Suomalaisten sotilaiden periaatteisiin kuuluu, että kaveria ei jätetä. Tämä lupaus lunastettiin lukemattomat kerrat talvi- ja jatkosodassa. Pelon jäytäessä mieltä turvaa antoi luottamus siihen, että jos jotakin sattuu, niin kaverit kyllä ottavat mukaansa.
Suomi oli mahdollisesti ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, jonka tavoitteena oli huolehtia kaatuneet kotiseudun multiin. Monet sotaa käyvät maat lähettivät sotilaitaan kauas merien taa ja tuhansien kilometrien päähän, jolloin kaatuneiden saaminen takaisin kotimaahan oli käytännössä mahdotonta. Tästä kertovat suuret sankarihautausmaat Euroopassa ja ympäri maailmaa monien taistelupaikkojen lähistöllä.
Tapa kotiuttaa sankarivainajat käynnistyi talvisodan ensi viikkoina pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Joskus kiivaiden taistelujen aikana vainajat oli peitettävä tilapäisiin kenttähautoihin odottamaan tilanteen rauhoittumista. Näin toimittiin myös jatkosodassa.
Kiivaimpien taistelujen aikana kaatuneet aseveljet oli joskus pakko jättää kentälle, kun tilanne ei muuta vaihtoehtoa sallinut. Monia sotilaita myös katosi jäljettömiin tai tuhoutui kranaatin täysosumasta. Periaate, että kaveria ei jätetä, on kantanut vuosikymmenten taa. Yhä edelleen viime sotien sankarivainajia etsitään vanhoilta taistelukentiltä. Löydetyt pyritään tunnistamaan, kotiuttamaan ja siunaamaan kotipaikan sankarihautaan tai sukuhautaan.
Dna-tutkimus tunnistuksen apuna
Yksi kentälle jääneistä ja sittemmin löydetyistä on 1.8.1921 syntynyt alikersantti Onni Hilakivi Suistamon pitäjän Pyörittäjän kylästä. Hän katosi ankarissa torjuntataisteluissa 28.6.1944, ja maalliset jäännökset löydettiin vasta toukokuussa 2020. Henkilöllisyys varmistettiin dna-tutkimuksen avulla.
Ennen dna-aikakautta tunnistaminen perustui yleensä erilaisiin tapahtumatodisteisiin kuten kaatumispaikkaan, mahdollisiin aseveljien silminnäkijähavaintoihin sekä vainajan luota löydettyihin esineisiin. Tuntolevy oli tuolloin keskeinen todiste. Onnin jäänteiden luotakin sellainen löytyi, ja sen taakse oli jopa kaiverrettu nimi Onni.
Onni Hilakivi oli suistamolaisen kauppiasperheen kahdeksanlapsisen sisarussarjan kolmanneksi vanhin. Kotikylässä Pyörittäjässä oli noin 70 asumusta ja niiden lisäksi koulu, kauppa, mylly ja tsasouna. Lähin rautatieasema oli Leppäsyrjä.
Aleksi Hilakivi (vuoteen 1935 asti Filatkin) piti kauppaa omistamassaan talossa vuodesta 1919 talvisotaan asti, jolloin oli lähdettävä evakkoon. Jatkosodan alussa paluu vanhalle kotipaikalle oli taas mahdollista, ja kaupan pito jatkui. Vanha kotipaikka oli jätettävä lopullisesti kesällä 1944. Silloin perhe muutti ensin Lapualle ja sieltä Ruukin lähelle Paavolaan Siikajokilaaksoon. Siellä Onni ei elinaikanaan ehtinyt käydä.
Varusmieheksi syksyllä 1941
Onni kävi kansakoulun ja hankki myös ajokortin. Ammatiksi oli merkitty sekä maanviljelijä että metsätyömies. Maanpuolustushenkeä nuorukainen osoitti kuulumalla Suistamon suojeluskuntaan.
Onni ei sotaväkeä käymättömänä joutunut vielä talvisodassa rintamalle, vaan hän palveli lokakuusta 1939 seuraavan vuoden toukokuulle Suistamon suojeluskunnan määräämissä tehtävissä omalla paikkakunnalla vartiomiehenä ja puhelinkeskuksen valvojana.
