Suomen ortodoksista kirkkoa vuodesta 2001 johtanut Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo on jäämässä eläkkeelle joulukuun 2024 alussa. Hänen seuraajansa valinnan on määrä tapahtua Valamon luostariin marraskuussa kokoontuvassa kirkolliskokouksessa.
Kirkolliskokouksen kokoonpano on määrätty laissa ortodoksisesta kirkosta, ja se koostuu hiippakuntien piispoista, apulaispiispoista, papiston, kanttoreiden ja maallikoiden edustajista. Kysely kohdistettiin papiston, kanttoreiden ja maallikoiden edustajille eli yhteensä 32 henkilölle. Heistä noin joka viides vastasi. Kyselyyn saatiin vastauksia kaikista kohteena olleista ryhmistä.
Kyselyn sisältö muodostui viidestä kysymyksestä, joihin oli mahdollisuus antaa avoin, kirjallinen vastaus. Yksi vastaaja jätti vastaamatta osaan kysymyksistä
Poikkeuksellisen paljon yhteydenottoja toimitukseen
Kysely poiki poikkeuksellisen paljon yhteydenottoja toimitukseen. Osa kyselyn kohderyhmästä tiedusteli mahdollisuutta vastata anonyymisti. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista sikäli, että vastaajien henkilöllisyys on toimituksen tiedossa.
Lisäksi toimitukseen oltiin yhteydessä ja ilmaistiin huoli siitä, että kyselyyn vastaaminen voisi vaikuttaa työhön kirkon palveluksessa – riippuen siitä, kuka tulee valituksi arkkipiispan tehtävään.
Toimituksessa asiasta käytiin keskustelua, minkä jälkeen päätettiin pidättäytyä julkaisemassa vastaajien nimiä. Näin haluttiin suojella haavoittuvassa asemassa olevia vastaajia, minkä lisäksi kaikkia vastanneita haluttiin kohdella samalla tavalla.
Osa yhteydenottajista kehui kyselyä ja piti sitä kiinnostavana, mutta ilmoitti erikseen, että ei aio vastata kyselyyn.
"Mietin, mikä on syynä arkailulle"
Kyselyyn vastasi noin joka viides. Käytännöllisen teologian professori Pekka Metso pohtii mahdollisia syitä matalaan aktiivisuuteen.
– Matala aktiivisuus yllättää ja harmittaa. Mietin tätä kirkon hallintoon kuuluvan demokratian ja edustuksellisuuden näkökulmasta. Kirkolliskokousedustajat on valittu edustamaan kaikkia kirkon jäseniä kaikissa ryhmissä – työntekijöiden ja seurakuntalaisten ryhmissä. Arkkipiispan valinta tämän vuoden kirkolliskokouksessa on keskeinen tehtävä, jota edustajat muiden puolesta hoitavat, ja sitä vasten tuntuu erikoiselta, että heillä ei ole halua kertoa näkemyksistään.
– Mietin, mikä on syynä arkailulle, oman käsityksen ilmaisulle siinä luottamustehtävässä, jossa nämä ihmiset toimivat. Onko kirkolliskokousedustajien joukossa kysymys siitä, että ei ole sopivaa käsitellä asioita julkisuudessa? Mikä on tietysti huono asia yhteisen hallinnon kannalta. Vai koetaanko pelkoa siitä, että sanomisista voisi seurata jotakin? Onko kysymys huonosta hallintokulttuurista tai henkilösuhteista?
– Jotain oireellista siinä (alhaisessa vastausprosentissa) mielestäni on. Tämä on yhteisön hallintokulttuuriin liittyvä asia, josta olisi hyvä puhua. Kun seuraavan kerran, joskus vuosien päästä, valitaan seuraavaa arkkipiispaa, toivoisin, että ihmiset ilomielin kertoisivat tuossa tehtävässä käsityksiään.
Toimitukseen oltiin yhteydessä ja esitettiin huoli, että omalla nimellä vastaaminen voisi vaikuttaa työhön. Mistä tällainen huoli kertoo?
– Kyllä se varmaan kertoo siitä, että on jotain kokemusperäistä, kannattako omia johtajiin ja johtajuuteen liittyviä käsityksiä tuoda esille – että siitä voi olla haitallisia seurauksia. Eihän se hyvää kerro.
Näitä kysyttiin – ja näin vastattiin
Mitä pidät arkkipiispan tärkeimpinä tehtävinä?
