevat kirkkoon ja vievät sitä eteenpäin. Nuorison tietoisuus omasta kirkosta ja rakkaus sitä kohtaan - se on se tärkein anti. Ilman nuorisotyötä meillä ei olisi koko kirkkoa.