Arki & ihmiset

Ehtoollislusikan käyttö ortodoksisessa kirkossa syntyi käytännön tarpeesta

Paluu yhteisen ehtoollislusikan käyttöön on puhuttanut ortodokseja viime päivinä. Mutta miten tällaiseen käytäntöön päädyttiin alun perin?
| Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Helsingin ortodoksinen seurakunta
Ehtoollismalja ja lusikka

Kirkon elämän keskipisteenä on ehtoollinen, joka kirkon uskon mukaan on Kristuksen todellinen ruumis ja veri. Eukaristia merkitsee osallisuutta syntien anteeksiantamuksesta, jota jokainen ihminen tarvitsee elämänsä matkalla. Ehtoollisen mysteeri on myös ”kuolemattomuuden lääke”.

Osallisuus tästä ehtoollisen lahjasta ei kuitenkaan merkitse välittömästi tapahtuvaa vapautumista sairauden ja kuoleman vallasta, vaikka ihmeitä pidetäänkin aina mahdollisena. Ehtoollinen sisältää lupauksen Jumalan valtakunnan kirkkaudesta. Kuoleman valta on jo kukistettu ja elämä hallitsee, kuten pyhä Johannes Krysostomos (347–407) toteaa pääsiäissaarnassaan.

Eukaristia merkitsee osallisuutta syntien anteeksiantamuksesta, jota jokainen ihminen tarvitsee elämänsä matkalla. Ehtoollisen mysteeri on myös ”kuolemattomuuden lääke”.

Kirkon opetuksen mukaan kristityt elävät ylösnousemuksen riemusta osallisinakin yhä sairauden ja kuoleman lainalaisuuksien mukaan, kuten kaikki muutkin ihmiset. Kirkko odottaa Kristuksessa täyttyneen toivon lopullista toteutumista aikojen lopulla.

Myös ehtoolliselle osallistuvat sairastuvat ja kuolevat ajallaan riippumatta siitä, kuinka äskettäin he ovat pyhistä lahjoista osallistuneet, mutta Kristuksen yhteydessä. Monet saavat viimeisen ehtoollisensa sairauden ja kuoleman hetkellä.

Yksi ehtoollisen jakamiseen liittyvistä esineistä on ehtoollislusikka, josta viime aikoina on käyty monipolvista keskustelua. Mikä sen merkitys ja käytön historia on kirkon perinteen valossa?

Pyhien esineiden kunnioittamisesta

Kirkon tradition mukaan kaikkea kirkollista esineistöä kunnioitetaan pyhänä samalla tavoin kuin esimerkiksi pyhäinjäännöksiä, ikoneja ja pyhiä paikkoja. Siksi esimerkiksi ehtoollisvälineitä kohdellaan kunnioittavalla ja arvokkaalla tavalla. Tähän liittyen esimerkiksi loppuun käytetyt ehtoollisliinat on hävitetty polttamalla.

Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) määrittelee ortodoksisen kunnioituksen rajat seuraavasti (Ikoneista 3.34):

"Kunnioitan ja kumarran sekä koko Jumalan pyhää temppeliä ja kaikkea mikä kantaa Jumalan nimeä, en niitten olemuksen takia, vaan koska ne ovat jumalallisen toiminnan välineitä ja Jumala näki niiden kautta ja niissä toimittaa pelastuksemme."

Kirkon tradition mukaan kaikkea kirkollista esineistöä kunnioitetaan pyhänä samalla tavoin kuin esimerkiksi pyhäinjäännöksiä, ikoneja ja pyhiä paikkoja. Siksi esimerkiksi ehtoollisvälineitä kohdellaan kunnioittavalla ja arvokkaalla tavalla.

Tämän näkemyksen mukaisesti kirkko opettaa, että pyhien ihmisten, reliikkien, pyhien paikkojen ja esineiden välityksellä voidaan saada rukousvastauksia ja kokea toisinaan myös Jumalan ihmeitä. Johannes Krysostomos, joka toistuvasti rohkaisee uskovia innokkaasti kunnioittamaan pyhiä ja pyhyyttä eri muodoissaan, kiinnittää tämän ohessa huomion myös kunnioituksen perimmäiseen tarkoitukseen (Pyhästä Eustathioksesta 2):

"Pyhien muisto [jota kirkko pitää yllä innokkaasti] ei ole uurnia, arkkuja tai muistopylväitä teksteineen, vaan hyviä tekoja, intoa uskon puolesta ja hyvää omaatuntoa Jumalan edessä."

