Ortodoksinen hautausmaa ja Pyhän profeetta Elian kirkko Helsingissä
Arki & ihmiset

Hautausperinteet elävät ajassa – vainajan kunnioittaminen on tärkeintä

Ortodoksisuudessa vainajan kunnioittava kohtelu on tärkeää. Tukholmassa järjestetyssä Konsten att hålla ihop ett land -konferenssissa pohdittiin uskonnollisten yhteisöjen roolia yhteiskunnallisena voimavarana kriisiaikoina ja niihin varauduttaessa. Yksi konferenssin aihealueista oli hautaustoimi. Kävi ilmi, että vainajan hautaaminen viivästyy usein enemmän kuin monissa uskonnollisissa yhteisöissä toivottaisiin – niin meillä kuin myös Ruotsissa.
01.02.2024 - 09:41 | Teksti: Päivi Billie Gynther | Kuva: Martinus Markoff
Ortodoksinen hautausmaa ja Pyhän profeetta Elian kirkko Helsingissä

Mikä on uskonnollisten yhteisöjen rooli yhteiskunnallisena voimavarana kriisiaikoina ja niihin varauduttaessa? Tätä kysymystä pohdittiin Tukholmassa marraskuussa 2023 järjestetyssä Konsten att hålla ihop ett land -konferenssissa. Tapahtuman järjesti Ruotsissa toimivien uskonnollisten yhteisöjen valtiollisesta tuesta vastaava viranomainen.

Yksi konferenssin aihealueista oli hautaustoimi; tehtävä, joka haudattavien uskonkäsityksistä riippumatta on lakisääteisesti vastuutettu luterilaisen Ruotsin kirkon seurakunnille. Poikkeuksen muodostavat Tukholma ja pieni Smoolannissa sijaitseva Tranåsin kunta, joissa hautaustoiminta on säilynyt kunnan vastuulla 1800-luvulta asti.

Keskustelua hautaustoimen haasteista moniuskontoisessa yhteiskunnassa alusti Tukholman kaupungin edustaja Svante Borg. Kaupungin velvollisuus on järjestää hautapaikka kaikille sen hallintoalueeseen kuuluville, väestörekisteriin kirjatuille henkilöille. Ruotsin hautauslain mukaan vainaja on haudattava arkkuun tai tuhkattava 30 päivän kuluessa kuolemasta. Maallisille päättäjille kyse on ennen kaikkea käytännöllisyydestä. Ilman säädettyä aikarajaa suurten kaupunkien ruumishuoneet ruuhkautuvat ja ruumiiden käsittely vaikeutuu, mitä kauemmin niitä säilytetään ruumishuoneissa.

Ortodoksisuus suosii nopeaa hautaamista

Monille uskonyhteisöille sen sijaan kyse on muustakin kuin käytännöllisyydestä. Muun muassa ortodoksikristillisyydessä, islamissa ja juutalaisuudessa pidetään tärkeänä haudata vainaja parin päivän sisällä kuoleman jälkeen. Jos hautajaisia joudutaan odottamaan yli 5–6 päivää, koetaan helposti, että hautaustoimesta vastaava taho ei suhtaudu kunnioittavasti yhteisöjen tärkeinä pitämiin asioihin. Tukholman hautaustoimessa on haasteellista saada noudatettua edes säädettyä 30 päivän aikarajaa.

Svante Borgin mukaan syypää kuoleman ja hautaamisen väliseen viiveeseen ei kuitenkaan ole hautaustoimesta vastaava taho. Yleisin syy on se, että vainajan sukulaiset haluavat hautajaiset järjestettäväksi tiettynä viikonpäivänä. Keskivertoruotsalaisten suosiossa on perjantai, kun taas muun muassa muslimit yleensä haluavat hautajaiset lauantaille kello 10 – ja vain yhdet samalle päivälle. Toinen syy on perhekuntien puutteellinen kriisivalmius. Kuolemaa ei ajatella, siihen ei olla valmistautuneita, ja kun ihminen kuolee, omaiset alkavat riitelemään keskenään siitä, miten tulisi toimia: arkkuun vai uurnaan, nykyiselle asuinpaikkakunnalle vai synnyinseudulle, hautausmaalle, muistolehtoon, tuntureille vai merelle? Hankalimpiin tilanteisiin riitapuolet voivat saada sovitteluapua.

Juutalaisilla ”pyhien yhteisö” huolehtii vainajasta

Kritiikki hautaustoimen hitautta kohtaan oli mahdollisesti konferenssin järjestäjien tiedossa jo etukäteen, koska ohjelmaan oli sisällytetty alustus myös joutuisasta, uskontonsa arvojen mukaisesta hautaustoiminnasta.

