Isä Jarmo Hakkarainen syntyi Kainuussa, Sotkamossa 4. helmikuuta 1955 perheeseen, jossa olivat isä, äiti, isoveli ja isoäiti. Sieltä elämä on kuljettanut hänet Bostonin Pyhän Ristin seminaarin kautta Joensuuhun yliopiston opetustehtäviin, joita isä Jarmo hoiti eläköitymiseensä asti. Papiksi hänet vihittiin vuonna 1984.
– Isien luova uskollisuus merkitsee paluuta Kirkon kasteopetuksen äärelle: luovutko saatanasta? Meidänkin sopii kysyä, mistä me olemme valmiita luopumaan omassa ajassamme. Emme voi pelata kaksilla korteilla ja kaksilla nappuloilla suhteessa Kristukseen ja yhteiskuntaan. Voimme toki kuvitella tekevämme niin, mutta sellainen on itsepetosta.
Isä Jarmo on nähnyt pitkän elämänsä aikana Suomen ortodoksisen kirkon moninaisia vaiheita erityisesti 70- ja 80-luvulta alkaen sen ohella, että on opettanut suurinta osaa nykyisestä nuoremmasta papistostamme.
– Pyhien isien terapeuttinen teologia ei ole menettänyt merkitystään nykyaikana, isä Jarmo toteaa.
Mitä sitten tarkoittaa ortodoksinen terapeuttinen teologia?
– Se tarkoittaa, että ihmisen sisäinen maailma on sairas ja tarvitsee hoitamista. Ihmisen sydän on synnin ja himojen sairastuttama. Vapautuakseen himoista ihminen tarvitsee kirkon hengen mukaista askeesia. Tuossa askeesissa ihminen oppii tuntemaan Jumalan rakkauden avulla sisäisen maailmansa ongelmat. Bysantin terapeuttisessa teologiassa korostuu evankeliumin opetus, jonka mukaan ihmisen ainutlaatuisuus perustuu hänen sielunsa mittaamattomaan jumalalliseen arvoon. Kirkon elämän ja askeesin ytimessä on ihmisen sisäisen maailman uudistaminen ja persoonallinen muutos.
– Terapeuttinen teologia ei ole vain jokin osa kirkon uskoa, opetusta ja elämää, vaan se on kaikki. Kirkon elämä joko on terapeuttista tai sitten se ei ole. Ei ole välimallin ratkaisuja, isä Jarmo korostaa.
Sanansa sanottavana isä Jarmolla on myös kirkon traditiosta.
– Pyhien isien perinne ja opetus ei ole vain kauniita muistolauseita tai menneisyyttä, vaan se on syvällisellä tavalla läsnä kirkon elämässä, jos vain tahdomme ottaa sen vastaan. Luova uskollisuus tarkoittaa, että emme vain mekaanisesti toista perinnettä, vaan elämme sen luovasti ja orgaanisesti pyhien isien kristillisistä arvoista käsin. Me tarvitsemme, kuten edesmennyt isä Johannes Suhola aikanaan sanoi, sitoutuneita pappeja ja sitoutuneita Kirkon jäseniä – aina piispoja myöten. Ihmisiä, jotka sitoutuvat elämään Kirkon elämää todeksi. Aivan liian usein Kirkon elämä pelkistyy hallintoon ja ulkokohtaisiin asioihin. Silloin me muistutamme Dostojevskin Suurinkvisiittoria, joka sanoo Kristukselle: ’Mene pois, mitä sinä tulet tänne meitä häiritsemään?’ ”
Isä Jarmon opetuksissa painottuvat niin hengellinen kuin yhteiskunnallinenkin vastuu, Jumalan ja lähimmäisen kohtaaminen sekä Kirkon pyhien isien teologian terapeuttinen ulottuvuus.
Nykyään Kirkossa on paljon puhetta sinne liittyvistä nuorista ihmisistä. Mitä sanottavaa kokeneella papilla olisi heille?
– Älkää jääkö yleisuskonnollisuuden pintailmiöihin, vaan nähkää vaivaa ortodoksisuuden löytämiseen. Ortodoksisuus on syvää taistelua ihmisen itsekkyyttä vastaan, isä Jarmo sanoo ja muistuttaa, että uusien ihmisten tuleminen Kirkon yhteyteen tuo vastuuta sen jäsenille ja papistolle.
– Kirkossa tarvitaan pastoraalista vastuuta, että tarjoamme näille etsijöille väärentämätöntä ja puhdasta ortodoksisuuden leipää.
Samaa vastuuta isä Jarmo korostaa myös Kirkon uusien pappeuteen tai diakonaattiin vihittyjen jäsenten osalta.
– En hyväksy simputusta, jota meillä joskus näkee harrastettavan uusia vihittyjä kohtaan. Ritualismi ei korvaa luovaa uskollisuutta, joka on pyhien isien perinnön ja opetuksen elämistä todeksi.
Ortodoksisen kirkon elämään ei kuulu ainoastaan hengellinen, vaan myös yhteiskunnallinen ja sosiaalinen vastuuntunto, joka ilmenee Jumalan ja lähimmäisen palvelemisena ja rakastamisena.
– Pyhien isien mukaan kaikki sellainen, missä ihminen kerää itselleen ja elää itseään varten on hyödytöntä. Elämän lahja on tarkoitettu jaettavaksi toisten kanssa. Rikas ihminen kerää aarteita omaan kukkaroon, hengellisesti köyhä puolestaan taivasten valtakuntaan, sillä hän luottaa Jumalaan. Kirkon ihanteena on, että kaikki palvelevat kaikkia. Tämä ei koske vain maallikoita, vaan myös papistoa ja piispoja, isä Jarmo sanoo.
– Meidän tulee kysyä itseltämme, mitä tarkoittaa elää ortodoksisena kristittynä nykyajan maailmassa ja yhteiskunnassa? Kristittyjen tulee säilyttää terve kriittisyys ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan eikä sulautua siihen. Pyhät isät kuten Johannes Krysostomos, Basileios Suuri ja Ambrosius Milanolainen taistelivat sen puolesta, että Kirkko säilyttää itsenäisyytensä suhteessa maalliseen valtaan.
– Kirkon papiston ja jäsenten tulee katsoa kaikessa, mikä parantaa ja uudistaa ihmistä Kristuksessa. Missä on sisäisen kasvun maailma? Kuitenkin ihminen on syvällisellä tavalla kutsuttu uudistamaan elämänsä Kristuksessa osallistumalla kirkon elämään. Kuten pyhä Gregorios Nyssalainen on sanonut, ihminen on luotu mahdollisuus – mahdollisuus jumalalliseen hyvään.