Jos Oulun metropoliitta Elialle pitäisi keksiä toinenkin nimikkoikoni hänen oman suojeluspyhänsä lisäksi, se voisi olla vaikkapa Jumalanäidin Eksyneiden opastaja -ikoni. Joulukuun 8. päivänä 60 vuotta täyttävä metropoliitta on nimittäin toiminut aiemmin paitsi opettajana, myös matkaoppaana – ja ammentanut näistä kokemuksistaan paljon myös piispan tehtäväänsä. Metropoliitta Elia on viettänyt noin 12 vuotta ulkomailla, pääasiassa Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Tšekissä.
– Piispalle hyödyllisiä ominaisuuksia ovat taito kuunnella toisia, olla kärsivällinen ja sovitteleva, ohjata ryhmää, ratkoa yllättäviä tilanteita ja kohdata hyvinkin erilaisia ihmisiä. Tällaisia taitoja kysyttiin esimerkiksi silloin, kun toimin matkaoppaana. Myös opettajana tarvitaan näitä samoja taitoja. Vaikka piispa on toki hiippakuntansa johdossa, ja hänen pitää kyetä tekemään itsenäisiä päätöksiä, on hyödyllistä ensin kuunnella muidenkin näkemyksiä. Asiat ratkeavat nostamalla kissa pöydälle ja keskustelemalla, metropoliitta Elia sanoo.
Samalla oppaan työ oli katsaus kansan syviin riveihin – niin hyvässä kuin pahassa.
– Matkoilla sattuu ja tapahtuu, ja hyvin usein alkoholi oli osallisena nimenomaan ikävien tapahtumien kulussa. Kuitenkin päällimmäiseksi ovat jääneet mieleen upeat elämykset, kuten patikointi Alpeilla tai polkupyörävaellukset Irlannissa, samoin kuin katolinen yömessu ja ortodoksinen liturgia ulkomailla.
Niin ikään laaja kielitaito on ollut hyödyksi nykyisessäkin tehtävässä. Isä esipaimen puhuu kahden kotimaisen kielen lisäksi tsekkiä, englantia, saksaa, puolaa, viroa ja espanjaa.
Opettajana ja oppaana
Monipolvinen tie kohti nykyistä tehtävään alkoi, kun Matti Wallgrén kirjoitti ylioppilaaksi Kajaanissa 1981, ja lähti opiskelemaan ruotsin ja tšekin kieltä sekä fonetiikkaa Tukholman yliopistoon. Vuonna 1983 hän aloitti myös luokanopettajan opinnot Tukholman opettajakorkeakoulussa, ja toimi valmistuttuaan luokanopettajana Ruotsissa, ruotsin kielen kielikylpyopettajana Helsingissä kymmenen vuotta sekä ortodoksisen uskonnonopettajana kaksi vuotta. Opiskelujen kestäessä hän toimi myös matkaoppaana muun muassa tuolloisessa Tšekkoslovakiassa.
Kiinnostus ulkomaille lähtöön syttyi perhesuhteiden myötä, ja sitä kautta metropoliitta tuli viettäneeksi ensin kaksi kesää Puolassa. Vuonna 1982 koitti ensimmäinen matka Tšekkoslovakiaan, ja Praha valloitti matkaajan sydämen saman tien. Metropoliitta laskeskelee viettäneensä siellä kymmenkunta joulua.
Matti Wallgrén aloitti vuonna 1995 ortodoksisen teologian opinnot Joensuun yliopistossa. Tuolloinen Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo (nyk. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa) vihki hänet papiksi 1. syyskuuta 2003. Tämän jälkeen pastori Wallgrén toimi Jyväskylän seurakunnan pappina vuosina 2003-2006 ja Vaasan seurakunnan kirkkoherrana vuosina 2006-2014. Isä Matti suoritti ortodoksisen teologian Master of Divinity -tutkinnon vuonna 2003.
Hiukan erilainen tie piispaksi
Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous valitsi 26. marraskuuta 2014 pastori Matti Wallgrénin Oulun hiippakunnan piispaksi, mitä ennen hänet vihittiin munkiksi Valamon luostarissa 16. marraskuuta samana vuonna. Vihkimyksessä hän sai uuden nimen Elia, pyhän profeetta Elia Tisbeläisen mukaan. Arkkimandriitta Elia vihittiin piispaksi ja asetettiin Oulun hiippakunnan piispan tehtävään Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa Oulussa 11. tammikuuta 2015. Siitä lähtien hän on liikkunut tehtävissään välillä Akaa-Sevettijärvi, joiden välillä on yli 1100 kilometriä.