Tämä tarkoittaa, että pyhien asioiden kunnioittaminen saavuttaa aidoimman merkityksensä vain, jos se johtaa kohti Jumalaa ja kristillistä elämää. Siten kristityn elämän keskipisteenä on kirkon opetuksen mukaan Kristus, eivät pyhät paikat tai esineet, vaikka ne ovatkin Jumalan armovoiman ja ihmeiden välikappaleina erottamaton ja luovuttamaton osa kirkollista elämää. Niiden tehtävänä on suunnata ajatukset ja pyrkimykset kohti pyhien toivoa, Kristusta.

Ennen leipä ja viini jaettiin erikseen

Varhaisimman kristillisen tradition mukaan ehtoollisen leipä ja viini jaettiin kristityille erikseen. Leipä ojennettiin uskovaisten käteen, mutta malja oli yhteinen. Kirkon marttyyriaikoina ehtoollisleipää saatettiin antaa myös kotiin vietäväksi yksityistä ehtoollista varten. Tämä tapa säilyi joitakin vuosisatoja.

Ehtoollisleivän jakamisen erikseen ennen viiniä mainitsee myös Trullon ekumeeninen kirkolliskokous (680–681) (kanoni 101):

"Jos joku jumalanpalveluksen aikana tahtoo osallistua tahrattomaan Ruumiiseen ja yhdessä olon kautta tulla sen kanssa yhdeksi, pankoon hän kätensä ristiin ja menköön näin luo sekä ottakoon siten vastaan armon yhteyden."

Leipä ojennettiin uskovaisten käteen, mutta malja oli yhteinen.

Tekstin asiayhteys paljastaa, että tällä tarkoitettiin ehtoollisleivän vastaanottamista käteen jaettuna (viini jaettiin maljasta). Samalla kokous torjui kristittyjen keskuudessa syntyneen tavan, jonka mukaan uskovaiset toivat kirkkoon omia astioitaan, johon ehtoollinen (leipä) asetettiin. (Kanoni 101) Syynä kieltoon saattoi olla se, että tämä uusi tapa johti joihinkin väärinkäytöksiin (mahdollisesti taikauskoisiin tapoihin tai erottautumiseen kirkon yhteydestä) ja synnytti eriarvoisuutta köyhien ja rikkaiden välillä.

Tekemässään päätöksessä Trullon isät torjuivat uuden tavan. Päätöksen mukaan kirkko ei voinut enää hyväksyä ehtoollisyhteyteen niitä, jotka käyttivät ”jumalallisen lahjan vastaanottamista varten” kullasta tai jotakin muusta materiaalista valmistettuja yksityisiä astioita tullakseen ”tahrattoman yhteyden armosta osallisiksi” se sijaan, ”että ottaisivat [leivän vastaan] kädellä”. Myös ne, jotka jakoivat ehtoollista erillisiin yksityisiin astioihin, asetettiin ehtoollisyhteyden ulkopuolelle.

Samalla kokous torjui kristittyjen keskuudessa syntyneen tavan, jonka mukaan uskovaiset toivat kirkkoon omia astioitaan, johon ehtoollinen (leipä) asetettiin.

Kokouksen mukaan uuden tavan omaksuneet asettivat ”sieluttoman ja käsintehdyn aineen Jumalan kuvan [eli ihmisen] edelle”, koska välttelivät perinteistä tapaa. Uuden käytännön taustalla saattoi siten olla myös joitakin opillisia vääristymiä. Päätöksellään ekumeeninen kirkolliskokous sulki pois mahdollisuuden jakaa ehtoollista kristittyjen omia, kirkolle kuulumattomia ja pyhittämättömiä, ehtoollisvälineitä käyttäen.

Trullon isien mainitsema varhainen tapa jakaa ehtoollisen leipä ja viini erikseen on osin säilynyt ortodoksisessa kirkossa tähän päivään saakka. Papisto nauttii yhä nykyään leivän erikseen alttarissa lusikkaa käyttämättä ristin muotoon asetuista kämmenistään.

