Ortodoksisessa perinteessä ehtoolliseen liittyy läheisesti myös katumus, omien arvojen, asenteiden ja rikkomusten pohtiminen ja pyrkimys muutokseen. Siten ehtoollisen edellä osallistutaan kirkon nuorimpia jäseniä lukuun ottamatta katumuksen sakramenttiin – joka on parantavan avun ja lohdutuksen lääke – tarpeen ja oman rippi-isän neuvojen mukaan. Sen jälkeen osallistutaan ehtoolliseen.
Kysymys ehtoolliskelpoisuudesta ei liity kuitenkaan pelkästään näihin perusasioihin ja määritelmiin. Toisinaan esiin nousee myös henkilökohtaisempi pohdiskelu siitä, kuka ”kelpaa” ehtoolliselle, onko osallistuminen tapahtunut kelvollisesti ja onko uskon määrä ollut riittävä.
Apostolien ajan kirkossa oikealla ja kelvollisella tavalla tapahtuvaa ehtoolliseen osallistumista jouduttiin pohtimaan erityisesti Korintissa.
Korintin seurakunnan ongelma
Kirjeessään apostoli Paavali huomauttaa, kuinka useat Korintin seurakunnan kristityistä osallistuvat kelvottomasti Herran ehtoolliseen ja väheksyivät tällä tavoin sen arvoa. Tämän seurauksena seurakunnassa oli paljon heikkoja ja sairaita ja monet olivat nukkuneet pois. (1. Kor. 11:29–30)
Ongelmat liittyivät agape-aterioihin, joihin kristityt ajan tavan mukaan osallistuivat ehtoollisen yhteydessä. Nykypäivän kirkossa tästä muistuttaa ehtoollisen jälkeen toisinaan jaettava kirkkoleipä ja viini. Ehkä myös kirkkokahvituksia voidaan pitää tämän vanhan perinteen ilmentymänä.
Korintissa yhteisen aterian vietto oli alkanut vääristyä. Jokainen söi omia ruokiaan, minkä seurauksena toiset olivat nälissään ja toiset juovuksissa (1. Kor. 11:21). Perinne riistäytyi käsistä, ja ero rikkaiden ja köyhien välillä kärjistyi räikeästi.
Syntyneen tilanteen vuoksi Paavali muistuttaa korinttilaisia ehtoollisen mysteerin merkityksestä ja sen asettamista velvoitteista suhteessa lähimmäisiin (1. Kor. 11:23–28). Kristityt oli kutsuttu osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä. Näin he julistivat yhdessä Herran kuolemaa hänen paluuseensa saakka.
Korinttilaisten oli tutkittava itseään. Heidän täytyi käsittää, että ehtoollinen on todellisesti Herran ruumiin ja veren osallisuutta. Tällainen uskon tunnustus ei kuitenkaan ollut aitoa, elleivät he pyrkisi kohtelemaan toisia arvostavasti, ymmärtäen ja väheksymättä. Erimielisyyksiä saattoi syntyä, mutta ne oli aina mahdollista sopia (Ap.t. 15:2, 15:37–39, Kol. 4:10).
Väärä asenne ja käytös rikkoi kirkon ykseyttä, halvensi ehtoollisen pyhyyttä ja esti siunausten saamisen. Apostolin mukaan jakaantuminen johti siihen, että seurakunnassa alkoi vallita heikkouden, sairauden ja kuoleman tuoma kuritus, joka johtui heistä itsestään, ei ehtoollisen olemuksesta (1. Kor. 11:31–32).
Tällä hän ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kristityt voisi olla heikkoja, sairastaa tai kuolla. Kristityt elivät yhä tämän maailman lainalaisuuksien mukaan, mutta kuolemasta ja sen voimista on tullut heille voitto, kun Jumala valitsi heikkouden saattaakseen viisaat häpeään (1. Kor. 15:54 ja 1:27). Koettelemusten aiheuttamaan heikkouteen saattoi jopa kätkeytyä Jumalan voima (2. Kor. 12:7–9).
Vajavaisuuksien vuoksi kirkkoa kutsuttiin vaalimaan Kristuksen tavoin uskossaan heikkoja ja haparoivia: kristittyjen tuli kantaa toistensa kuormia (Room. 14:1, 2. Kor. 11:29, Gal. 6:2, Hepr. 4:15–16). Korintissa tämä asenne kadotettiin, minkä vuoksi heikkouden, sairauden ja kuoleman voimat alkoivat kalvaa seurakuntaa. Koko yhteisö oli vaarassa sairastua.
