Sunnuntain päivänsankari, Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra rovasti isä Timo Tynkkynen, teki kesäkuussa hauskan havainnon.
– Olen kotoisin Lappeenrannasta ja saatoin juuri todeta, että olen yhtä vanha kuin Lappeenrannan kauppatorilla myytävä vety, joka keksittiin syntymävuoteni juhannuksena.
Kotiseudun historiaan liittyvän yksityiskohdan huomioiminen ei yllätä haastattelijaa, sillä isä Timosta piti alunperin tulla historioitsija.
– Lukioaikana minulla oli täysin selvät suunnitelmat tulevaisuutta varten: ainoa vaihtoehto elämälle oli lähteä opiskelemaan historiaa eikä muita vaihtoehtoja ollut mielessä.
Ortodoksisuus oli lapsuudessa toki läsnä, mutta lähinnä kotikortteleiden yleisen ilmapiirin kautta.
– Olen karjalais-venäläis-savolainen ja totuin jo lapsuusaikana monikulttuurisuuteen ja -kielisyyteen. Naapurustossa asui paljon ortodokseja, kuten Tasihinit, Wolkoffit, Ohrimovitschit ja kreivi Kamenski perheineen. Rovasti Filadelfos Laakson sisaren lapset olivat puolestaan leikkikavereitani. Kotona käytettyjen kielten – suomen ja viittomakielen – lisäksi opin jo nuorena venäjää. sillä lapsuuden kielivalikoimaan kuului suomen lisäksi viittomakieli ja venäjä. Kaikkein vahvimmin ortodoksiuus oli läsnä lähinnä mummoni kautta. Muistan mummon kirkosta tuomat prosforat, joista hän jakoi palasia. Niiden maku on säilynyt makumuistissa lähtemättömästi. Se veti salaperäisellä tavalla puoleensa johonkin ihan erilaiseen maailmaan.
Pommiin nukkumalla kutsumustyöhön
Tuo maailma tarjosi lopulta puitteet isä Timon elämäntyölle, mutta kuinka kaikki tapahtui? Miten historioitsijasta tuli pappi?
– Minun aikanani ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa kirjoitettiin vastaus kymmeneen kysymykseen. Vastasin yhdeksään historian ja yhteen uskonnon kysymykseen varmana siitä, että seuraava etappi on Helsingin yliopisto. Pääsykoeaamuna nukuin jostain syystä rokuliin enkä ehtinyt junaan. Toiseksi vaihtoehdoksi jäi silloinen Joensuun korkeakoulu, nykyinen Itä-Suomen yliopisto, jossa sitten aloitinkin historian opinnot vuonna 1981. Tämä ylipitkä uni oli varmasti Luojan johdatusta ja vei samalla syvemmälle ortodoksisuuteen minulle sopivalla tavalla.
Isä Timo valitsi sivuaineekseen venäjän – valinta, jota pidettiin yleisesti tuhoon tuomittuna ideana.
– Minussa on kuitenkin sen verran tveriläistä itsepäisyyttä, että pidin puoleni ja silloisen professori Muusa Ojasen pitämän kuulustelun perusteella pääsin aloittamaan myös venäjän opinnot. Itse tilaisuus oli aika mieleenpainuva. Professori Ojanen kysyi, missä olen lukenut venäjää. Kun vastasin, että Lappeenrannassa, hän täsmensi kysymystään: missä koulussa? Kun vastasin että Lappeenrannan lyseossa, niin heti tuli myöntävä vastaus. Ehdin vain sanoa, ettei Hän (maankuulu venäjänkielen lehtori Anna Wolkoff-Nissinen) opettanut minua, johon professori Ojanen sanoi: ei se mitään, pääset silti.
Isä Timo valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1988. Jo ennen valmistumista elämään oli tullut paljon uutta.
– Syksyllä 1981 päätin mennä istumaan ruokalassa samaan pöytään, jossa oli yhtä aikaa opintonsa aloittanut parikkalalainen Liisa. Vuonna 1985 Liisasta tuli aviopuoliso, jonka merkitystä en elämässäni osaa kyllin kiittää.
