Mureneva siivu leipää
Ajassa

Paasto on iloa ja kilvoitusta, mutta vastuu sen noudattamisesta kaatuu yhä usein naisen niskaan

Joulupaasto alkaa 15. marraskuuta ja kestää aina 24. joulukuuta saakka. Sen kunniaksi Aamun Koitto kysyi ortodoksien kokemuksia paastosta. Paaston tehtävä on johdattaa meidät rukoukseen ja katumukseen – mutta onnistuuko sen noudattaminen aina? Jos ei, niin missä piilevät suurimmat kompastuskivet?
| Teksti: Susanna Somppi | Kuva: congerdesign/Pixabay, Anna Jääskeläinen, Tiina Sormunen
Mureneva siivu leipää

Paasto vaikuttaa olevan ortodokseille mieluisa ja positiivinen asia, jos kohta haasteet ja kompurointi sen noudattamisessa ovat arjen realiteetteja. Tämä käy ilmi kommenteista, joita Aamun Koitto pyysi Facebookissa toimivan Paastotaan yhdessä -ryhmän jäseniltä. Osa vastaajista halusi kommentoida aihetta nimettömänä.

Silti soraääniäkin nousi kuuluville. Tällöin kritiikki kohdistui ensisijaisesti siihen, että paastoa ei noudateta täsmällisesti – ja myös siihen, että paastopäiviin varautuminen jää usein pelkästään perheen äidin tai vaimon harteille.

Alku aina hankalaa

Moni koki pidemmän paastojakson alkupäivät vaikeimpina.

– Paastossa vaikeaa ovat ensimmäiset päivät. Sitten kehon olo kevenee ja samalla mieli. Toki paasto myös tuo henkistä kuonaa pintaan ja virittää parhaimmillaan katumuksen mielialan. Ruoka-aineiden rajoittaminen ei varsinaisesti ole vaikeaa, vaan omien mielihalujen ja tottumusten hillitseminen, sanoo Minna Ronkainen.

Kuitenkin myös tavallisten viikkojen paastopäivät keskiviikko ja perjantai saivat mainintoja sikäli, että arjen keskellä ei olekaan aina muistettu varautua näihin päiviin sopivia ruokatarpeita hankkimalla.

– Keskiviikko- ja perjantaipaastot ovat jostain syystä olleet jotenkin helpommin "väistettäviä": jos ei ole valmistellut sopivia ruokia, on väsyneenä ja nälkäisenä helppo syödä vaikka mitä, Ronkainen tunnustaa.

Kira tunnistaa niin ikään paastoamisen haasteet etenkin, kun kyseessä ei ole pidempi paastojakso.

– Keskiviikon ja perjantain paastot menevät useammin pieleen. Välillä on tehty liharuokaa maanantaina, jota on sitten jäljellä keskiviikkona, ja se pitää syödä pois – tai sitten ei ole jaksanut tai viitsinyt pitää huolta siitä, että tarvittavat ruoka-aineet löytyvät kaapista. Suureen paastoon on helpompi keskittyä myös siksi, että silloin on niin paljon palveluksia ja pyhäpäiviä, jotka rytmittävät sitä, Kira sanoo.

– Keskiviikko- ja perjantaipaastot ovat jostain syystä olleet jotenkin helpommin "väistettäviä": jos ei ole valmistellut sopivia ruokia, on väsyneenä ja nälkäisenä helppo syödä vaikka mitä.

Minna ja Kira eivät suinkaan ole haasteineen yksin, ja Paastotaan yhdessä- ryhmä onkin perustettu nimenomaan helpottamaan ja tukemaan paastoamista myös arjen pyörityksessä.

– Ryhmä on hyvä idea, ja koen saavani siitä tukea ja vinkkejä, myös reseptien muodossa. Paastohan ei ole yksityinen vaan kollektiivinen, kristittyjen yhteinen, Minna Ronkainen toteaa.

Hän nostaa esiin paaston etuina paitsi rukoukseen ja katumukseen virittäytymisen, myös luonnon säästämisen.

