Lapin ortodoksisen seurakunnan matkapappi, rovasti Rauno Pietarinen tuli vaikeimpien koronarajoitusten aikaan tutuksi monille. Ivalon pappilassa sytytettiin joka aamu rukoustulet. Sen jälkeen avattiin tietokone ja käynnistettiin nettilähetys, jota eri puolilla maata asuva, hiljalleen kasvava rukoilijoiden joukko osasi jo odottaa.
– Arkipäivän aamupalvelukset ovat olleet tosi seurattuja ja ihmiset tykkäävät siitä, että niitä toimitetaan – tai ainakin peukuttavat tykkäyksen merkiksi. Minä ja puolisoni, kanttori Anneli, totuimme arkipäivän palveluksiin opintovapaan aikana 1990-luvun alussa Haniassa, ja aloimme toimittaa ehtoo- ja aamupalveluksia Ilomantsissa. Sen jälkeen toimitimme niitä vuosien ajan Ortodoksisella seminaarilla. Useimmissa seurakunnissa ei ole juuri tarjolla arkipäivän palveluksia, joten meille on ollut suuri ilo tarjota myös kaukana asuville mahdollisuus osallistua niihin netin kautta, kertoo isä Rauno.
Isä Raunon toimittamaan aamupalvelukseen sisältyy aina myös lyhyt opetuspuhe. Monet kirkon nuoremman polven työntekijöistä muistelevat edelleen seminaarilla kuultuja isä Raunon opetuspuheita, jotka saattoivat kestää kaksi minuuttia mutta jättää ydinpointit mieleen vuosiksi. Kyky ja halu opettaa ”sopivalla ja sopimattomalla ajalla” (2.Tim.4:2) onkin selvästi yksi isä Raunolle suoduista armolahjoista. Ei kuitenkaan ainoa.
– Jotta voi opettaa, pitää osata myös ajatella. Isä Rauno on saanut aikoinaan Yhdysvalloissa erinomaisen teologisen koulutuksen. Hän on laajasti sivistynyt ja taitava puhuja, joka osaa paketoida sanomisensa mieleenpainuvasti – joskus myös hyvin herättävästi ja terävästi, toteaa eräs nimettömänä pysyttelevä samaa ikäluokkaa edustava pappiskollega.
Isä Rauno tunnetaan myös väsymättömänä ideanikkarina.
– Hän on todellinen tuhannen idean mies. Kirkossamme on varmasti paljonkin asioita, joiden alkusysäys on jollain tavalla kytköksissä isä Raunon työhön. On myös merkittävää huomata, että hän ei koskaan turhaudu siitä, jos joku idea ei lähdekään lentoon. Ajatusta voidaan kehittää eteenpäin ja kokeilla uudelleen. Jos mitään ei tapahdukaan, niin siirrytään seuraavaan ideaan ja annetaan elinkelpoisimpien aloitteiden kasvaa. Aina joku toteutuu. Tätä aloitekykyä ja ahkeruutta olen aina ihaillut isä Raunossa, kollega kertoo.
Isä Rauno itse antaa kunnian uusista avauksista muille.
– Eivät ne ideat omasta päästä ole tulleet. Joku on sanonut jossain jotain, mikä on jäänyt elämään mieleen, ja sitten sitä on jäänyt pohtimaan, olisiko asialla jotain kosketuspintaa kirkon toimintaan. On myös selvää, että ilman Annelia moni kokeilu olisi jäänyt tekemättä: hän on aina ollut kannustava ja uuteen valmis työtoveri.
Tekniikasta inspiraatiota
Kollegat tuntevat myös isä Raunon kiinnostuksen tekniikkaan ja sen mahdollisuuksiin. Viime vuodet on kehitetty verkko-opetusta, mutta isä Rauno etsi tietotekniikasta vauhtia kirkon työhön jo 1980-luvulla.
– Teimme esimerkiksi Taipaleen seurakunnassa rekisterin, jonka avulla saimme tehtyä seurakuntalaisille postinumeroalueittain eriteltyjä massapostituksia. Myös Ilomantsissa teimme data-analyysiin perustuvan selvityksen siitä, missä seurakuntalaiset asuivat. Näin löysimme keskittymiä, joissa asui ortodokseja, mutta joista puuttui sekä pyhäkkö että tiistaiseura. Tuloksena syntyneet kylähartaudet olivat niin suosittuja, että luterilainen seurakuntakin innostui mallistamme.