Isä Timo oli aloittanut myös uudet opinnot.
– Sain arkkipiispa Paavalilta luvan aloittaa Kuopion pappisseminaarin ulko-oppilaana Joensuun opintojen ohella ja suorittelin tenttejä pikkuhiljaa. Kun opetus siirrettiin Joensuuhun yliopistoon, niin jatkoin teologian opintoja siellä.
Metropoliitta Johannes vihki isä Timon diakoniksi Pokrovan päivänä vuonna 1987. Pappisvihkimyksensä hän sai metropoliitta Tiihonilta syntymäpäivänään 25.6.1989. Teologian maisterin tutkinnon hän suoritti vuonna 1996.
Vaikka usko oli aina ollut läsnä elämässä, niin pappeus ei koskaan kuulunut isä Timon tulevaisuuden haaveisiin.
– Kyse oli lopulta kuitenkin kutsumuksesta, sillä lukioaikana jouduin pitämään puheen koulun kuoron konsertissa, joka pidettiin kirkossa. Tuon puheen aikana tunsin äärimmäisen voimakkaasti sen, että minusta tulee pappi. Reaktioni oli silloin vahva ei, mutta jo silloin tiesin, etten pysty loputtomasti pyristelemään kutsumusta vastaan.
Seurakunta vahvistuu yhdessä tekemällä
Isä Timon opiskeluaikana akateeminen ortodoksisen teologian opetus oli Suomessa vielä uutta. Sen rinnalla aktiivisuus omassa kotiseurakunnassa oli tärkeä osa kasvua kirkon työhön.
Kaikki muutkin opinnot ovat nivoutuneet ajan saatossa osaksi kirkon parhaaksi tehtyä työtä. Jopa historiantutkimuksen osaamisesta on ollut yllättävää hyötyä.
– Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli Lappeenrannan kaupunginarkistossa, jossa järjestin – kas kummaa – Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan vanhan arkiston. Myöhemmin olen hyödyntänyt intoani historiantutkimukseen toimimalla konservaattori Helena Nikkasen tutkimusapulaisena ja laatimalla esimerkiksi perinpohjaisen rakennushistoriallisen selvityksen seurakunnan omistamasta ja äskettäin Museoviraston suojeluksessa peruskorjatusta Pappilatalosta.
Seurakuntatyön isä Timo kertoo aloittaneensa kirjaimellisesti aivan pohjalta:
– Yksi ensimmäisistä tehtävistä oli haudankaivuu käsin Lappeenrannan kirkon vahtimestarin Veikko Tiittasen puolison Irman kanssa. Olen toiminut seurakunnassa myös vahtimestarina. Elokuussa 1988 aloitin päätoimisesti seurakunnan palveluksena nimikkeellä seurakuntalehtori. Toimenkuva käsitti uskonnonopetuksen Imatralla ja sen lähiympäristössä. Toimi muutettiin sittemmin Imatran alueen papin toimeksi, jota hoidinkin sitten pitkään.
Imatran pappina palvelemiaan vuosia isä Timo kuvailee hyväksi kirkolliseksi kouluksi:
– Teimme paljon yhdessä seurakuntalaisten kanssa: rakensimme ja laajensimme kirkkoa. Yhdessä toimien seurakuntaelämä kehittyi vilkkaaksi ja monipuoliseksi. Tämä opetti voimakkaasti sen, että papin tulee olla läsnä laumansa elämässä eikä käydä toimittamassa vain palveluksia. Seurakuntalaiset tarvitsevat esimerkkiä ja se innostaa ja sitouttaa heitä olemaan seurakunnan eläviä jäseniä. Kun pappi itse tekee yhdessä laumansa jäsenten kanssa asioita yhteisen hyvän eteen, niin myös seurakuntalaiset ovat varmasti mukana.
Isä Timo näkee, että tulevaisuudessa kirkon työssä tarvitaan entistä enemmän moniosaajia ja valmiutta kaikenlaisen työn tekemiseen. Vaikka kehityksen taustalla ovat taloudelliset realiteetit, hän pitää kehityssuuntaa hyvänä.