– Paastoaminen on iloa ja kilvoitusta. Kun muistaa ja muistuttaa itselleen, miksi milloinkin paastoamme, paaston merkitys pysyy kirkkaana. Paastoaminen on terapiaa ja lääkettä. Lisäelementtinä ja ilon aiheena on myös se, että paastoruokia syödessä säästämme rahan lisäksi luontoakin.

Kira taas kokee paaston puolivälin haasteellisena. Esimerkkinä hän käyttää suurta paastoa.

– Vaikeinta on paaston puolivälissä, kun oma keho ei sopeudu kovin hyvin kasvisruokavalioon. Silloin lipsun yhden viikonlopun ja syön kalaa tai ehkä kananmunia – ja taas jaksan. Rippi-isäkin sanoo, että on parempi vain syödä se kinkkuvoileipä, jota ajattelee koko ajan (esimerkki, en edes pidä kinkusta), ettei koko paasto mene hukkaan sitä ajatellessa. Opin vuosien kuluessa, että paastoa pitää ajatella maratonina eikä kilpajuoksuna, ja kiinnittää huomiota siihen, että ruoasta saa tarpeeksi proteiinia, rautaa ja rasvaa. Kun ruokavalio on tasapainossa, ei tule nälkäkiukkua eikä isoja lipsahduksia, vaan rauhallinen ja seesteinen olo, Kira sanoo.

Hän huomauttaa, että paastoon kuuluu muutakin kuin tietyistä ruoka-aineista luopuminen. Onhan koko paaston ideana raivata tietä rukoukselle ja katumukselle. Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen julkaisi taannoin perusteellisen opetuspuheen paastosta, joten siihen voi perehtyä halutessaan oheisen videon välityksellä.

Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen
Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen (vas.) kuvattiin Athosvuoren isä Luukaksen kanssa Valamon luostarissa. Löydät tästä jutusta linkin isä Damaskinoksen paastoa käsittelevään opetuspuheeseen. Kuva: Anna Jääskeläinen

– Tietysti kuuluu myös rukoilla, käydä enemmän kirkossa ja auttaa lähimmäisiään – eihän koko hommassa ole muuten järkeä, Kira pohtii.

Samalla hän toivoo, ettei paastosta ei tulisi Suomessa ”hipsteri-hifistelyä” eikä farisealaisuutta.

– Niissä maissa, missä on totuttu paastoamaan, ei paastosta puhuta julkisesti muuta kuin ehkä mainitaan lyhyesti tai vaihdetaan reseptejä. Nykyisessä asuinmaassanikin ihmiset paastoavat, eikä sitä vähätellä, mutta ei myöskään liioitella, Kira kertoo.

Kristityn yksi hyve on nöyryys myös paastotessa.

– Olen mennyt "soitellen sotaan" joskus alkuaikoina ja lentänyt nenilleni. Kerran olin vieraana kreikkalaisessa perheessä, joka oli hyvin hurskas. Opin, että on hyvä tehdä kaikki vähin äänin ja suurta numeroa tekemättä: jos perjantaina oli fetaa salaatissa, koska ei oltu ehditty keittää papuja, se ei ollut maailmanloppu, Kira muistelee.

"Ikään kuin harrastuksena"

Paastosta puhuttaessa kritiikki kohdistui muun muassa liian lepsuun paaston noudattamiseen. Vastanneista ainoa tiukkaa "paastokuria" kannattava kommentti tuli 24-vuotiaalta mieheltä.

– Olen hämilläni ja ihmettelen, kuinka moni ottaa ortodoksisuuden ikään kuin harrastuksena, jota on kiva välillä harrastella. Kirkon selkeät opit ovat monella unohtuneet, ja niitä annetaan vapaasti viljellä ryhmässä, joka on tarkoitettu kaiketi ortodokseille ja katekumeeneille. Näin syntyy ilmiö, että varmasti moni ajattelee olevan ihan ookoo tehdä näin tai noin, kun kerran muutkin. Olen harkinnut, että poistun ryhmästä, kun en siitä juuri mitään saa.