Yksi pöytä ottaa vastaan kaikki
Pyhä Johannes Krysostomos (n. 347–407) toteaa Paavalin tekstiä seuraten, että kristittyjen yhteisen kokoontumisen tulee ilmentää rakkautta ja keskinäistä kiintymystä (Saarnoja ensimmäisestä Korinttilaiskirjeestä 27–28). Yksi paikka – kirkko ja sen juhlapöytä – ottaa vastaan kaikki.
Heikommassa ja huonommassa asemassa olevia kohtaan osoitettu väärä käytös loukkasi heidän lisäkseen myös kirkkoa:
”Niin kuin te teette Herran ateriasta yksityisen, samalla tavoin te teette myös paikasta ja käytätte kirkkoa kuin taloa, vaikka se on tehty kirkoksi; ei sitä varten, että me, jotka siellä kokoonnumme, jakautuisimme, vaan sitä varten, että ne, jotka ovat jakautuneet, liittyisivät.”
Johannes muistuttaakin korinttilaiskirjeen tekstiä seuraten, että eukaristiassa ”Kristus antaa ruumiinsa tasavertaisesti” kaikille. Kristuksen pyhä ruumis ”murtui kaikille samalla tavoin ja siitä tuli ruumis yhtäläisesti kaikille.” Eikö uskovaisten tulisi siksi jakaa myös tavallista leipää samalla tavoin tasavertaisina?
Johannes Krysostomoksen mukaan Korintin kristityt olivat tulleet osalliseksi sellaisesta pöydästä, jonka perusteella heidän olisi pitänyt olla kaikki muita lempeämpiä, enkelien kaltaisia. Nyt heistä oli kuitenkin tullut muita julmempia. He olivat maistaneet Herran verta tunnustamatta toisten arvoa. Tämä merkitsi Herran pöydän häpäisemistä.
Voidakseen osallistua oikealla tavalla ehtoollisen lahjasta heidän täytyi lähimmäisen väheksymisen sijasta huolehtia myös köyhistä ja väheksytyistä – harjoittaa käytännön diakoniaa – ja olla käyttäytymättä julkeasti.
Ehtoollinen on ykseyden ateria
Korintissa eukaristian merkityksen ja sisällön väärintulkinta sai alkunsa heikkojen ja köyhien unohtamisesta, toisten kaltoin kohtelusta, arvostelusta, arvottamisesta ja tuomitsemisesta.
Paavalin opetus viittaa siihen, että keskinäinen ykseys Kristuksessa, ehtoollisessa ja kirkon elämässä on jumalallisen uuden elämän ja parantumisen lahja, monien ihmeiden lähde. Aidon ehtoollisyhteyden tuli murtautua esiin niin, että köyhät ravitaan, heikot ja sairastavat kohtaavat lempeyden ja kenties parantumisen, surevat saavat lohdutuksen ja syntiset löytävät anteeksiantamuksen.
Väärät asenteet lähimmäistä kohtaan estivät tämän. Ne merkitsivät Kristuksen ruumiin ja veren arvon kieltämistä: uskon tunnustamisella ei ollut katetta. Tästä johtuen ehtoollinen nautittiin – todellista tilannetta lainkaan havaitsematta – aivan kuin kyseessä olisi ollut tavallinen ruoka ja juoma. Seurakunnan oli havahduttava.
Muutosta myös tapahtui (esim. 2. Kor. 7). Luultavasti uudistuminen näkyi sekä katumuksen pienissä ja haparoivissa askelissa että suurissa sisäisen murroksen aikaansaamissa harppauksissa. Tämä vahvisti kirkon ykseyttä.
Usko nähtiin luonnollisesti keskeisenä osa kristittynä elämistä. Kuten Korinttilaiskirjeen teksti osoittaa, kyse ei kuitenkaan ole epämääräisestä kysymyksestä siitä, kenen usko on vahvinta tai kuka on uskossaan heikko, vaan rikkomuksista Jumalaa, lähimmäisiä ja omaa ihmisyyttä vastaan. Korintissa tarvittiin suunnan tarkistamista, mielenmuutosta ja sopimista. Sekä väärillä asenteilla että katumuksella oli henkilökohtaista ja yhteisöllistä merkitystä. Yhdestä maljasta ja leivästä kasvoi ykseyden ja parantumisen juhla.
”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16–17)
Pääkuva ylhäällä: Leonardo da Vincin maailmankuulu teos kuvaa ehtoollisen asettamista. (1495-1498)
Juttua on muokattu 9.6. klo 11:17 vaihtamalla aiempaan ehtoollislusikkakeskusteluun viittaava ingressi nykyiseen.