Tampereen ortodoksinen seurakunta on Nokialla asuvalle Riitalle suuri ilo.
– Seurakuntamme on aktiivinen, turvallinen, eri ikäisten, toisiaan tasavertaisesti kannatteleva yhteisö. Siellä saan jakaa elämää siskojen, veljien ja kummiäitini kanssa. Se on kuin toinen koti, oma perhe.
Oma koti on välillä liian hiljainen: rakas aviomies Taisto kuoli neljä vuotta sitten. Kuten monessa elämän kohdassa, myös pariskunnan kohtaamisessa Riitta tuntee Jumalan johdatuksen.
– Tapasin Taiston Pitkäniemen hautausmaalla juhannusaattona 1989. Se oli ihmeellinen asia.
Riitta kertoo onnellisesta avioliitosta, jossa molemmat olivat lähtöisin köyhistä lapsuudenperheistä. Näin yhdessä tyydyttiin vähään ja iloittiin pienistä asioista.
Taiston luterilaisen seurakunnan nuorisotyöntekijän ja Riitan psykiatrisen sairaanhoitajan töiden ansiot laitettiin lähinnä matkusteluun. Häämatkan pariskunta teki Vanhaan Valamoon 1990-luvun alussa. Kaksitoista kertaa pariskunta suuntasi Israeliin, monet kerrat Kreikkaan ja Venäjälle. Ajan myötä matkoista tuli entistä enemmän pyhiinvaelluksia, askeleita jaetun rukouksen äärelle.
– Yli kahdenkymmenen vuoden ajan kävimme yhdessä myös talkoolaisina Valamossa Heinävedellä. Se oli siunauksellista. Jumalanpalvelukset kantoivat yhä lähemmäs ortodoksista kirkkoa.
Talkootyö oli henkisesti ravitsevaa vastapainoa omalle, rankalle työlle. Viimeiset työvuotensa Riitta toimi sairaanhoitajana oikeuspsykiatrisella osastolla.
– Valamossa riittivät lapsuudessa oppimani työtaidot. Sain tehdä konkreettista työtä.
Lapsuudesta Riitalla kulkivat mukana myös monet taakat ja traumat.
– Kun erikoistuin psykiatriseen sairaanhoitoon, huomasin pian oman rikkinäisyyteeni. Hakeuduin pitkään, analyyttiseen psykoterapiaan. Se oli tärkeää. Asiat eivät olleet kunnossa.
Riitta huomasi tulevansa kateelliseksi jopa omille potilailleen siitä, että he saavat parempaa hoitoa kuin mitä hän itse oli saanut. Lapsuuden tunnemaisema oli monella tapaa ollut ahdistava; äiti uupunut, sodan raakuudet kokenut isä pelottava.
– Omassa terapiassani sain kokea tulla kokonaisvaltaisesti hyväksytyksi.
Aviomies oli tukena kaikessa
Ja Taiston rakkaus soi saman hyväksytyksi tulemisen tunteen.
– Oli suuri ilo saada kokea olevansa miehensä hyväksymä juuri sellaisena kuin on. Meillä oli paljon hellyyttä välillämme. Minun ei tarvinnut koskaan pelätä mitään. Taisto oli spontaani, tunneherkkä ihminen; luonnonlapsi, joka kantoi ja kannusti minua eteenpäin – myös ortodoksiseen kirkkoon liittymisessä.
Seitsemän vuotta Riitta sanoo pohtineensa asiaa. Valamossa pariskunta keskusteli muun muassa silloisen isä Arsenin kanssa, joka oli ollut aiemmin Riitan työtoveri molempien työskennellessä kehitysvammaisten hoitolaitoksessa.
– Hän kuin ohimennen mainitsi aina jonkin ortodoksisuutta käsittelevän kirjan.
Talkoolaisina pariskunta sai kirjoista alennusta, ja niinpä opuksia riitti. He uppoutuivat ortodoksiseen kirjallisuuteen innokkaasti.
Tärkein hetki oli kuitenkin pääsiäisyön palvelus Tampereen kirkossa. Rovasti Risto Linnun saarna pääsiäisen sanomasta kosketti.
– Se iski minuun niin syvälle, että yöllä Taisto kysyi kysymyksen: ”Koska sinä Riitta aiot liittyä ortodoksiseen kirkkoon?”
– En ollut uskaltanut jakaa tätä ajatusta hänen kanssaan, koska hän oli luterilaisen kirkon työntekijä. Ajattelin, että se on jo paljon, kun käymme yhdessä ortodoksisessa kirkossa.
Riitta kuitenkin liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, jonka yhteyteen myös Taisto siirtyi eläkkeelle siirryttyään.
Vapaudesta nautittiin yhdessä, kunnes Taisto sairastui suolistosyöpään. Hän sairasti kolme vuotta.
Aluksi näytti siltä, että Taisto toipuu, mutta sitten tuli takapakkia. Sytostaattihoidot piti lopettaa vuonna 2020 – päivänä, jolloin Suomeen julistettiin poikkeustila koronan vuoksi.
– Sekin tuntui ihmeelliseltä yhteensattumalta: maailma pysähtyi ja me sen mukana.
Sen jälkeen Riitalla ja Taistolla oli vain kahdenkeskistä aikaa, lääkärin mukaan palliatiivisen hoidon avulla ehkä puolisen vuotta.
– Keväällä ja kesällä ulkoilimme paljon luonnossa kuten aina. Taisto oli kotona, jossa hoidin häntä loppuun saakka kotisairaanhoidon avustuksella, Riitta muistelee.
