Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Ioannis Lampropoulos on muuttanut Suomeen Kreikasta. Työkseen hän johtaa hyvin monikulttuurista seurakuntaa. Suomeen hän tuli vaihto-opiskelijana tutustuakseen arkkipiispa Paavalin liturgiseen uudistukseen professorinsa Petros Vasilliadisin neuvosta. Alun perin oli tarkoitus olla Suomessa yhdeksän kuukautta, mutta hän päätyikin tuona aikana avioliittoon.
Isä Ioannis pitää kielitaitoa suuressa arvossa.
– Kielen kautta ymmärrän suomalaisuutta ja yhteiskunnan toimintaa.
Hän antaa tunnustusta myös sille, että tutut kirkkotekstit lauletaan Suomessa kansankielisesti.
Turussa sunnuntain liturgiaan osallistuu hänen mukaansa usein ihmisiä jopa yli kymmenestä eri kulttuuritaustasta: suomalaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, puolalaisia, serbialaisia, romanialaisia, kanadalaisia, kreikkalaisia, syyrialaisia, irakilaisia. Hän itse saattaa käyttää palveluksen aikana neljää kieltä.
– Kun meillä on kirkossa eri maista ja kulttuureista tulevia ihmisiä, meidän olisi löydettävä yhdistävä tekijä, joka on Kristus. Kun toimitetaan monikielisiä palveluksia, on hyvin tärkeää, että ainakin yksi kolmasosa palveluksesta toimitetaan suomeksi. Monikulttuurista kirkkokansaa tulisi ohjata etenkin sunnuntailiturgiaan – siihen palvelukseen, joka kokoaa meitä yhdeksi.
Askelmerkkejä tulevaan
Maailmalla maahanmuuttajat ovat perustaneet omia, entisen kotimaan kirkkoon sidoksissa olevia seurakuntia sen sijaan, että olisivat liittyneet alueen alkuperäisiin seurakuntiin. Isä Ioannis painottaa, että kirkon tulisi palvella Suomen kirkon alueelle muuttavia entistä suunnitelmallisemmin.
– Meillä pitäisi olla selkeät askelmerkit, strategiset päätökset ja yhteiset näkemykset siitä, miten monikulttuurista työtä tehdään Suomessa. Tämä korostuu erityisesti Etelä-Suomessa ja suurissa kaupungeissa.
Hän muistuttaa siitä, että kirkossa tärkein ihmisiä identifioiva asia on ortodoksisen kirkon jäsenyys.
– Ensisijaisesti olemme ortodokseja, vasta toiseksi olemme jostain kotoisin.
Suomen kielen käyttäminen yhteisenä kielenä on tärkeä osa myös sen takia, ettei polarisoituvassa ja yhä pirstaleisemmassa maailmassa pienellä paikalliskirkolla ole varaa jakautua klikkeihin.
– Meidän kirkossamme ei ole varaa jakaantua, se on melkein harhaoppia.
Kirkon tuleekin kyetä palvelemaan kaikkia jäseniään taustoista riippumatta. Tämä on haaste ja vaatii ponnisteluja myös tulevaisuudessa.
– Miten kirkon sisällä rakennetaan yhteisöä, jossa ei ole kreikkalainen eikä juutalainen, ei mies eikä nainen kuten apostoli Paavali sanoo? [Gal. 3:28]
Ei pelkästään kieli
Yhteinen iloitseminen antaa syyn kokoontua. Isä Ioannis toivoo, että eri alueilla tärkeitä juhlia tulisi tunnistaa Suomessa paremmin.
– Kulttuuri ei tarkoita vain jonkun ektenian toimittamista jollain kiellellä. Kulttuuri tarkoittaa ihmisten kohtaamista ja kysymistä, mitkä ovat teidän paikalliskirkossanne tärkeimmät juhlat.
Turussa tämä työ on jo aloitettu.
– Tänä vuonna aloitetaan lokakuussa toimittaa pyhän Paraskevan juhlaa suomeksi ja romaniaksi. Kyseessä on romanialaisille hyvin merkittävä juhla, Nostamme juhlittavan pyhän ikonin keskelle kirkkoa ja kutsumme viettämään juhlaa yhdessä.
– Tätä pitää kysyä myös muilta kulttuuriryhmiltä. Esimerkiksi pyhän Savvan juhla on Serbiassa hyvin merkittävä.
Ortodoksinen kirkko tunnetaan rakkaudestaan ikoneja kohtaan. Monelle kirkossa kävijälle ikonit ovat tärkeä osa kirkosta saatavaa kokemusta. Tulisiko kirkkojen seinille valittujen ikonien heijastella aikaansa?