– Emme saa jämähtää olemaan vain pappeja, kanttoreita tai vahtimestareita. Meidän on uskallettava tarttua erilaisiin työtehtäviin ja tehtävä asioita yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Emme voi asettua seurakuntalaisten yläpuolelle jakamaan vastuuta ja ohjeita, vaan meidän on toimittava itse esimerkkeinä. Näin hengelliset yhteisöt kehittyvät ja vahvistuvat, näin voimme johdattaa ihmisiä pelastuksen tielle.
Huomio hyvään
Imatran papin tehtävästä isä Timo siirtyi Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherraksi vuoden 2008 alussa.
– Ei ollut helppoa aloittaa, vaikka seurakunta muutoin oli entuudestaan tuttu – ja ehkä juuri siksi, kuka tietää. En ole ollut kaikkien mieleen, mutta se on tietysti myös luonnollista. Kaikkia ei voi miellyttää. On vain pyrittävä huolehtimaan asioista niin, että ne menisivät mahdollisimman oikein ja koko seurakunnan parhaaksi. Siihen velvoittavat jo kaikki säädöksetkin.
Työuran suurin mullistus on ollut vuoden 2020 alussa toteutunut Lappeenrannan, Haminan ja Kotkan seurakuntien yhdistyminen Kaakkois-Suomen ortodoksiseksi seurakunnaksi.
– Seurakuntaliitos oli oikea, mutta myös välttämätön ratkaisu. Lappeenranta ja Kotka olisivat vielä hyvinkin pärjänneet taloudellisesti omillaan, mutta Hamina enää muutaman vuoden. Yhteinen talous ja hallinto on viisas ratkaisu, mutta se ei tietenkään itsessään ratkaise taloudellisia haasteita. Hartiat ovat kuitenkin leveämmät ja meillä on enemmän viisaita päätöksentekijöitä miettimässä ratkaisuja eri kysymyksiin. Seurakunnallamme on esimerkiksi seitsemän historiallista suojeltua kirkkorakennusta, jotka haluamme jättää perintönä tuleville sukupolville. Kun seurakunnassa on vain vähän yli 4 000 jäsentä, niin kiinteistörasitetta voi sanoa mittavaksi.
Seurakuntien koon kasvu ja julkishallinnon toimintatapojen kehitys ovat lisänneet kirkkoherrojen työtaakkaa merkittävästi. Tämä näkyy tietysti myös isä Timon arjessa.
– Papille luontevin paikka on kirkko ja seurakuntayhteisö. Ilman yhteyttä niihin on vaikea kokea olevansa pappi. Siksi jumalanpalvelukset ja pyhät toimitukset ovat hengellisesti tärkeitä itsellenikin: ne antavat voimaa ja niitä on ilo toimittaa väsyneenäkin. Kirkkoherrana suren kuitenkin sitä, että ihmisten kohtaamiseen jää liian vähän aikaa. Nykylainsäädäntö edellyttää seurakunnilta suunnattomasti erilaisia asioita ja vastuu niiden hoitamisesta pitää kantaa. Meidän ei auta selittää, ettemme tienneet jonkin lain tai säädöksen vaikutusta.
Haasteidenkin keskellä isä Timo haluaa muistuttaa, että meillä ovat kirkossa asiat juuri nyt äärettömän hyvin.
– Olen katsonut kirkkomme kehitystä kirkolliskokousedustajan näkökulmasta yli 10 vuotta ja luulen, että emme osaa kiinnittää riittävästi huomiota kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä on. Epäkohtia on helppo löytää ja osoittaa, mutta itse ajattelen, että meidän kannattaisi pikemminkin nostaa esille hyviä asioita. Positiivisella asenteeella hankaliinkin tilanteisiin löytyisi ratkaisuja helpommin ja kivuttomammin.
Rajaseudun seurakunnassa rukoillaan rauhaa
Isä Timo asuu Imatralla, josta on Venäjän rajalle matkaa alle 10 kilometriä. Rajan läheisyys ei ole koskaan ollut seudulla kummajainen.