Onni Hilakivelle kävi käsky varusmiespalvelukseen syyskuun alussa 1941, kun jatkosotaa oli käyty muutama kuukausi. Onni oli juuri ehtinyt täyttää 20 vuotta. Jatkosodan aikana varusmiehet koulutettiin yleensä koulutuskeskuksissa, kun normaalit rauhan ajan järjestelyt varuskuntineen eivät olleet toiminnassa. Onni sai sotilaskoulutuksensa Jalkaväen koulutuskeskus 14:n kymmenennessä komppaniassa.
Runsaan neljän kuukauden palveluksen jälkeen tammikuussa 1942 tuli lähtö rintamalle Jalkaväkirykmentti (JR) 50:n ensimmäisen pataljoonan toiseen komppaniaan. Sen riveissä Onni haavoittui käteen konepistoolin vahingonlaukauksesta partiomatkalla 12.10.1942.
Haavoihinsa Onni sai hoitoa 68. Sotasairaalassa noin kolmen viikon ajan kunnes pääsi toipumislomalle. Haavoistaan toipuneet yleensä komennettiin sairaaloista mahdollisen toipumisloman jälkeen henkilötäydennyskeskuksiin, joista heidät lähetettiin takaisin rintamalle, mikäli kuntoutuminen sen salli. Onni palasi Henkilötäydennyskeskus 4:n kautta takaisin entiseen yksikköönsä marraskuun puolimaissa 1942.
Nuori elämä katkesi kesken
Onni taisteli jalkaväkijoukkueen varajohtajana kesäkuussa 1944, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys jyräsi suomalaisjoukkoja niin Karjalan kannaksella kuin Laatokan itä- ja koillispuolellakin. Onnin yksikkö oli asemasodan loppuvaiheessa Syvärillä, mutta siirrettiin Karjalan kannakselle suurhyökkäystä torjumaan kesäkuun puolivälin jälkeen.
JR 50:n I pataljoona, jonka toiseen komppaniaan Onni kuului, osallistui Jääkäriprikaatille alistettuna vastahyökkäykseen Talin alueella 27.–29.6. Kohtalon kellot kumahtelivat Onnille Juustilassa 28.6.1944. Onnin komppanianpäällikkönä palveli tuolloin kapteeni Päiviö Hetemäki, joka sotien jälkeen tuli tunnetuksi kansanedustajana ja moninkertaisena ministerinä.
Rajujen taisteluiden aikana Onni katosi, eikä hänen kohtalostaan saatu silloin tarkempaa tietoa. Vanhemmat yrittivät selvittää poikansa kohtaloa julkaisemalla helmikuussa 1945 Laatokka-lehdessä ilmoituksen, jossa Onnin isä Aleksi pyysi kertomaan, mikäli sotavankeudesta palanneet tai muut aseveljet hänen pojastaan jotakin tietäisivät. Mahdollistahan oli, että Onni olisi jäänyt vangiksi.
Tietoa saatiinkin, koska seuraavana syksynä ilmestyneessä kaatuneiden luettelossa numero 770 siteerattiin Aleksi Hilakiveä. Onnin aseveli Alvi Viljakainen oli ollut häneen yhteydessä ja kertonut Onnin kaatuneen konepistoolisarjaan. Kaatuneiden luettelon mukaan kuolleeksi julistamista vastaan ei ole huomauttamista, ja niinpä Onni julistettiin kuolleeksi 16.2.1948 ja siunattiin poissaolevana uuden kotipaikan Paavolan sankarihautaan Pohjois-Pohjanmaan Siikajoelle 25.7.1948.
Onnin kohtalo ratkeaa
Suomalaiset sankarivainajien etsintäryhmät ovat työskennelleet entisillä taistelupaikoilla venäläisten ryhmien kanssa 1990-luvulta asti. Yksi venäläisryhmistä on Karjalan Valli, joka raportoi toukokuussa 2020 uusista löydöistä. Juustilasta noin 20 metrin päästä Aniskalan tiestä löytyi metallinpaljastimen avulla esineitä ja niiden luota vainajien jäänteitä. Toinen vainajista osoittautui jatkotutkimuksessa Onni Hilakiveksi.
Löytöä tukee myös JR 50:n sotapäiväkirja. Sen mukaan aamulla 28.6. käynnistyi ensimmäisen pataljoonan hyökkäys, jolloin osa pataljoonasta saavutti Aniskala–Kuusela -tien tasan. Sinne tien varteen Onni jäi, ja lähes 76 vuotta myöhemmin hänet löydettiin. Onni on sadas tämän etsintäryhmän löytämä suomalainen sankarivainaja.
