Isä Ioannis Lampropoulos aloitti kirkkoherran toimessa Ilomantsissa 1.8.2007, mitä ennen hän oli ollut isä Johannes Karhusaaren lomansijaisena joitakin kertoja. Tuossa tehtävässä hän palveli seurakuntaa aina vuoden 2020 loppuun saakka. Vuodesta 2021 nimike oli kappeliseurakunnan pappi.
Nyt isä Ioanniksella on jälleen kirkkoherran titteli – huhtikuusta 2023 lähtien Turun seurakunnan palveluksessa. Isä Tuomas Järvelin haastatteli isä Ioannista suuren muutoksen kynnyksellä. Aluksi kaksikko muisteli isä Ioanniksen alkuaikoja Ilomantsissa.
– Ilomantsissa aloittaessani hyppäsin Tyyneenmereen ilman pelastusliiviä. Työntekijät olivat mahtavia, ja kaikki olivat valmiita auttamaan, mutta silti minua pelotti ja hirvitti. Edeltäjien jättämä perintö oli tosi hyvä. Seurakunnassa ei ollut ylimielisyyttä eikä pelkoa siitä, onnistuuko tuo nuori pappi, vaan oli uskoa. Olin silloin vain 27-vuotias, isä Ioannis muistelee.
Isä Johannes ja kanslisti Erja Hokkinen avustivat isä Ioannista alkuun. Paikkakunta oli Ioannikselle tuttu, olihan perhe asunut Ilomantsissa jo liki kaksi vuotta. Puoliso Riikka oli ollut kanttorina seurakunnassa jo vuodesta 2005. Tuon ajan isä Ioannis oli töissä yliopistolla. Teologian maisteriksi hän valmistui vuonna 2004. Yliopistolla isä Ioannis opetti kreikkaa.
Ajan myötä seurakunnassa huomattiin, että kirkkoherran työhön tarvitaan tueksi hallinnollista koulutusta. Niinpä isä Ioanniksesta tuli seurakunnan tuella yksi niistä harvoista papeista, joilla on kirkkoherran tehtävää tukevat johtamisen ja taloushallinnon tutkinnot.
– Aloitin johtamistutkinnon oltuani muutamia vuosia töissä. Neuvosto ja muutamat seurakuntalaisista kannustivat opiskelemaan. Johtamistutkinnon tein Joensuussa ja taloushallinnon tutkinnon Helsingissä. Molemmat tutkinnot suoritin oppisopimuskoulutuksena seurakunnan ollessa työnantaja. Kaiken vapaa-ajan käytin opiskeluun.
Oppisopimuksen ansiosta isä Ioannis pystyi tekemään opintoja työajalla ja kehittämään työtään seurakunnassa, ja sen kautta myös seurakunnan toimintaa. Opinnäytetyöt ja tehtävät liittyivät suoraan seurakunnan arkeen. Niinpä Ilomantsi on seurakuntana ollut kirkossamme hallinnon kehittämisen edelläkävijä, ja sitä myötä isä Ioannikselle on tullut vastuita, joilla hän on tukenut koko kirkon hallintoa.
Johtaminen on vuorovaikutusta, ja johtaessa oppii siksi myös tuntemaan itsensä. Isä Ioanniksen johtamisfilosofiassa tärkeää on asettaa tavoitteet, miettiä miten tavoitteeseen päästään ja mitä resursseja tavoitteen saavuttaminen tarvitsee. Tämä perusajatus ohjaa kaikkea työtä.
Oli kyse papista tai kirkkoherrasta, työ on koko ajan johtamista: milloin jumalanpalveluksen, milloin yhteisön. Johtaminen ei rajoitu työyhteisöön, vaan mukana ovat vapaaehtoiset ja koko seurakunta.
– Ilomantsissa olen kasvanut vuorovaikutuksen myötä sellaiseksi kuin olen, vaikka edelleenkin mietin sitä, millainen oikeastaan olen, isä Ioannis sanoo.
Tämän pohtiminen on luonnollista, koska peilaamme itseämme toisiimme vuorovaikutustilanteissa jatkuvasti.
Arjen ekumeniaa
Kirjoittajan arvion mukaan Ilomantsi on ollut perinteisesti eläväinen ja tulevaisuuteen uskova yhteisö. Ilomantsin seurakuntalaiset ovat myös jumalanpalveluskeskeisiä – kiitos edellisten työntekijöiden. Ihmiset ovat avuliaita, osallistuvia ja avoimia. Seurakunnan yhteisö on ollut hyvin avoin uusille tavoille tehdä työtä, ja osa tavoista on ollut seurakuntalaisten itsensä ehdottamia. Osallistuminen motivoi ihmisiä.
Iljan praasniekassa tämä kaikki on näkynyt. Isä Ioannis kutsuu juhlaa praasniekkojen praasniekaksi. Juhla rakennetaan ihmisten kanssa. Se on ollut pääsiäisen ja joulun jälkeen vuoden kohokohta. Seurakuntalaisten lisäksi juhlan rakentamisessa ovat olleet mukana monet tahot myös seurakunnan ulkopuolelta.