Korona-aikana tietotekniikalla on ollut iso rooli työn kehittämisessä. Perinteisemmän toiminnan alueella uusinta uutta edustavat Lapissa äskettäin käynnistyneet seurakuntapiirit.
– Tämä on yritys rohkaista kirkon jäsenistöä kokoontumaan yhteisen rukouksen, opetuksen ja diakonian äärelle myös maallikkojen kesken. Pappi voi vierailla piirissä joko paikan päällä tai opettaa etäyhteyksin, tiivistää isä Rauno piirien toiminta-ajatuksen.
Lisää manuaalista ohjausta
Isä Raunon oma tie kirkon jäsenyyteen alkoi Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan ponomarikerhosta, jonne kirkkoon kuuluva äiti oli tuonut poikansa jo alle kouluikäisenä. Ahkera ponomari liittyi ortodoksiseen kirkkoon 15-vuotiaana osallistuttuaan sitä ennen jo vuosia koulussakin ortodoksisen uskonnon opetukseen.
– Arkkipiispa Paavali sanoi joskus, että hänen toiveammattinsa olisi ollut toimia Ilomantsin profeetta Elian kirkossa kanttorina. Minun toiveammattini olisi ollut toimia tuossa kirkossa ponomarina – ainakin, jos arkkipiispa Paavali olisi ollut siellä kanttorina.
Pappisseminaarin jälkeen vuorossa olisi ollut siirtymä suoraan kirkon työhön. Tie vei kuitenkin Yhdysvaltoihin Pyhän Vladimirin seminaariin.
– En kokenut itse, että olisin ollut valmis aloittamaan papin työtä. Olen kiitollinen siitä, että arkkipiispa Paavali osoitti minulle tien jatko-opintojen pariin. Kirkolla oli tuolloin jo vähän kokemusta ulkomailla suoritettujen opintojen eduista, sillä sekä Veikko Purmonen että Matti Sidoroff olivat ehtineet valmistua Vladimirin seminaarista.
Kirkolla ei kuitenkaan ollut vielä valmiuksia tukea lähteviä juuri lainkaan taloudellisesti: isä Raunokin sai käteensä vain menolipun. Muuta tukea oli tarjolla yllin kyllin. Arkkipiispa Paavali oli ahkerasti kirjeenvaihdossa ulkomailla opiskelevien kanssa ja osoitti aktiivista kiinnostusta opintojen etenemiseen.
– Siihen aikaan piispat antoivat ehkä muutenkin enemmän suoria ohjeita. Ne eivät olleet missään tapauksessa käskyjä, mutta ainakin arkkipiispa Paavalin ohjeita arvostettiin ja siksi niitä myös noudatettiin usein.
Tällaista ”manuaalista ohjausta” isä Rauno toivoisi näkevänsä enemmän myös nykyajassa.
– Kirkkomme on niin pieni, että edes kaikkien kirkon eri tehtäviin opiskelevien perään katsominen ei olisi resurssikysymys. Opiskelijoiden tulisi saada kokea, että heistä välitetään ja heidän talenteistaan ollaan kiinnostuneita. Myös nuorten pappien mentorointi pitäisi saada kuntoon. Aiemmin vanhemmat papit saattoivat kertoa nuoremmille aika räväkästikin, että mikä milloinkin meni pieleen. Osa tästä kritiikistä oli aiheellista ja osa aiheetonta, mutta huomionarvoista on se, että tämä yhteys kokeneempien ja työuraansa aloittelevien pappien välillä oli olemassa. Kritiikki ei aina tuntunut mukavalta, mutta se oli selkeä osoitus, että joku on edes kiinnostunut. Näkisin mielelläni, että jokaiselle nuorelle papille nimetään mentoriksi vanhempi kollega, jonka puoleen voisi kääntyä mahdollisissa ongelmatilanteissa ja joka voisi tukea nuorta vaativan työnkuvan haltuun ottamisessa.