Tukholman juutalaisen seurakunnan edustaja Anna Nachman kertoi, kuinka heillä vainaja saadaan saatettua hautaan muutamassa päivässä, jopa muutamassa tunnissa kuolemasta. Nopean hautauksen mahdollistaa ensinnäkin se, että seurakunnan käytössä on oma hautausmaa. Toiseksi jokainen vainaja kiedotaan koreilematta pelkkään pellavavaatteeseen ja asetetaan yksinkertaiseen arkkuun. Kolmanneksi noin sadan vapaaehtoisen WhatsApp-ryhmä hoitaa tehtävät, jotka valtaväestön keskuudessa yleensä siirretään hautaustoimistoille. Yksi tehtävistä on vainajan peseminen ja arkkuun laitto; miesvainajan pesemisen hoitavat miehet ja naisvainajan pesemisen naiset. Toinen tehtävä on osallistua ruumiinvalvojaisiin vainajan perheen tukena tai sijasta, jos perhettä ei ole. Valvojaisiin osallistutaan pareittain parin tunnin mittaisissa vuoroissa. Kolmas ryhmä koostuu arkunkantajista ja neljäs hautausmaan hoitajista. Vapaaehtoisista käytetään nimitystä Chevre Kadisha, pyhien yhteisö.

Kriisit ja väestön ikääntyminen haasteina

Ruotsin sanotaan jo vuosikymmeniä pitäneen hallussaan kyseenalaista maailmanennätystä kuolemasta hautaamiseen kuluvan viiveen suhteen. Väestön ikääntyessä vainajia tulee vuosi vuodelta enemmän ilman yhteiskunnallisia kriisejäkin. Jos sota syttyy tai kuolemaan johtavat epidemiat leviävät, kuolleiden määrä kasvaa entisestään. Samanaikaisesti julkisen vallan pitäisi pystyä vastaamaan uskonnollisten yhteisöjen odotuksiin syrjimättömästä kohtelusta myös hautaustoimessa. Huomioitavaa riittää, kun luterilaisuutta tunnustavan Ruotsin kirkon lisäksi maassa on yli 50 valtionapua nauttivaa uskonyhteisöä ja niissä yhteensä reippaasti yli 2000 seurakuntaa tai vastaavaa yksikköä.

Ortodoksinen kirkkoperhe Ruotsissa on monimuotoinen, mutta pääpiirteissään hautajaiset ovat sen jäsenkirkoissa yhteneväiset. Hautaus pyritään toimittamaan viivyttelemättä, mielellään kolmantena päivänä kuoleman jälkeen. Vainaja siunataan pyhäkössä arkku avoinna, ei kuitenkaan sunnuntaisin. Polttohautaus ei kuulu traditioon. Hautauspalveluksella on selkeä kaavaan vakiintunut muoto, jonka toteutuksesta papisto huolehtii. Vainajan kuolemattoman sielun puolesta toimitetaan muistopalveluksia. Perinteidensä avulla ortodoksinen kirkko kantaa jäsenistöään yksilöinä ja yhteisönä kuoleman aikaansaaman kriisin yli.

Kirkkoherra, ortodoksipappi  Kaarlo Saarento
Kirkkoherra Kaarlo Saarento. Kuva: Maria Hattunen

Lomamatka voi ajaa hautajaisten edelle

Samalla kirkon on elettävä ajassa ja omattava valmius yhteistyöhön myös ympäröivän yhteiskunnan kanssa.  Ovatko hautaustoimeen liittyvät haasteet Suomessa samanlaisia kuin Ruotsissa? Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Kaarlo Saarento arvioi konferenssissa esiin nousseiden kysymysten ajankohtaisuutta oman toimialueensa näkökulmasta.

– Seurakunnassamme keskimääräinen aika kuolemasta hautaukseen on yhdestä neljään viikkoa, tyypillisimmillään kahdesta kolmeen. Hautauksen viivästyessä syynä ovat useimmiten omaisten haastavat aikataulut, esimerkiksi ulkomailla asumiseen liittyen. Hautajaisten järjestämistä ei valitettavasti aina enää priorisoida yli muiden menojen, vaan vaikkapa ennakkoon suunniteltu lomamatka saattaa muodostua syyksi hautajaisten siirtämiselle, kertoo isä Kaarlo.

Omaisten välisiä riitoja siitä, kuinka vainaja tulisi haudata, ei isä Kaarlo ole joutunut kohtaamaan.  Sen sijaan varsinkin toisuskoiset omaiset ovat usein epävarmoja siitä, kuinka ortodoksinen vainaja tulisi saattaa hautaan. Tällaisissa tapauksissa toimintatapa yleensä löytyy kivuttomasti papin kanssa asiasta keskusteltaessa.

Keski-Suomen ortodoksien parissa vapaaehtoistyö ei ulotu hautaustoimintaan Anna Nachmanin kuvailemassa laajuudessa. Entisinä aikoina, ennen sairaaloiden ja seurakuntien kylmäsäilytystilojen yleistymistä oli tavanomaista, että vainaja säilytettiin kotona, laitettiin arkkuun, pestiin ja puettiin ja arkun äärellä valvottiin. Nykyisin vainajan valmistamisesta hautaukseen huolehtivat pääasiassa hautaustoimistot.

