Faina Kemoff syntyi Petsamossa huhtikuun 24. päivänä vuonna 1933. Petsamo oli tuolloin osa itsenäistä Suomea, johon se liitettiin Tarton rauhassa vuonna 1920. Kemoffin suku oli alun perin kotoisin Vienan Karjalasta.
Fainan aika Petsamossa jäi lyhyeksi, sillä sotien jälkeen vuonna 1944 Suomi joutui luovuttamaan alueen Neuvostoliitolle Moskovan välirauhansopimuksen nojalla. Petsamon vuodet Faina kuitenkin muistaa hyvin.
– Minulla oli hyvä koti. Meillä oli viisi lasta ja meitä kasvatettiin viisaasti, hän sanoo.
Useiden perheiden isät olivat kalastajia, niin myös Fainan isä. Hän muistelee, että miehet olivat kalastusreissuilla Jäämerellä useita päiviä. Lapset kävivät korkean mäen laella päivittäin katsomassa, joko laivat olisivat palaamassa kotisatamaan.
– Mäen päällä oli iso kivi, jonne vähän minua isommat pojat nostivat minut tähystäjäksi. Kerran kävi niin, että kun näin laivat ja kerroin siitä muille, kaikki lähtivät juoksemaan satamaan, ja minä jäin kivelle. Pitkään piti miettiä, uskallanko hypätä alas. Pakkohan se lopulta oli. Kädet menivät verille ja vaatteet likaisiksi. Äiti oli kotona vihainen.
Petsamo on edelleen Fainalle rakas paikka. Hän on Petsamo-seuran jäsen ja kantaa ylpeänä juhlapuvussaan seuran jäsenmerkkiä.
Petsamosta Kemoffit monien muiden petsamolaisten perheiden tavoin muuttivat alueen luovutuksen jälkeen Tervolan kunnan Varejoen kylään. Aikaisemmin kalastamalla leipänsä hankkineet miehet joutuivat nyt raivaamaan peltoja. Kovalla työllä sekin onnistui.
Suuri osa kylän uusista asukkaista oli ortodokseja. Pyhäkköä ei kuitenkaan ollut, ei lähitienoillakaan. Niinpä sellainen piti saada.
Faina kertoo, että hänen isänsä oli hankkeessa erityisen aktiivinen. Varejoelle rakennettiinkin 1950-luvun alussa tsasouna pitkälti talkootyönä. Fainakin muistelee olleensa mukana talkoissa. Johannes Brocken suunnittelema tsaouna valmistui vuonna 1954, mutta vihittiin käyttöön vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Itsestään selvää oli, että tsasouna pyhitettiin Trifon Petsamolaiselle.
– Se on minulle yhä kaikkein rakkain pyhäkkö, Faina sanoo.
Rukoushuoneen yhteydessä on myös hautausmaa. Tarvittavat luvat ja rekisteröinnin hautausmaa sai vain päivää ennen kuin Fainan isä siunattiin haudan lepoon. Varejoen hautausmaalle on haudattu myös Fainan äiti ja veli.
Varejoelle raivatut uudet maatilat eivät kuitenkaan pystyneet elättämään kaikkia. Monien nuorten oli lähdettävä opiskelemaan ja etsimään elinsijojaan muualta. Niin joutui tekemään Fainakin.
Edessä oli muutto Savoon ja opiskelu karjatalouskoulussa. Faina oli kurssinsa paras oppilas, ja mieli teki eteenpäin. Opintojaan Faina jatkoi Kuopion karjatalousopistossa.
Kuopiosta löytyi myös aviomies. Faina sai uuden sukunimen, jota kuopiolaisempaa ei ole olemassakaan. Kun poliisi 1960-luvulla halusi vaimentaa torilla metelöivän poikajoukon, hänen tarvitsi sanoa vain, että Miettisen pojat äkkiä kotiin. Yli puolet pojista totteli.
Poikia sai Fainakin, peräti kolme kappaletta. Perheeseen syntyi lisäksi yksi tyttö.