Facebook-ryhmän toinen ylläpitäjä Ilona Lehmus korostaa, että ryhmässä ei ole tarkoitus moralisoida, vaikka jonkun jäsenen valinnat tuntuisivatkin itsestä hiukan vierailta.

– Ryhmässä on tarkoitus kannustaa toisia, ja haluamme noudattaa rakentavan keskustelukulttuurin periaatteita. Ylläpitäjinä toivoimme, ettei ryhmässä puututa kenenkään valintoihin. Kannustamme puhumaan henkilökohtaisesta paastosta aina oman rippi-isän kanssa.

Lehmus kertoo saaneensa lukuisia yksityisiä yhteydenottoja Paastotaan yhdessä -ryhmän jäseniltä, joissa ihmiset ovat kertoneet aloittaneensa paastoamisen ryhmän ansiosta.

– Olen saanut itsekin paljon virtaa paastoamiseen tästä ryhmästä. On ollut valtavan ilahduttavaa nähdä, kuinka aktiivista ja rakentavaa keskustelu on ollut.

Aiheina etenkin paaston suunnittelu ja siihen valmistautuminen ovat nousseet usein esille. Lisäksi Lehmus paljastaa, että luvassa on paastojoulukalenteri.

Muutoksia lasten kasvaessa

Nimettömänä pysyttelevä naispuolinen vastaaja kertoo noudattaneensa perheensä kanssa paastoa koko aikuisikänsä, jos kohta hän kuvailee perhettään ”puolittaisiksi paastoajiksi”.

– Emme syö paastoaikoina lihaa tai juustoa eikä lapsilla ole karkkipäiviä, mutta muuten emme ole olleet turhan tarkkoja. Itselleni paastonaikojen huomioiminen on aina ollut tärkeää itseni takia, mutta ennen kaikkea kasvattajana. Paasto- ja juhla-aikoja seurataan kotona aina, ja lapset ovat niistä tietoisia. Erityisesti joulu- ja suuren paaston aikana luemme lasten Raamattua ja rukoilemme säännöllisesti yhdessä.

Perhetilanteen muutos saattaa vaikuttaa paastoamiseen sekä ruokavalioon yleensäkin.

– Lasten kasvaessa olen huomannut kaksi muutosta. Ensinnä, ruokavaliomme on muuttunut paastopainotteisemmaksi muulloinkin kuin paastoaikoina (syömme lihaa kerran, pari kuussa) ja toiseksi, sen myötä olen alkanut haaveilla tiukemmasta paastosta paastoaikoina niin, että jättäisimme pois kaikki eläinkunnan tuotteet. Mieheni on vuosien varrella pehmennyt hiljalleen kasvispainotteisemmaksi muuttuvalle ruokavaliollemme joko siksi, että lasten kasvaessa hän on tullut tietoisemmaksi ruuan ilmastovaikutuksista, tai sitten hän vain sietää sitä, koska se on minulle tärkeää. Tästä huolimatta koen, että olen paastoasioiden kanssa perheen kannattelija, ja vaikka yritän ottaa sen lahjana, se on myös taakka.

Jääkö nainen liian yksin?

Nimettömänä pysyttelevä vastaaja tuo esille tasa-arvonäkökulman, joka voi liittyä myös paastoamiseen.

– Naiset tekevät edelleen suurimman osan kotitöistä ja etenkin perheen metatyöstä. Tämä kuormittaa jaksamista todella paljon. Aterioiden suunnittelu niin, että ruoka olisi maistuvaa, edullista ja terveellistä, kaupassa käynti ja ruuan laitto: nämä ovat kaikki enimmäkseen naisten töitä, edelleen. Paasto tuo siihen vielä uuden vaihteen, ja jos perheen tuki puuttuu, paasto muuttuu äidille raskaaksi vastatuuleen puskemiseksi.

Moni muukin nainen tunnistaa nämä tunnot myös omalla kohdallaan.