– Tämä edellyttää sisäistä keskustelua. Iskit nyt suoraan hermoon. Joko siihen hermoon osuminen sattuu tai parantaa jalat kävelemään. Tätä asiaa pitää kysyä ihmisiltä – ja miksi ei tuoda uusia ikoneja rohkeasti kirkkoon?
Puolivahingossa kanttoriksi Suomeen
Kuopion ortodoksisen seurakunnan kanttori Sofia Laukkanen, omin sanoin ”Sortavalan tyttöjä Karjalan tasavallasta” muutti Suomeen Venäjältä vuonna 1996.
Laukkasella on hyvin vahva kirkollinen ja musikaalinen tausta. Jumalanpalvelukset ja jopa kuoron johtaminen ovat tulleet hänelle tutuiksi jo nuorena. Kun kesken fysiikan yliopisto-opintojen selvisi, ettei Joensuussa voinutkaan opiskella sairaalafyysikoksi, hän vaihtoi opinnot ortodoksiseen teologiaan ja valmistui maisteriksi.
Kanttoreilla on perinteisesti ollut Suomessa hyvä työtilanne, niinpä Laukkanenkin tempaistiin opintojen ohella töihin jo kuukauden opiskelun jälkeen.
– Vahvan kirkollisen taustani vuoksi en valitettavasti hakeutunut seurakuntaan. Karjalan tasavallassa opetettiin siihen aikaan, että me olemme oikeita ortodokseja, kun juhlimme pääsiäistä oikeaan aikaan. Tämä kalenterikysymys on ollut merkittävä.
– Kirkkoon menin vasta parin vuoden Suomessa olon jälkeen, kun esikoistyttäreni syntyi ja hänet piti kastaa. En halunnut mennä ”harhaoppisten” luokse.
Tyttären kaste järjestyi isä Erkki Piiroisen kautta ja Sortavalan kirkkoherran avulla.
– Seuraavana sunnuntaina lähdin viemään tytärtä ehtoolliselle ja ihan järkytyin: kokemus oli hyvällä tavalla järisyttävä. Tulin sisään kirkkoon kerubiveisun aikana, ja kuoroa johti Juhani Matsi. Kirkkokansa lauloi uskontunnustuksen ja huomasin, että he lauloivat sen ulkoa. Sitten Feofanin Rauhan laupeutta ja siinäkin ihmiset lauloivat mukana. Olin aivan ”täh, mitä?”.
– Vastaanotto oli niin lämmin kirkossa liturgian jälkeen. Se tempaisi mukaansa. Tajusin, että eiväthän nämä mitään hereetikkoja ole, jos ihmiset kerran osaavat rukoukset ulkoa.
– Kasteen yhteydessä kysyin Sortavalan kirkkoherralta, että mitä minä teen, kun asun Suomessa ja vauva pitäisi käyttää ehtoollisella. Kysyin, käymmekö Sortavalassa. Hän antoi fiksun neuvon tovin pohdiskeltuaan: nyt kun asut Suomessa ja sinulla on suomalainen puoliso, niin noudatat tämän maan kalenteria.
Päättämään kirkon asioista
Laukkanen on päätynyt mukaan myös kirkon hallintoon ja luottamustehtäviin. Hän toteaakin, ettei Suomen ortodoksisessa kirkossa maahanmuuttajatausta ei ole este luottamushenkilöksi hakeutumiselle.
Laukkanen pitää positiivisena sitä, että keskustelua käydessä eri taustoista olevat tuovat näkemyksensä esille.
– Mitä monipuoleisempi seurakunta, sitä paremmin pystytään keskustelemaan asioista, joista tehdään päätökset.
Hän arvioi, että kirkossa on saavutettu luottamushenkilöiden osalta suhteellisesti jäsenistöä mukaileva kokoonpano.
– Hallinto- ja luottamuselimissä on suurin piirtein samanlainen suhde kuin seurakunnan rekisterissä: on suomalaista väestöä ja muualta tulleita.
Entä millaisena Laukkanen haluaisi Suomen ortodoksisen kirkon nähdä?
– Suomen kirkon tulisi olla turvasatama, johon jokainen voi tulla rukoilemaan, hiljentymään, saamaan voimavaroja ja tukea. Kirkon tulee olla yhdistävä ja kokoava, ei hajottava.
Pääkuva 1 ylhäällä: Sofia Laukkanen Kuopiossa 2022.
Pääkuva 2 ylhäällä: Kirkkoherra Ioannis Lampropoulos Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkon edustalla Turussa 2024.