Riina Nguyen ja taustalla ikoneita
Arki & ihmiset

Filantropian toiminnanjohtaja Riina Nguyen ja piispa Mari Parkkinen: Rakennetut roolit voidaan myös purkaa

Suomen ortodoksisen kirkon kansainvälisen diakoniajärjestö Filantropian toiminnanjohtaja Riina Nguyen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Mikkelin hiippakunnan piispa Mari Parkkinen pohtivat naisena oloa osana ekumeenista maailmaa. 
27.11.2023 - 20:24 | Teksti: Mari Vainio | Kuva: Milja Sarlin, Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Riina Nguyen ja taustalla ikoneita

Piispa Mari Parkkinen lähtee miettimään naiseutta sen kautta, että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi.

– Jumala on luonut sekä miehen että naisen omaksi kuvakseen. Kristinuskolla on ollut merkittävä vaikutus länsimaiseen käsitykseen miehestä ja naisesta. Ihmisten välinen tasa-arvo ja yhdenvertaisuus kuuluvat kristinuskon ytimeen. Itse olen syntynyt 1971 maailmaan, joka oli jo hyvin tasa-arvoinen. Yhteiskunnalliset rakenteet mahdollistivat naisten siirtymisen työelämään, ja yhä enemmän naiset pystyvät vaikuttamaan omaan elämäänsä. Olen tässä ajassa mielestäni varsin tasa-arvoinen, monella tapaa myös etuoikeutettu nainen, koska voin itse määrittää elämääni.

Eri kansojen parissa työtä tekevänä Filantropia ry:n toiminnanjohtaja Riina Nguyen muistuttaa erityisesti rauhasta, mahdollisuudesta olla, elää ja ajatella.

– Minun päiväni eivät kulu hengissä pysymiseen sodan, ruokapulan tai vakavan sairauden vuoksi. Toisin kuin isoäideilläni, minulla on ollut vapaus kouluttautua ja tehdä työtä sekä valita, tulenko raskaaksi kaksi vai kymmenen kertaa. Minulla on myös ollut mahdollisuus tutustua Suomen rajojen ulkopuoliseen maailmaan ja miettiä sitä kautta valintojani ilman yhteiskunnallisten normien painostusta. Ihmisenä ja naisena suomalaisessa yhteiskunnassa minun on mahdollista elää oman näköistä elämää, mutta samalla tiedostan, että kaikilla näin ei ole edes Suomessa, Nguyen jatkaa.

Epätasa-arvo on ihmisen luomus

Kun puhutaan naisen työstä ja tehtävistä kirkoissa, puhutaan myös tasa- arvosta. Mitä tasa-arvoinen elämä näille naisille tarkoittaa? Mistä tasa- arvo kumpuaa, mitä sen edistämiseksi voidaan tehdä? Vai onko keskustelu tasa-arvosta aivan turhaa? Onko ihminen aina tasa-arvoinen?

– Suomen perustuslaki määrittelee ihmisten tasa-arvoisuuden lain edessä. Itse lähestyn tasa-arvoa lähinnä sen kautta. Samoin kristillinen ihmiskäsitys on aina yhdenvertainen, jokainen ihminen on yhtä arvokas Jumalan silmissä. Naisena se tarkoittaa itselleni sitä, että esimerkiksi työelämässä tulen kohdelluksi tasa-arvoisesti miesten kanssa, Mari Parkkinen sanoo.

– Ihmisinä kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta ihmiset itse rakentavat epätasa-arvoa kaikkialla maailmassa ja kirkossa. Ortodoksisessa kirkossa puhumme ennemminkin jakamattomasta ihmisarvosta ja sen kunnioittamisesta, sanoo Riina Nguyen. 

Hän muistuttaa siitä, että jokaisella teolla ja sanalla on merkitystä – myös sillä, että jättää tekemättä ja sanomatta tilanteessa, jossa voi itse vaikuttaa ihmisten tasa-arvoisempaan kohteluun ja ihmisarvon kunnioittamiseen.