Kaikki vastaajat näkevät arkkipiispan tärkeimpänä tehtävänä johtajuuden. Vastauksista ilmeni odotuksia sille, että arkkipiispa toimii hengellisenä johtajana, mutta myös hallinnollisena johtajana. Lähes kaikissa vastauksissa yhtenä tehtävänä nähtiin edustajana toimiminen muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin, muihin kuin ortodoksisiin kirkkoihin sekä valtiovaltaan nähden. Muutamissa vastauksissa esitettiin odotuksia sille, että tuleva arkkipiispa olisi "yhdistävä tekijä".
Eräs vastaaja linjasi odotuksiaan seuraavasti:
“Arkkipiispan tulisi olla kirkkoa yhdistävä tekijä, ennen kaikkea hengellinen johtaja, joka omalla toiminnallaan pystyisi olemaan esimerkkinä. Toisaalta arkkipiispa on myös monissa asioissa hallinnollinen johtaja, joka vastaa mm. kirkon suhteista ulkomaille ja Suomessa suhteista valtionhallintoon ja muihin kirkkokuntiin, myös näiden osa-alueiden vahva osaaminen on välttämätöntä.”
Millaista osaamista / vahvuuksia odotat?
Toinen kysymys aiheutti vastauksissa ensimmäistä kysymystä enemmän hajontaa. Suurimmassa osassa vastauksissa nostettiin esille sosiaaliset taidot, kielitaito ja teologinen osaaminen.
Muutamassa vastauksessa ilmeni myös odotuksia siitä, että tuleva arkkipiispa kykenisi seuraamaan aikaansa ja ohjaamaan kirkkoa tässä ajassa. Samoin johtamistaidot nimettiin erikseen muutamassa vastauksessa. Lisäksi yksittäisissä vastauksissa toivottiin kykyä nähdä asiat koko kirkon perspektiivistä, yhteistyökykyä ja helppoa lähestyttävyyttä.
Vastaajat toivat esille myös ominaisuuksia, joita eivät haluaisi uudelta arkkipiispalta löytyvän, vaikka tätä ei kysytty. Näitä olivat muun muassa ”provosointi ja jyrkkyys”, sekä ”asioiden näkeminen omasta näkökulmasta" ja ”omista tunnetiloista käsin”.
Pitääkö arkkipiispan olla vahva arvojohtaja ja yhteiskunnallinen keskustelija? Jos, niin missä asioissa?
Kaikki vastaajat näkivät, että arkkipiispa voi olla yhteiskunnallinen keskustelija. Vastaajien kanta siihen, kuinka paljon arkkipiispa voi olla esillä, oli jakautunut. Osa toivoi aktiivisempaa roolia ja osa puolestaan pidättyväisempää linjaa. Lähes kaikki vastaajat ilmaisivat toiveen arvojohtajuudesta.
Vastauksissa esitettiin näkemyksiä esillä pidettävistä asioista. Yleisin ja vastausten perusteella keskeisin toive oli kirkon näkökulman esillä pitäminen. Yksittäisissä vastauksissa nousivat esille myös heikommassa asemassa olevien puolustaminen, ympäristöasiat ja ihmisarvo.
Eräs vastaaja kiteytti näkemyksensä seuraavasti:
”Arkkipiispan tulisi olla arvojohtaja, joka etenkin omalla esimerkillään tuo ilmi ortodoksista elämäntapaa ja arvomaailmaa. Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen on toivottavaa kirkolle tärkeissä ajankohtaisissa asioissa, esimerkiksi ihmisoikeudet ja perusoikeudet sekä toisaalta erityisesti vähemmistöjen asema olisivat tärkeitä asioita pitää esillä.”
Toinen vastaaja toivoi maltillisessa määrin osallistuvaa linjaa:
”Arkkipiispan ei tule olla vastausautomaatti ja jatkuvasti julkisessa keskustelussa näkyvillä oleva, mutta joskus voi olla tilanteita, joissa arkkipiispan on hyvä kertoa kirkon kanta johonkin pinnalla olevaan asiaan tuodakseen esille kirkon kannan ja joskus rauhoitellakseen ihmisiä jonkun tapahtuman johdosta. Ei ole hyvä langeta populismiin ja antaa lausuntoja vain kansaa kosiskellakseen.”