Onni Hilakiven pitkä taival sai viimeisen etappinsa 17.11.2022, jolloin kirkkoherra Marko Patronen Pohjois-Suomen ortodoksisesta seurakunnasta siunasi hänet viimeiseen lepoon Paavolan kirkossa. Isä Markoa avustivat kanttorit Juhani Matsi ja Reijo Kinnunen.
Puolustusvoimien puolesta kirkkoupseerina toimi yliluutnantti Keijo Kallunki. Vihannin reserviläiset olivat asettaneet tilaisuuteen kunniavartion, ja reserviläiskuoroa johti kanttori Jouni Pietiläinen Raahen evankelisluterilaisesta seurakunnasta.
Jouni Hilakivi kantoi isosetänsä Onnin vähäiset maalliset jäännökset pienessä valkeassa arkussa kirkosta vaunuun, ja viimeinen maallinen matka saattoväen seuratessa saattoi alkaa. Neljä sukulaismiestä laski arkun sankarihautaan. Jo ennestään haudalla ollut graniittinen paasi kertoi vainajan tiedot, ja vuosikymmenet tyhjänä ollut hauta sai nyt kätkeä suojiinsa pitkältä matkalta kotiutuvan sankarivainajan maalliset jäännökset.
Muistotilaisuudessa Onnin kuvan vieressä olivat hänen muistikirjansa, jotka hän pikaisella lomallaan kesäkuun puolivälissä 1944 oli kuin enteellisesti jättänyt äidilleen. Lyhyitä evakuointilomia voitiin myöntää niille, joiden koti oli jäämässä rajan taa. Tällaisesta lomasta saattoi Onninkin osalta olla kyse, koska alkaneen suurhyökkäyksen takia lomat muuten peruutettiin.
Muistikirjojen ja muun vähäisen jäämistön ohella muistopöydällä oli Onnin tekemä koira-aiheinen puhdetyö kaiverruksella Syväri 1943 sekä puulaattaan kiinnitettynä Onnin tuntolevy, jonka taakse hän oli kaivertanut nimensä.
Etsintä jatkuu
Viime sodissa katosi tai jäi kentälle divisioonan verran miehiä eli noin 13 000 sotilasta. Talvi- ja jatkosodassa kaatui kaikkiaan noin 93 000 sotilasta, joista ylivoimaisesti suurin osa onnistuttiin evakuoimaan ja hautaamaan kotiseurakuntien sankarihautausmaille. Osa sankarihaudoista jäi sotien jälkeen rajan taakse. Sotien aikana haudattiin runsaasti kaatuneita paikkakunnille, jotka lopulta oli luovutettava Neuvostoliitolle.
Suomalaiset etsintäpartiot eivät ole päässeet kolmeen vuoteen Karjalaan etsintöjä suorittamaan eivätkä kunnostamaan rajan taakse jääneitä hautoja. Ensin rajan yli matkailun hiljensi korona ja sen jälkeen sota Ukrainassa. Yleisradio kertoi kuitenkin 26.2.2023, että venäläiset etsijäryhmät ovat löytäneet viime ja toissa vuonna 126 suomalaisen sankarivainajan maalliset jäännökset. Etsintämatkoja Suomesta toivotaan voitavan järjestää taas alkavana kesänä. Suomen puolella tärkeä yhteistyöelin on puolustusministeriön valtuuttama Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry.
Iankaikkinen muisto!
Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.
Pääkuva ylhäällä: Onni Hilakivi näkyy talvisessa rintamakuvassa takarivissä keskellä aseveljiensä ympäröimänä.
Lähteitä:
Hilakiven sukuarkiston tiedot
https://sotapolku.fi
https://sotasampo.fi
Kansallisarkiston sotapäiväkirjat https://astia.narc.fi
Kirsi Junttilan uutinen Siikajokilaakso-lehdessä 15.11.2022
Ilta-Sanomien teemaliite Löydetyt (2022)
Laatokka-lehti 23.2.1945
Jutun ingressiä on muokattu 5.12.2023 klo 15:27 kertomalla, että Hilakiven tarina julkaistiin ensimmäistä kertaa 27.4. vietettävän kansallisen veteraanipäivän kunniaksi vuonna 2023. Sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi kuitenkin myös muina Suomen itsenäisyyteen, Suomen Puolustusvoimiin tai veteraaneihin liittyvinä päivinä.