– Samaan aikaan yritän keksiä lapsille 40 tehtävää tai yllätystä paastokalenteriin, pitää yllä ruokapaastoa – ja koko ajan lähestyvä joulu tuo mukanaan kaiken sen, mitä se tuo mukanaan: siivous, lahjat, tervehdykset, ruoka, sukulaisten odotukset jne. Olen herännyt omaan työmäärääni vasta keski-iässä ja ymmärtänyt, miten tärkeää olisi, että kirkko, joka korostaa miehen roolia perheen päänä, herättäisi perheen isät ottamaan vastuun siitä, että perheessä paastotaan. Minä suunnittelen mielelläni ateriat, käyn kaupassa, teen ruuan ja tarjoilen sen, jos perheen pää iskee nyrkkinsä pöytään ja ilmoittaa perheelle, että "Nyt meillä paastotaan ja sillä sipuli!" Tekisin mielelläni ekstratyön, jos saisin sille täyden tuen. Toivon, että paastosta puhuttaessa otettaisiin tämä perheen tasa-arvon näkökulma esille: kaikki työ paaston ylläpitämisestä ei saa langeta naisille.

 

Paastotaan yhdessä -ryhmän ylläpitäjä Ilona Lehmus käsissään Pyhän Helenan ikoni
Ilona Lehmus on toinen Paastotaan yhdessä -ryhmän ylläpitäjistä. Kuva: Tiina Sormunen

Parannettavaa löytyy myös oman perheen ulkopuolelta.

– Myös seurakunnan tuki jää liian usein puuttumaan. Olen aina hiljaa ihmetellyt sitä, ettei ortodoksisessa seurakunnassa noudateta paastosääntöjä. Joulupaaston aikana tarjottiin koululaiskirkon jälkeen nakkeja (kunnes sain ne vaihdettua kalapuikkoihin), puurojuhlassa oli maitoon tehtyä puuroa ja perjantain diakoniaruokailussa on joka kerta liharuokaa. Puhumattakaan Suuren paaston kirkkokahveista, joista en edes aloita. Olen pitänyt kieleni kurissa joka kerta, kun tulen toisten laittamaan pöytään, mutta se ei ole estänyt minua toivomasta, että kaikista maailman paikoista seurakunta voisi olla se, jossa paastosääntöjä olisi edes mahdollista noudattaa. Edes suuren paaston aikana, jollei muutoin.

Vastaaja toivoo, että paastosta keskusteltaisiin ja siitä opetettaisiin ”Facebookissa, Aamun Koitossa, saarnoissa, luennoilla, toimintapiireissä, kaikkialla ihmisten parissa.”

– Opetusta tulisi tarjota siitä, mikä paaston merkitys on ja siitä, mitä se on käytännössä. Seurakunnille voisi jopa antaa suosituksia, ja vapaaehtoisia voisi kouluttaa paastoamiseen liittyen.

Vastaaja huomauttaa, että kirkkomme jäsenet elävät pienenä vähemmistönä valtakulttuurissa, joka ei tue paastoa millään tavalla.

– Meidän tulee tukea toinen toistamme, koska paasto on merkittävä osa hengellistä ja kirkollista perintöämme. Meitä tulee opettaa paastoamaan niin kuin meitä opetetaan tekemään ristinmerkkiä, kunnioittamaan ikoneita, käymään ehtoollisella jne. Siitä tulee puhua asiana, joka kuuluu kiinteästi ortodoksiseen elämään, ei minään kuriositeettina. Ja ennen kaikkea, sitä pitää tehdä, ei pelkästään puhua siitä!

Aamun Koitto kiittää kaikkia vastaajia lämpimästi!

 

Jutun ingressiä on muokattu 14.11.2022 tarkentamalla, että kysely koski ensisijaisesti paaston noudattamista. Lisäksi 13.11.2023 klo 10:29 isä Luukaksen ja isä Damaskinoksen kuvan kuvatekstiä on päivitetty poistamalla ilmaisu "viime vuonna".

Juttu on julkaistu ensi kertaa marraskuussa 2022.