– En halua niitä luetella, ettei kukaan tai ketään unohtuisi, isä Ioannis sanoo.
Ilomantsissa ortodoksit tunnetaan ja ortodoksisuus tunnetaan. Ekumeenista yhteistyötä on paljon, ja kunta on vahvasti mukana seurakuntien verkostossa tai seurakunnat kunnan.
– Työkaverini ovat olleet kanttorin ja kanslistin lisäksi kunnasta, evankelisluterilaisesta kirkosta sekä vapaista kristillisistä yhteisöistä, seurakuntalaisia ja luottamuselimiä unohtamatta.
– Tärkeintä seurakunnassa on, että saa olla ihmisten elämäntilanteissa mukana ja tuoda kirkon läsnäolon heidän elämäänsä. Oli kyse surusta, ilosta, sairaudesta tai paranemisesta, saa tuoda rukouksen ja jumalanpalveluksen heidän elämäänsä. Samalla saa yhteyden ihmisiin ja heidän perheisiinsä. Kirkko ei ole vain yksilöiden, vaan yhteisöjen hoitamista – pyhäkköyhteisöjen ja perheiden. Seurakunnan rakentaminen vaatii hyvin paljon kärsivällisyyttä, jota minun on pitänyt oppia. Työ vaatii kasvua myös itseltä. Viisitoista vuotta on pitkä aika: olen eri ihminen nyt kuin Ilomantsiin tullessani olin.
Viidentoista vuoden aikana Ilomantsissa tärkeimmät tavoitteet ovat olleet avoimuus, läpinäkyvyys, lähimmäisten rakastaminen ja palveleminen. Samat tavoitteet Ioannis ottaa mukaansa myös Turkuun siellä työn aloittaessaan.
– Turkua ajatellen odotan, että pääsemme yhdessä rakentamaan seurakuntaa, joka on palveleva, rakastava ja tässä maailmassa toimiva, mutta ei tästä maailmasta kotoisin.
Hyvin usein ajattelemme, että tällaiset tavoitteet jäävät kirjaamisen tasolle suunnitelmaan, mutta todellisuudessa ne ovat hyvin käytännöllisiä.
– Ilomantsissa kaikki tavoitteet on toteutettu käytännön kautta sekä hallinnossa että toiminnassa. Jos rakastaa seurakuntalaisia, osaa olla avoin eikä pelkää palvella; voi olla moderni ja perinteinen yhtä aikaa. Ilomantsilaiset ovat opettaneet minulle, mitä on rakastaminen, koska he ottivat minut avoimesti, palvellen ja rehellisesti vastaan. Näitä periaatteita kannan mukanani koko elämäni. Salaisuus on se, että rakkaudessa ei katsota heikkouksia vaan vahvuuksia.
Tämä on yhdessä toimimisen lähtökohta, seurakuntaa rakennetaan yhdessä toinen toistemme vahvuuksia tukien. Johtaja ei ole itseään varten, vaan toisia. Asema ei tee johtajaa, vaan palveleminen ja toisten ihmisten lahjojen kohtaaminen.
– Ilomantsissa ihmiset ovat antaneet omat lahjansa paikallisyhteisön ja seurakunnan rakentamista varten. He ovat ymmärtäneet kastekutsun.
Mieleenpainuvinta ja samalla haastavinta ja tyydyttävintä isä Ioannikselle Ilomantsissa oli seurakunnan uudelleen järjestäminen ja uuden luominen. Usein ajatellaan, että yhteisöllä, joka on pieni, ikääntyvä ja jäsenistöltään vähenevä, ei ole tulevaisuutta.
Todellisuudessa yhteisö elää, jos ihmiset niin haluavat. Pienikin yhteisö on elävä ja toimiva, kun sitä halutaan. Kun ihmiset rakastavat kirkkoa, he tuovat elämänsä kirkkoon, rakkaus yhteisöön tuo elämän. Yhteisöllisyyden lisäksi Ilomantsin vahvuus on ollut kirkkomusiikki. Ilomantsi onkin historiallinen laulu- ja runokunta.
– Ilomantsi on myös ainoa paikka, jossa en ole koskaan kohdannut ennakkoluuloja. Ennakkoluulot hävittävät uskon, ja uskon häviäminen musertaa luottamuksen.
Tässäkin siis korostuu toisen vahvuuksien huomioiminen hänen heikkouksiensa sijaan.
Kun isä Ioannista pyydetään lausumaan jotakin ilomantsilaisille, hän liikuttuu ja muuttuu sanattomaksi. Pitkän mietinnän jälkeen isä Ioannis sanoo:
– Suuri kiitos. Mitä lapsi sanoo vanhemmilleen? Kiitos, kun opetitte minua ja kasvatitte minut aikuiseksi.
Monia armorikkaita vuosia isä Ioannikselle ja Jumalan siunausta uuteen tehtävään!
Pääkuvan (ylhäällä) kuvaaja: Riikka Patrikainen