Mikä sitten synnytti perinteen, jonka mukaan ehtoollinen jaetaan kirkkokansalle lusikkaa käyttäen?

Ehtoollisen jakamisen perinne vakiintuu

Ekumeenisten kirkolliskokousten teksteissä (325–787) lusikan käyttöä ei mainita tai ohjeisteta. Ensimmäiset maininnat lusikan käytöstä kirkon itäisellä puolella alkavat ilmaantua yhdeksännen vuosisadan tuntumassa.

Konstantinopolin paikallinen kirkolliskokous (861) mainitsee kirkollisessa määräyksessään pihdit (jolla bysanttilaisessa terminologiassa tarkoitetaan ehtoolliseen liittyen lusikkaa; vrt. Jes. 6:6–7) ehtoollismaljan ja lautasen yhteydessä. Teksti tuomitsee ne, jotka ryöstivät ja käyttivät kirkollisia esineitä väärin. (Kanoni 10)

Lusikan käyttö ehtoollisen jakamisessa vakiintui idässä vasta 1100-luvulle tultaessa. Läntisessä osassa kirkkoa ehtoollisaineet jaettiin yhä erikseen eikä lusikkaa käytetty.

Ensimmäiset maininnat lusikan käytöstä kirkon itäisellä puolella alkavat ilmaantua yhdeksännen vuosisadan tuntumassa.

Ero ehtoollisen jakotavassa idän ja lännen välillä tulee esiin myös kirkon jakaantumisen (1054) läheisyydessä. Paavin edustaja kardinaali Humbert (1000–1061) arvosteli vuonna 1053 laatimassa kiistanhaluisessa kirjoituksessaan muun muassa ”kreikkalaista” tapaa jakaa leipä ja viini samanaikaisesti lusikalla (Kreikkalaisten väärinkäsityksiä vastaan). Näkemystään hän perusteli sillä, ettei Kristus evankeliumissa asettanut ehtoollisleipää maljaan eikä käskenyt ottaa sitä sieltä lusikalla (ks. esimerkiksi Mark. 14:22–23). Lisäksi hän mainitsee Kristuksen antaneen leivän viinimaljasta ainoastaan pettäjälleen Juudakselle (Joh. 12:21–26). Vaikka kirjoitus liittyi kärjistyneeseen kirkkopoliittiseen tilanteeseen, tällä tapaa jaetun ehtoollisen pätevyyttä ei kielletty.

Paavin edustaja kardinaali Humbert (1000–1061) arvosteli vuonna 1053 laatimassa kiistanhaluisessa kirjoituksessaan muun muassa ”kreikkalaista” tapaa jakaa leipä ja viini samanaikaisesti lusikalla. Näkemystään hän perusteli sillä, ettei Kristus evankeliumissa asettanut ehtoollisleipää maljaan eikä käskenyt ottaa sitä sieltä lusikalla.

Näihin äärimmäisyyksiin vietyihin näkemyksiin ehtoollisen jakamisen tavassa kirkon itäinen puoli ei taipunut. Monia kirkollisen perinteitä pidettiin apostolien välittämänä suullisena traditiona ja niitä arvostettiin suunnattomasti (2. Tess. 2:15). Silti jotkin perinteen piirteet nähtiin enemmän käytännön sanelemina käytänteinä, jotka turvasivat tärkeimpiä asioita. Aiempi traditio ei vastannut suoraan kaikkiin uusiin kysymyksiin, mutta sitä voitiin soveltaa.

Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) mainitsee suullisena apostolien välittämänä perinteenä esimerkiksi kolme kertaa tapahtuvan upottamisen kasteen yhteydessä ja opetuksen kirkon mysteereistä eli sakramenteista. Sekä suullinen että kirjallinen traditio ovat, kuten Johannes toteaa ”yhtä tärkeitä hurskaudelle”. (Ikoneista 1.23) Lusikan käyttöä ei tähän suulliseen apostoliseen perinteeseen kuitenkaan liitetty.

Osallisuuden ja tradition varjelemista

Ehtoollisen jakamista lusikalla käsittelee muutama sata vuotta kirkon jakaantumisen jälkeen myös pyhä Simeon Tessalonikalainen (n. 1381–1429). Hän hyväksyy aiemman perinteen mukaisen periaatteen Trullon kokoukseen viitaten ja toteaa, että ehtoollisleipä annettiin alun perin uskovaisten käteen. Sitten hän toteaa, syytä tarkemmin erittelemättä, isien päättäneen myöhemmin joidenkin ikävien tapahtumien seurauksena, että ehtoollinen tuli jakaa kirkkokansalle lusikkaa käyttäen.