– On kuitenkin myös perinnetietoisia omaisia, jotka haluavat olla ammattilaisten mukana esimerkiksi pukemassa ja valmistamassa arkkuun edesmennyttä läheistään, isä Kaarlo toteaa ja lisää, että myönteistä perinteen jatkuvuutta on havaittavissa varsinkin muistopalvelusten suhteen:

– Panihidoja pyydetään meillä toimittamaan vainajan puolesta edelleen hyvin yleisesti, etenkin neljäntenäkymmenentenä päivänä kuolemasta ja kuoleman vuosipäivinä. Omaisten kannalta muistopalvelusten merkitys hautajaisten ohella on ratkaiseva: ne ovat osa surutyön prosessia, ja niitä pyrimme myös aktiivisesti tarjoamaan omaisille, vaikkeivät he perinnettä entuudestaan tuntisikaan.

Kuolemaa ei aina haluta kohdata

Entä onko perinteisten tapojen tilalle esitetty uusia? Missä määrin ympäröivän yhteiskunnan trendit näkyvät ortodoksiseen hautaukseen kohdistuvissa odotuksissa? 

– Myös ortodoksisten vainajien kohdalla ovat merkittävästi lisääntyneet toiveet vaikkapa arkun kiinni pitämisestä toimituksen aikana ja tuhkauksesta perinteisen ylösnousemususkoa korostavan arkkuhautauksen sijasta. Ymmärrän näitä toiveita ja syitä niiden taustalla, mutta samalla en malta olla ajattelematta, kuinka ne heijastelevat nykyihmisen kompleksista suhtautumista kuoleman todellisuuteen. Kuolemaa ei haluta kohdata, siitä on tullut jotakin pelottavaa ja vierasta. Kuolema siivotaan kylmiöihin. Se on kuin ongelma, josta halutaan päästä nopeasti eroon, joka halutaan jättää ammattilaisten hoidettavaksi ja siivottavaksi. Tällainen suhtautuminen on ymmärrettävää, mutta samalla se on ristiriidassa sen kauniin ja elämänläheisen hengen kanssa, joka leimaa ortodoksista kuoleman kohtaamisen perinnettä. Kuolema ei ole loppu, vaan uuden alku. Se on meidän itse kunkin kohdalla taitekohta siinä ainutlaatuisessa ihmiselämän mittaisessa ja ihmisen kokoisessa tarinassa, joka johtaa tästä ohikiitävästä ajasta kohti ylösnousemuksen aamua ja iankaikkisen elämän odotusta. Kuoleman äärellä olemme elämän äärellä, muistuttaa isä Kaarlo.

Tukholman konferenssissa ei keskustelujen vilkkauden vuoksi ehditty juurikaan käsitellä hautaustoimeen erityisesti kriisiaikoina kohdistuvia haasteita. Isä Kaarlo kuitenkin kommentoi tätäkin kysymystä ja kertoo, että muuttuneen maailmantilanteen myötä myös ortodoksisissa seurakunnissa on herätty poikkeusoloihin varautumisen tärkeyteen. Seurakunnat ovat laatineet muiden viranomaisvastuuta kantavien tahojen tavoin valmiussuunnitelmia, joiden tarkoituksena on turvata seurakuntien perustoimintojen, kuten hautaustoimen ja hengellisen tuen, jatkuminen myös sodan ja poikkeusolojen aikana.

– Esimerkiksi hautaustoimen osalta seurakunnat ovat varautuneet toimintansa mahdollisimman häiriöttömään jatkumiseen myös poikkeusoloissa riittävien resurssien turvaamisen ja erilaisten poikkeusjärjestelyjen avulla. Varautumisen tärkeyden osoitti jo korona-epidemian aika, jonka alussa seurakuntia ohjeistettiin toiminnasta tartuntaan menehtyneiden vainajien määrän mahdollisesti kasvaessa. Tuolloin pahimmilta skenaarioilta kuitenkin onneksi vältyttiin.

Ortodoksiset hautaustavat ovat sekä vainajan kunnioittamista että kaipaamaan jääneiden kannattelemista. Kirkon ja seurakunnan merkitys kriiseissä havaitaan usein vasta kun kriisi koetaan omakohtaisesti. Niin rauhan kuin sodankin aikana ortodoksisessa perinteessä tärkeintä lienee, että saatamme vainajaa yhteisin rukouksin hänen kuolemattoman sielunsa puolesta. 

Kirjoittaja VTT Päivi Billie Gynther on ortodoksisuuden rajapinnoista kiinnostunut riviseurakuntalainen Jyväskylästä. 

Kuvituskuva ylhäällä: Helsingin ortodoksinen hautausmaa ja Pyhän profeetta Elian kirkko. Kuva: Martinus Markoff