Ortodoksisena teologina Riina Nguyen iloitsee Mari Parkkisen mahdollisuudesta toimia kirkossaan piispana.

– Olen vaikuttunut piispoina toimivien naisten työstä sisarkirkossa.

Teologina saman aseman mahdottomuus on ollut osa Nguyenin elämää ja ajatuksia viimeiset 25 vuotta. Ortodoksinen kirkko ei vihi naisia diakoneiksi, papeiksi tai piispoiksi. Ortodoksina nainen joutuu miettimään asiaa luterilaista sisartaan enemmän.

– Hyvin pian opintojen edetessä ja ymmärryksen lisääntyessä kysymys muuttui visaisemmaksi. Mikään perustelu ei vakuuttanut minua siitä, että nainen on sukupuolensa vuoksi suljettu pois sakramentaalisesta pappeudesta, Nguyen sanoo.

Mielipide sai helposti muilta ortodokseilta vastustuksen ryöpyn – tai kysymykset vaiettiin kuoliaaksi.

– Kirkkomme on tämän kysymyksen kohdalla yhä kasvukipujen vaiheessa. Odotan aikaa, jolloin pappeudesta voidaan keskustella kaikkien kesken asiallisesti, akateemisesti ja laajan hengellisesti. 

Piispa Mari Parkkinen piispan asussa
Kuva: Suomen evankelis-luterilainen kirkko

Jakamisen iloa

Valamon luostarissa järjestettiin syyskuussa seminaari Naisen eletty ortodoksisuus. Tämän tapahtuman Riina Nguyen koki itselleen erityisen merkitykselliseksi.

– Ensimmäistä kertaa koin olevani turvallisessa ympäristössä, jossa voi esittää kaikenlaisia kysymyksiä ja niihin vastataan asiallisesti. Puhujat ja keskustelijat sanoittivat samoja asioita, joita olin itse vuosia pohtinut.

– Erityisesti mieleeni jäi englanninkielinen kuvaus pastoral damage (pastoraalinen vahingoittuminen), jota kirkossa tapahtuu, kun osa hengellisistä tehtävistä on rajattu vain miehille. Se ei ulotu silloin vain heihin, jotka eivät voi seurata kutsumustaan, vaan myös kirkon jäseniin, jotka eivät tule kohdatuiksi tarvitsemallaan tavalla.

Kaikesta huolimatta Riina Nguyen sanoo rakastavansa kirkkoaan. Ortodoksinen kirkko on oma hengellinen koti.

– Asiaa ei omalla kohdallani ratkaise kirkon vaihtaminen sellaiseen, jossa naisia vihitään papeiksi.

Riina Nguyen kannustaa keskusteluun aiheesta, sillä nainen piispana ei ole evankelis-luterilaisessakaan kirkossa edelleenkään täysin itsestään selvää.

– Ekumenia tarkoittaa kristillisten kirkkojen rinnakkaiseloa ja jopa pyrkimystä yhteiseen kristillisyyteen. Naispappeus jakaa tässä osaltaan kirkkojen traditiota. Naisilla on evankelis-luterilaisessa kirkossa erilaiset mahdollisuudet kuin naisteologilla ortodoksisessa kirkossa, toteaa Mari Parkkinen.

– Jokaisessa kirkkokunnassa tehdään kuitenkin omat päätökset. Arvostan jokaisen kirkkokunnan suvereniteettia. Itse olen kuitenkin naisena rohkeasti oma itseni pappina ja piispana, mutta ymmärrän myös käsitykset, jotka eivät mahdollista naispappeutta. Ekumeenisissa yhteyksissä olen pääsääntöisesti kohdannut kunnioittavaa kohtelua. Toki aivan samoin kuin omassa kirkossamme, myös muissa kirkoissa on ihmisiä, jotka ilmaisevat omat erilaiset näkemyksensä vahvasti, Parkkinen sanoo.