Tästä syystä leipä laitettiin valmiiksi ehtoollismaljaan viinin joukkoon sopiviksi paloiksi leikattuna. Tällä tavalla, kuten Simeon kuvaa, kirkko varjeli ehtoollisen mysteerin kaikkein vanhinta traditiota, jonka se oli vastaanottanut pyhiltä isiltä. Tämä perinne seurasi Jumalan ja Vapahtajan antamaa perinnettä, jonka mukaisesti Kristus antoi ruumiinsa ja verensä apostoleille. (Pyhästä liturgiasta 93–95)

Sitten hän toteaa, syytä tarkemmin erittelemättä, isien päättäneen myöhemmin joidenkin ikävien tapahtumien seurauksena, että ehtoollinen tuli jakaa kirkkokansalle lusikkaa käyttäen.

Simeon Tessalonikalaisen näkökulmassa korostuu se, että pyhitetyn ehtoollisen täyteyden mysteeri tulee todeksi kristityn elämässä sen antamisessa ja vastaanottamisessa. Ehtoollisen jakamisen tapaa oli mahdollista muovata käytännön syistä, kunhan se ei rikkonut keskinäisen yhteyden, kirkon ykseyden ja apostolisen jatkumon periaatetta.

Simeonin tulkinnan mukaan käytännön syistä tehty muutos ehtoollisen jakamisen tavassa seurasi Trullon aikaisen – ja sitä varhaisemman ajan – tradition henkeä: se suojeli ylilyönneiltä ja varjeli osallisuutta Kristukseen. Ekumeenisten kirkolliskokousten ei nähty rajoittavan käytännön sovellutusta.

Traditio asettaa raamit

Kirkon varhaisempi traditio osoittaa, että ehtoollisen jakamisen tapaa pidettiin kirkon isien (piispankokouksen) harkintavaltaan kuuluvana käytännön kysymyksenä. Tämän valossa piispallisesti hyväksyttyjä ja tradition henkeä seuraavia ja varjelevia ehtoollisen jakamisen tapoja voitiin pitää samanarvoisia. Niitä ei voitu asettaa paremmuusjärjestykseen.

Tämä merkitsee sitä, että ehtoollisen jakamisen tapaa voidaan kirkon tradition henkeä seuraten toteuttaa piispojen päätöksellä tietyiltä osin eri tavoin, jos niin on tarpeen. Perusteluja aiempi traditio ei suoranaisesti rajaa. Siten perustelut voivat olla yhtä hyvin kirkollisia ja sielunhoidollisia kuin vaikkapa yhteiskunnallisia, sosiaalisia tai lääketieteellisiä, kunhan painopisteenä on kirkon oma elämä ja opetus.

Tämä merkitsee sitä, että ehtoollisen jakamisen tapaa voidaan kirkon tradition henkeä seuraten toteuttaa tietyiltä osin eri tavoin, jos niin on tarpeen.

Kirkollinen traditioon nojautuva vakaumus osoittaa myös, etteivät tämänkaltaiset päätökset vaikuta millään tavoin ehtoollisen arvoon. Kirkon tradition olemus on jatkumoa korostavaa, mutta se on luonteeltaan myös joustavaa. Perinteen päämääränä on turvata osallisuus siihen, mikä yhdistää kirkon jäsenet Kristukseen ja toinen toisiinsa.

Kirkollisesti tehdyt päätökset eivät kuitenkaan tarkoita avoimen keskustelun pois sulkemista. Käytäntöjä ja päätöksiä saa, voi ja pitää arvioida tervettä kriittisyyttä unohtamatta. Tämä koskee myös ehtoollisen jakamisen tavasta käytävää keskustelua.

Samalla on varottava sellaisia jyrkkiä näkökulmia, jotka voisivat johtaa esimerkiksi ehtoollisen arvon väheksymiseen, hengellisen innon vallassa syntyneisiin teologisiin virhepäätelmiin tai jakaantumisiin kirkossa. Siksi keskustelussa on aina tarvetta myös itsekritiikkiin.