Opiston jälkeen Faina ryhtyi uurastamaan karjatalousneuvojana, jotka vielä 1970-luvullakin kiersivät neuvomassa emäntiä ja isäntiä karjanhoidossa. Yhteistyötä neuvojat usein tekivät eläinlääkäreiden kanssa, mutta joskus lääkäriapua ei jostain syystä ollut saatavilla.
– Luultavasti minäkin tein asioita, joista nykyisin joutuisi oikeuteen. Esimerkiksi silloin, kun poikimassa olleen lehmän henki ei vasikan väärän asennon vuoksi ilman ihmiskäsiä olisi säilynyt.
Pitkän työrupeaman Faina teki Lapinlahden kuivamaitotehtaan laboratoriossa. Matkaa Kuopiosta Lapinlahdelle on lähes 60 kilometriä. Työmatkansa Faina taittoi linja-autolla.
– Aamulla linja-auto oli Lapinlahdella aikaisin ja minä olin työpaikalla jo seitsemältä. Tehtaan johtajilla ja päälliköillä oli tapana käydä minun huoneessani kertomassa työhuolistaan ennen töiden alkua. Siinä sai kuulla monenlaisia suruja, Faina muistelee.
Eläkkeelle Faina jäi kuivamaitotehtaalta 59-vuotiaana.
Työn ja perheen ohella Fainalla oli tarmoa toimia monenlaisissa vapaaehtoistehtävissä Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa, mutta myös muualla. Tahti vain kiihtyi sen jälkeen, kun hän eläkkeelle. Seurakunnasta ei taida löytyä sellaista vapaaehtoistehtävää, jossa Faina ei olisi ollut jollakin tavalla mukana.
Hän on toiminut Kuopion tiistaiseurassa, seurakunnan diakoniatyössä, erilaisissa opintopiireissä, kuoroissa, piirakkatalkoissa ja monessa muussa. Kun Ukrainasta Kuopioon tulleille pakolaisille runsas vuosi sitten ryhdyttiin organisoimaan apua, oli Faina ensimmäisten joukossa paikalla.
Vuosikymmeniä jatkunut uurastaminen palkittiin huhtikuussa. Faina sai Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan (PSHV) kultaisen ansiomerkin. Ansiomerkin perusteluissa häntä luonnehdittiin seurakunnan äitihahmoksi.
– Seurakunnassa tehdään työtä ihmisten, lähimmäisten hyväksi. Siihen ei koskaan väsy, Faina sanoo.
Hän kertoo esimerkistä, jonka antoi hänen oma äitinsä lähimmäisen palvelemisessa.
– Sotien jälkeen maata kiersi miehiä etsimässä töitä. Yksi tällainen kulkujätkä tuli meillekin Varejoelle illansuussa ja kysyi ruokaa. Äiti antoi miehelle ruokaa. Lähtiessään mies sanoi, että käy maksamassa ruoasta, kunhan saa töitä. Muutaman vuoden kuluttua hän niin teki. Yleensä hyvään vastataan hyvällä.
Faina on poikkeuksellisen ahkera rukoilija kirkossa. Kun muut seurakuntalaiset tulevat jumalanpalvelukseen Pyhän Nikolaoksen katedraaliin Kuopiossa ja näkevät Fainan, he voivat huoahtaa ja todeta, että kaikki on maailmassa hyvin. Faina on noudattanut karjatalouskoulun rehtorin ohjetta: uskostaan hän ei ole luopunut.
Entäpä sitten hänen isänsä ohje. Puhuuko hän niin kuin asiat ovat?
Faina on lämmin ihminen. Hän nauraa paljon ja halaa usein. Siitä huolimatta hän uskaltaa sanoa mielipiteensä, joskus kipakastikin. Eikä rohkeus sanoa vähene, vaikka edessä seisoisi piispa tai pappi.
Kuva 1 ylhäällä: Faina Miettisellä ja metropoliitta Panteleimonilla riitti hauskaa puhuttavaa.
Kuva 2 ylhäällä: Faina Miettinen tekee yhä paljon vapaaehtoistyötä seurakunnassa. Juhlassa oli aikaa istuakin.