Metropoliitta Elia on niitä harvoja, jotka ovat päätyneet piispoiksi elämällä ”maailmassa”, sillä tavanomaisin tie piispanistuimelle kulkee luostarikilvoittelun kautta. Onko maailmasta tulleella vaikeampaa ottaa piispan tehtävät kantaakseen?
– Kun on munkiksi vihitty, vanha ihminen kuolee, isä esipaimen toteaa ytimekkäästi.
Toisen kunnioitus arvoonsa
Metropoliitta Elia on pidättäytynyt antamasta julkisuuteen kovinkaan räväköitä lausuntoja. Kysyttäessä hän sitoutuu piispainkokouksen päätöksiin, eikä tuo esiin mahdollisesti eriäviä henkilökohtaisia mielipiteitään. Hän tunnistaa kirkkoamme viime aikoina koetelleen ikävän julkisuuden sekä hallintoon ja päätöksentekoon kohdistuvan kritiikin.
– Kirkossamme riittää toki haasteita: monesti ihmiset ovat liian täynnä omaa asiaansa ja omia sanojaan. Tällöin kuuntelu ja toisen kunnioitus helposti unohtuvat. On oltava rohkeutta muuttaa omaa mielipidettään, jos siihen on syytä. Jokaisen on osaltaan kannettava vastuunsa siitä, millainen ilmapiiri seurakunnissa ja ylipäätään kirkossa vallitsee. Kuten sanottu, uskon kuitenkin siihen, että asiat voidaan ratkaista avoimesti ja kunnioittavasti keskustelemalla.
Maallistuminen ja kirkon jäsenmäärän väheneminen ovat niin ikään tosiasioita, joiden kanssa on elettävä – samoin kuin yhä jatkuva koronapandemia sekä ilmastonmuutos.
– Kirkon tulee elää tässä ajassa, mutta ei tästä ajasta. Maallistumisen edessä ei pidä antautua, mutta ei myöskään museoitua niin, että kirkkomme ei enää kohtaisikaan nykyajan ihmistä tai tarjoaisi vastauksia nykyajan haasteisiin tai ihmisiä vaivaaviin tai ahdistaviin kysymyksiin.
– En pidä siitä, että jatkuvasti vain napistaan kirkon maallistumisesta. On selvää, että kirkkomme ei pidä tuuliviirinä muuttua ajan vaatimusten mukaan – mutta me emme myöskään voi jättää nykyajan ilmiöitä huomiotta, vaan kirkon tulee ottaa niihin kantaa. Meidän tulee jatkuvasti kysyä, miten teemme kirkostamme relevantin. Kirkon pitää myös tulla aivan konkreettisesti ihmisten luokse: piispan on hyvä tavata nuoria eri tapahtumissa ja jalkautua seurakuntalaisten pariin vaikkapa kirkkokahveilla.
– Rukoilen kirkkomme puolesta, että sillä olisi hyvä tulevaisuus; että jäsenmäärä kasvaisi, ja että ihmiset kastaisivat lapsiaan ortodoksisen kirkon jäseniksi.
Entäpä isä esipaimenen oma tulevaisuus? Viime aikoina on käyty keskustelua piispojen eläkeiästä. Tosin metropoliitta Elialla on alimpaankin ”normaaliinkin” eläkeikään vielä reilusti matkaa.
– Minusta olisi tervetullutta, että selkeästi määritelty eläkeikä ja eläke-edut koskisivat myös piispoja, joskaan en ota tämänhetkisessä tilanteessa kantaa siihen, milloin itse kunkin pitäisi jäädä eläkkeelle. Kuitenkin ajattelen niin, että esimerkiksi piispan läheisillä olisi oikeus saada viettää aikaa hänen kanssaan edes eläkkeellä – uhraahan piispa toimessa ollessaan ison osan ajastaan seurakunnalle. Itse katson asiaa niin, että eläkkeelle jäämisen mahdollisuus on oikeus. Omalta kohdaltani en näe, että toimisin piispana vielä 90-vuotiaana.
Lähteet: Suomen ortodoksinen kirkko, Yle