Kolmas vastaaja haluaa arkkipiispan ottavan kantaa:
”Pitää olla vahva arvojohtaja ja ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Erityisesti eettisissä ja hengellisissä asioissa, mutta myös esim. ympäristöasioissa ja kulutuskulttuuriin liittyvissä kysymyksissä.”
Miten oleellinen asia mielestäsi on uuden arkkipiispan suhtautuminen Venäjän Ukrainaan kohdistamaan hyökkäyssotaan ja Moskovan patriarkaattiin? Millainen linja tässä suhteessa on mielestäsi oikea?
Kaikki kysymykseen vastanneet yhtä lukuun ottamatta ilmaisivat vastauksissaan, että tuomitseva linja Venäjän hyökkäyssotaan on ollut oikea, ja seuraavan arkkipiispan tulisi jatkaa samalla linjalla. Arkkipiispa Leo ja tämän linja sai kiitoksia puolessa vastauksista.
Osa vastaajista toivoo tulevaisuudessa kovaa linjaa suhteessa Moskovan patriarkaattiin.
Eräs vastaaja muotoilee asian näin:
”Venäjän hyökkäyssota on selkeästi tuomittava. Moskovan suhteen seurataan oman patriarkaattimme linjauksia. Vaikka sota loppuisikin ja vaikka Venäjän kirkon johto vaihtuisi, säilyisi siellä sama eetos, koska koko ylin johto on siinä niin syvällä.”
Toinen vastaaja puolestaan näkee, ettei tuleva arkkipiispa voi olla tuomitsematta hyökkäyssotaa:
”Tämä on erittäin oleellinen asia. Hyökkäyssotaa käyvä Venäjän valtio ja sitä tukeva Moskovan patriarkaatti ovat toiminnassaan täysin kristinuskon perusasioiden vastaisia. Tuleva arkkipiispa ei voi olla henkilö, jolla on sidoksia em. tahoihin, ja joka ei selkeästi ilmaise hyökkäyssodan olevan täysin tuomittava teko.”
Toisaalta yksi vastaajista tuo esille odotuksen linjan muutoksesta sekä mahdollisuudesta avata keskusteluyhteys tulevaisuudessa:
”Nykyisen arkkipiispan sodan tuomitseva lausunto on ehdottomasti oikea. Toivoisin, että tulevaisuudessa pystyttäisiin keskusteluun, jonkinlaiseen toisiaan kunnioittavaan yhteydenpitoon. Nyt tällainen tuntuu tosin mahdottomalta. Yleensä pelkään vaihtoehtoa, jossa toinen osapuoli mitätöidään, suljetaan ovi toisen edestä…”
Yksi vastaaja huomioi vastauksessaan arkkipiispan mahdollisesti pitkänkin toimikauden ja maailman muutosalttiuden.
”Tilanteet muuttuvat, ja oletukseni on, että tämä kysymys ei tule olemaan yhtä tärkeä koko tulevan arkkipiispan kauden ajan, eikä sen siksi pitäisi olla kovin tärkeässä roolissa arkkipiispan valinnassa. Oikea linja tässä kysymyksessä olisi mielestäni sellainen, jossa ei anneta valtaa omille tunteille, vaan katsotaan asiaa rauhallisesti ja realiteetit huomioon ottaen. Venäjä ja Moskovan patriarkaatti tulevat olemaan vieressä tulevaisuudessakin, ja sen elämässä on ollut aikaisemminkin erilaisia vaiheita ja tulee olemaan erilaisia vaiheita myös tulevaisuudessa. On hyvä pitää yllä suhteita sitä odotellessa, että tilanteet muuttuvat. On tarpeellista lausua kannanottoja silloin, kun jossain toimitaan väärin, mutta yhden tietyn asian ei tule antaa muuttua kaikkea hallitsevaksi. Eikä kirkon pidä politisoitua. Jos politisoidutaan, silloin oikeastaan langetaan samaan ansaan kuin Moskovan patriarkaatti.”
Pekka Metson mukaan arkkipiispa Leon linjaus suhteessa Venäjän hyökkäyssotaan ja sitä tukevaan Moskovan patriarkaattiin on ollut hyvin selkeä.
– Arkkipiispa Leo otti hyökkäyssodan alkaessa vahvasti kantaa, ja on johdonmukaisesti tuominnut hyökkäyksen. Kun on tullut lisää tietoa siitä, kuinka Venäjällä kirkko on myötäillyt valtionhallintoa ja antanut sille lausunnoillaan hengellistä ja moraalista oikeutusta laittoman hyökkäyssodan käymiseen, arkkipiispa Leo on vielä täsmentänyt ja kirkastanut kantaansa: kirkkoa ei voi käyttää tällä tavalla laittoman sodan palvelukseen, Metso sanoo.