Ekumenia on rikkaus, mutta silti voi myös tuntea surua siitä, mikä ei ole kaikille mahdollista.

Riina Nguyen kertoo eläneensä aina ekumeenisessa perheessä. Se on ollut ja on yhä luonnollinen osa elämää.

– Minut on kastettu ortodoksiksi, koska isäni on ortodoksi. Äitini suku on luterilainen ja mieheni on katolilainen. En ole koskaan ajatellut ekumeniaa sukupuolen kautta. Kansainvälisissä ekumeenisissa ympyröissä on pulaa ortodoksinaisista, koska liian moni ortodoksinen kirkko lähettää kokousedustajiksi vain pappeja tai piispoja, jotka ovat miehiä. Suomen ortodoksinen kirkko on tästä onneksi visionäärinen poikkeus, josta muiden paikalliskirkkojen soisi ottavan mallia, Nguyen sanoo.

Molemmat naiset ovat löytäneet omien arvojensa mukaisen työtehtävän osana yhteiskuntaa ja omaa kirkkoa, eikä siihen tarvita ajatusta ”naisen paikasta” – paremminkin ihmisten tasavertaisesti jaetuista tehtävistä.

– Minulle naisen paikka on se, mihin nainen itse sen haluaa asettaa. Toivon, että se paikka olisi turvallinen elää ja kasvaa, sanoo Mari Parkkinen.

– Minusta on jopa hämmentävää, että meidän pitää käydä keskustelua naisen paikasta, asemasta tai roolista. Se kertonee siitä, että kaikesta yhdenvertaisuuspuheesta huolimatta tehtävä on kesken, muistuttaa sen sijaan Riina Nguyen.

Roolit ovat purettavissa

Kaiken kaikkiaan kirkoissa on kyse ihmisenä ja samalla naisena olosta osana yhteistä maailmaa.

Mari Parkkisen mukaan hengellisyys puhuttelee edelleen, ja ihmiset etsivät yhteyttä Pyhään.

– Ajattelen, että meidän tehtävämme on kutsua ihmisiä yhdessä tasavertaisesti armollisen Jumalan yhteyteen. Jumala puhuu monin eri tavoin ja siksi on hyvä, että kirkon toiminnassa on tarjolla jumalanpalveluselämän lisäksi muutakin toimintaa. Erityisen tärkeänä pidän erilaisia perheiden arjen yhteisiä hetkiä, joissa kerrotaan evankeliumia ja puuhataan jotakin yhdessä. Uskon, että Jumalan sana kohtaa edelleen ihmisiä ja siihen tarvitaan meitä kaikkia.

Riina Nguyenin mukaan jokaisen naisen tulee luottaa omaan polkuunsa ortodoksisessa kirkossa, vaikka sitä usein vähätellään niin omassa kirkossa kuin sen ulkopuolella.

– Kirkon ulkopuolella olen saanut vastata kysymykseen ”Miten noin fiksu ihminen voi olla ortodoksisen kirkon jäsen?”. Siinä ei auta kuin hengittää pari kertaa syvään ja antautua kenties molempia opettavalle keskustelulle. Tuputtamista, ”oikeassa olemisen” virettä haluan välttää. Mielipiteitäni en kuitenkaan enää hirveästi varo sanomasta ääneen. Tuen lämpimästi tyttöjen ja naisten mahdollisuuksia tehdä ihan samanlaisia asioita kirkossa kuin pojat ja miehet tekevät – muunsukupuolisia unohtamatta.

– Erityisen kiitollinen olen itse niille maallikoille ja papeille, jotka ovat järkähtämättömästi tukeneet minua vuosikymmenten varrella. Kirkon sisällä tarvitaan Hengen puhallusta, rohkeutta antaa tilaa erilaisille ihmisille ja vapauttaa meidät sukupuolioletetuista rooleista, jotka olemme ihmisinä luoneet – ja jotka voimme myös purkaa.