– Monesti minulla oli mielessäni Jumalanäidin kärsimys ja se, miten Kristus kärsi. Jumala ymmärtää ihmisen kärsimyksen. Kärsimyksen keskellä koin voimakkaasti, että me emme ole yksin. Ympärillämme oli paljon esirukoilijoita.
Kerubiveisu antoi voimaa
Syvät surun hetket nähtiin ja kuultiin. Tapahtui paljon ihmeellisiä asioita.
– Olin uupunut ja väsynyt, laihduin monta kiloa.
Kuitenkin juuri oikeaan aikaan saattoi ystävältä tulla puhelu tai kotisairaanhoitaja tuli vierailulle ennakoimatta.
– Ajoitukset olivat ihmeellisiä. Meistä pidettiin huolta. Taiston elämän kaksi viimeistä viikkoa olivat elämäni rankimmat.
Riitta olisi kuitenkin voinut soittaa sairaalaan ja Taisto olisi päässyt vuodeosastolle hoitoon.
– Menin päivä kerrallaan, hetkestä toiseen.
Taiston viimeisenä elinpäivänä Riitan mielessä alkoi soida Kerubiveisu, jonka sanat kuljettivat eteenpäin.
– Se soi mielessäni uudestaan ja uudestaan.
Kerubiveisun kautta Riitta tunsi, että elämän ja kuoleman välinen raja on lähellä. Tuntui, että säie, joka vielä piti Taistoa tällä puolella, oli kovin hauras. Lanka oli katkeamassa – ja illalla Taisto kuoli.
Riitta ymmärsi työnsä puolesta, että ihmiset kantavat paljon surematonta surua elämässään. Taiston kuoleman jälkeen hän hakeutui Nokian luterilaisen seurakunnan sururyhmään.
– Se oli hyvä asia.
Ja se kantoi eteenpäin. Riitta saattoi ajasta ikuisuuteen sisarustensa kanssa myös muistisairaan äitinsä.
– Sen jälkeen Nokialla alkoi vapaaehtoisten saattohoitokoulutus, joka kutsui heti mukaan. Koin, että se oli Jumalan lahja elämääni.
Saattohoitotyö on syvästi merkityksellistä
Koulutuksen jälkeen saattohoitotyöstä on tullut tärkeä osa Riitan elämää. Moni muu asia väistyy sen tieltä.
– Saattohoidon kokemukset ovat syviä ja koskettavia.
Saattohoito on Riitan mukaan lähinnä lähellä olemista, herkkää ja intuitiivista, tähän hetkeen nöyrästi asettumista. Odotetaan, koska viimeinen ovi aukeaa.
– Yleensä saatettavat ovat olleet vanhuksia.
Joskus läheiset ovat läsnä, usein eivät.
– Monesti läheisetkin ovat vanhusten äärellä iäkkäitä. Joskus olen saanut olla heidänkin tukenaan, kuuntelemassa heidän tarinaansa, Riitta sanoo.
Kristittynä ihmisenä Riitta sanoo aina olevansa läsnä hiljaisen rukouksen kanssa, olkoon lähtijän vakaumus mikä tahansa.
– Yleensä hoitokodeissa hoitajat osaavat kertoa, mikä on saattohoidossa olevan suhde uskontoon. Se otetaan aina huomioon.
Elämä on opettanut. Saattohoidossa Riitta kokee voivansa käyttää hyväksi niitä kokemuksia, joita omien läheisten saattohoito on antanut. Ne ovat jättäneet jäljen, jonka avulla voi auttaa muita. On luontevaa jatkaa näin.
"Taistolle terveisiä"
Ja kaiken takana siintää pääsiäisen Valo.
– Pääsiäisen sanoma on suurin kaikista, lahja koko ihmiskunnalle. Toivon, että pääsiäisen sanoma voisi läpäistä koko maailman. Silloin maailma olisi erilainen, sanoo Riitta, joka on mukana myös ekumeenisessa toiminnassa.
Riitta Bisterille on tärkeää, että me ihmiset kuljemme rinnakkain samaan suuntaan.
– Mielestäni täällä rikkinäisten ihmisten maailmassa ei voi täydellistä kirkkoa ollakaan. Me riitämme kuitenkin kaikki näin keskeneräisinä itsenämme Jumalan ja toistemme edessä.
– Pääsiäisen sanoman äärellä jokainen saa kokea armon, tulla kosketetuksi, kiitollisena ottaa sen vastaan. Saamme yhdessä olla osa sitä. Kristus on antanut lupauksen iankaikkisesta elämästä. Se lohduttaa myös läheisteni kohdalla. Tiedän, että mieheni elää jo iankaikkista elämää, kuten äitini. Saan olla levollisin mielin.
Ja aina pyhän Serafim Sarovilaisen ikonin äärellä rukoilleessaan Riitta on lähellä iankaikkisuutta ja sen kautta miestään Taistoa.
– Rukouksessa sanon aina: Taistolle terveisiä.
Riitta Bisterille Tampereen ortodoksinen seurakunta on kuin oma perhe ja toinen koti.
Riitta ja Taisto saivat elää kauniin rakkaustarinan, joka päättyi Taiston kuolemaan vakavan sairauden uuvuttamana neljä vuotta sitten.
– Tiedän, että mieheni elää jo iankaikkista elämää, kuten äitini. Saan olla levollisin mielin.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2024 lyhennettynä versiona tilan puutteen vuoksi. Tästä syystä verkkolehdessä julkaistaan myös täysimittainen juttu.