– Tämä on poikkeuksellisen kirkas ja selkeä ihan yleisortodoksisesti. Ei ole kovin monen paikallisen kirkon johtajalta kuultu vastaavaa, selkeää ja rohkeaa kritiikkiä Moskovan patriarkaattia kohtaan ja siellä esitettyä teologisten näkemysten ohuudesta ja ehkä sopimattomuudestakin tallaiseen tilanteeseen. Siinäkin mielessä arkkipiispa Leo on ollut ortodoksisessa maailmassa poikkeuksellisen näkyvä ja linjakas kannanotoissaan. Enkä näe, että olisi Suomen ortodoksiselle kirkolle haitaksi, että seuraava arkkipiispa jatkaisi tällä linjalla.
Millä tavalla toivoisit uuden arkkipiispan suhtautuvan a) kysymykseen naisdiakonaatista b) seksuaalivähemmistöjen huomioimiseen kirkossa?
On tärkeää huomata, että kysymyksessä käsiteltyjä asioita ei päätetä paikallisesti Suomen kirkon piirissä, vaan niistä tehtävät linjaukset vaativat laajemman käsittelyn eri paikalliskirkkojen kesken. Teemoista kuitenkin haluttiin kysyä niiden merkityksen ja ajankohtaisuuden vuoksi.
Kysymys osoittautui hankalaksi, ja valtaosa toi esille vastaajan omaa näkemystä kysymykseen, eikä niinkään toivetta arkkipiispan kannasta. Asiaa täsmällisimmin kommentoinut vastaaja toivoo tulevan arkkipiispan seurailevan kirkon perinteistä linjaa.
”Arkkipiispan tulee pohjata näkemyksensä molempiin kysymyksiin ainoastaan ortodoksisen kirkon perinteeseen. Ei tule tehdä linjauksia, joilla Suomen ortodoksinen kirkko erottautuu muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen yleislinjasta.”
Kuitenkin naisdiakonaatista toivottiin avointa keskustelua. Naisdiakonaatilla viitataan ortodoksisessa kirkossa naisten vihkimiseen diakonissoiksi ja heidän toimimiseensa diakonissan tehtävässä. Käytäntö on jäänyt pois käytöstä keskiajalla. Aamun Koitto on aiemmin julkaissut naisdiakonaattia käsittelevän artikkelin.
Seksuaalivähemmistöjä koskevissa vastauksissa tuotiin esille, että kirkon on osattava huomioida niiden edustajat, suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioituksella ja toivottaa tervetulleeksi kirkon toimintaan. Vastauksissa tiedostettiin, ettei samaa sukupuolta olevien avioliitto ole paikalliskirkkomme päätettävissä oleva asia.
”Keskustelua naisdiakonaatista kannattaa mielestäni käydä. Huolellista pohdintaa siitä, miten naisdiakonaatti sopisi kirkkomme oppiin. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia tulee kunnioittaa kirkossa kuten kaikkia ihmisiä. En osaa ottaa kantaa siihen, mitä heiltä puuttuville oikeuksille tulisi tehdä.”
Toinen vastaaja haluaa, että keskustelua käydään Äitikirkon kanssa.
”Naisdiakonaatin mahdollisuutta tulee selvittää yhdessä Äitikirkkomme kanssa. Muutenkin naisten osallistumiselle on annettava enemmän mahdollisuuksia. Seksuaalivähemmistöihin tulee suhtautua pastoraalisella huolenpidolla ja toivottaa heidät tervetulleiksi kirkkomme toimintaan. Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei ole oman kirkkomme päätettävissä oleva asia.”
Lisäksi muuan vastaaja toteaa, että keskustelua käydään, ja sitä ei tule pelätä.
”Näistä asioista keskustellaan joka tapauksessa, joko kirkon sisällä tai kirkon ulkopuolella. Näiden asioiden osalta ei voida laittaa päätä pensaaseen ja ajatella, ettei kysymyksistä tarvitsisi edes keskustella. Kirkon ei tarvitse pelätä avointa keskustelua.”
Pääkuva ylhäällä: Piispan mitra.