– Rajan läheisyys on osa elämäämme ja sanoisin, että se on vaikuttanut siihen positiivisesti. Ilman rajan takaa tulleita uusia seurakuntalaisia meitä olisi nyt puolet vähemmän ja ikärakenne olisi hyvinkin vanhuspainotteinen. Seurakunntamme jäsenistä yli 40% on ilmoittanut väestörekisteriin viralliseksi äidinkielekseen muun kuin suomen – käytännössä venäjän. Tämä näkyy monin tavoin jokapäiväisessä seurakuntaelämässä. Esimerkiksi kasteista suurin osa on slaavinkielisiä.
Venäjän helmikuinen hyökkäys Ukrainaan oli seurakuntalaisille shokki.
– Sota iski tajuntaan käsittämättömänä asiana. Suurella osalla seurakuntalaisista on paljon sukulaisia niin Venäjällä kuin Ukrainassakin. Sodan vaikutukset tuntuvat suoraan heidän elämässään, vaikka Suomessa eletäänkin rauhan aikaa. Erilaiset näkemykset sodasta koettelevat perhe- ja ystävyyssuhteita, yhteydenpito on vaikeaa ja huoli rajan takana olevista läheisistä raastaa sielua. Sota katkaisi tietysti myös seurakunnan ystävyys- ja yhteistyösuhteet Venäjälle. On vaikea sanoa, milloin voimme taas nähdä venäläisiä ystäviämme.
Sota on aiheuttamastaan surusta huolimatta tuonut mukanaan myös jotain hyvää. Se on innostanut ihmisiä toimimaan yhdessä hädässä olevien puolesta.
– Seurakunta on ottanut aktiivisen roolin erityisesti ukrainalaisten pakolaisten avustamisessa. Lappeenrannan seurakuntasali muuttui avustuskeskukseksi ja jatkaa sellaisena, vaikka seurakunta on nyt siirtänyt toimintonsa juuri peruskorjattuun ja entisöityyn vanhaan pappilaan.
– Onneksi kirkkomme on sodan alusta alkaen ottanut selkeän kannan vääryyttä vastaan. Juuri nyt emme voi tehdä muuta kuin lievittää sodasta kärsivien hätää ja rukoilla rauhan puolesta.
Uskon sankarit esikuvina
Esikuvista kysyttäessä isä Timo kertoo, että hän on ehtinyt tavata ja tuntea monia vanhan polven pappeja, jotka tekivät nuoruudessaan uskomattoman ja epäkiitollisen työn kirkon jälleenrakennuksessa voimiaan säästämättä.
– Näitä uskon sankareita ihailen ja kunnioitan, mutta päällimmäisenä mieleen nousee erityisesti yksi ihminen: Lintulan luostarin aina muistettava igumenia Marina. Häntä kaipaan edelleenkin ja vieläkin tunnen sen lämmön, jolla hän otti vastaan koko perheemme. Kerrankin erään vakavan tilanteen hetkenä hän sanoi itselleen tyypilliseen tapaansa: ”Ei auta kuin lisätä rukouksessa kierroksia”. Täytyy vielä todeta, että ehkäpä onnellisimmat kirkon ihmiset olen nähnyt eri luostareissa.
Oman päivittäisen työnsä kannalta isä Timo on pyrkinyt seuraamaan häntä nuoruusvuosina kotiseurakunnassa ohjannutta kirkon vahtimestari Veikko Tiittasta.
– Häneltä opin, että kirkossa tulee olla hyvä järjestys, tavarat puhtaina paikoillaan ja pyhäkön tulee olla siisti. Tätä Lappeenrannan seurakunnan hyvää perintöä olen myös yrittänyt viedä eteenpäin ja muutoinkin ylläpitää vanhan seurakunnan eteenpäin kantavaa perinnettä. Onhan seurakunta ollut paljon ennen meitä ja jatkaa meidän jälkeemme, me kirkon työntekijät vain käväisemme vuorollamme täällä. Siksi on tarpeen säilyttää hyvien perinteiden jatkumoa. Se ei ole kaavoihin kangistumista, vaan koetun rikkaan hengellisen perinnön elävänä pitämistä.