Vähemmän feelgoodia, enemmän Kristusta
Neljään vuosikymmeneen on mahtunut useampia noin kymmenen vuoden mittaisia työrupeamia. Isä Rauno toimi esimerkiksi kotiseurakuntansa Ilomantsin kirkkoherrana 1988–2001 ja Ortodoksisen seminaarin johtajana vuodet 2001–2011. Nyt on vierähtänyt jo kymmenen vuotta Lapissa.
Kirkkoherran, kirkon työntekijöiden opettajan ja matkapapin roolien lisäksi kokemusta on karttunut lukemattomista luottamustehtävistä esimerkiksi kirkon kotimaisessa ja kansainvälisessä nuorisotyössä. Isä Rauno on toiminut myös kirkolliskokouksen jäsenenä useampia toimikausia.
Paljon on siis tehty ja kokeiltu. Mitä on opittu matkan varrella?
– En halua arvostella kollegoitani. Olisin kuitenkin itse kiinnostunut tarkastelemaan kirkon toimintaa välillä vähän radikaalimmasta näkökulmasta. Voisimme tehdä listan siitä, mitä teemme esimerkiksi seurakunnassamme ja kuinka paljon käytämme siihen rahaa. Sen jälkeen tekisimme toisen listan siitä, mitä kirkon ehdottomasti kuuluu tehdä. Listat eivät välttämättä eroaisi toisistaan kovin paljon, mutta uskon, että meidän olisi hyvä joskus kyseenalaistaa joka ainoa toimintamuoto ja kulutettu euro ja pohtia, edistävätkö ne Kristuksen asiaa vai eivät.
Maallistuminen ja uudet uskonnollisen sitoutumisen tavat ovat tosiasia myös ortodoksisen kirkon toimintakentällä. Onkin tärkeää, että seurakunnat käyttävät aikaa sen pohtimiseen, miten kirkko voisi olla merkityksellinen toimija jäsentensä arjessa juuri tänä päivänä. Seurakunta ei saa kuitenkaan muuttua ohjelmatoimistoksi.
– Julkisella rahoituksella pyörivässä seurakuntatoiminnassa on aina se vaara, että istutaan autossa ja leikitään, että se kulkee. Kuullaan kyllä, että moottori käy, mutta vaihde ei ole päällä. Järjestetään tapahtumia, joita ihmiset toivovat ja päädytään tarjoamaan ”kirkollisen toiminnan kaltaista” toimintaa. Kyllä seurakuntaelämä saa olla palkitsevaa ja sitä voidaan ideoida yhdessä, mutta kaiken keskipisteessä tulee olla ylösnnoussut Kristus – ei taskulämmin feelgood-meininki.
Pelkkä yhdessä viihtyminen ei siis riitä. Sanojen ja tekojen tulee olla samansuuntaisia.
– Emme voi puhua kirkon askeettisesta perinteestä ja jättää ilmastonmuutoksen vastaista työtä poliitikkojen tai aktivistiryhmien harteillle. Enää ei riitä se, että seurakunnat käyttävät reilun kaupan kahvia tai kierrättävät jätteet. Nyt on aika pistää iso vaihde päälle. Kristittyinä meidän on tunnettava vastuumme luomakunnasta ja etsittävä tapoja sopeuttaa toimintaamme niin, että lapsenlapsemme perivät elinkelpoisen ympäristön.
Muutosta ei ole helppo saada aikaan eikä se tapahdu ilman uhrauksia, mutta vaihtoehtoja ei ole.
– On sietämätöntä kuunnella puhetta, jonka mukaan suomalaisten valinnoilla ei ole merkitystä globaalissa mittakaavassa. Suomi on kokoaan suurempi toimija maailmalla, ja joka ainut käytännön valinta on valinta joko oikeaan tai väärään suuntaan. Itse siirryin äskettäin sähköautoon, koska matkapappina ajan noin 60 000 kilometriä vuodessa. Ratkaisu oli kallis, mutta oikea. Nyt ilkeän tehdä työni täällä pohjoisessa. Toivon, että kirkkomme päivittää pikaisesti ympäristöstrategiansa ja varautuu tarkastelemaan kaikkea toimintaa moraalisesta imperatiivista käsin. Paljon on tehtävissä, kun työ aloitetaan nyt.