Halloweenina sytytetty kurpitsalyhty
Ajassa

Halloween on monelle syksyä piristävä juhla, jota ortodoksinen kirkko ei suosi – mutta miksi ei?

Ortodoksikristitty voi kuulla tähän aikaan vuodesta ihmettelyä siitä, miksi kirkkomme ei suosi Halloweenin viettoa.
03.11.2022 - 18:25 | Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Jill Wellington/Pixabay
Halloweenina sytytetty kurpitsalyhty

Yhtä hyvin aihetta voisi lähestyä kysymällä, mitä ortodoksien kirkko sitten suosii? Vastaus on: kaikkea, mikä auttaa ihmistä kohtaamaan Kristuksen. Kristuksen tykö vievät polut ovat moninaisia. Kirkko kohtaa erilaisia ihmisiä, kun se suorittaa tehtäväänsä eri aikoina ja eri puolilla maailmaa: erilaisia heimoja, kansoja ja kulttuureita. Siksi kirkko ottaa huomioon myös paikallisia tapoja, joista osa voi kuitenkin olla ristiriidassa evankeliumin ilosanoman ja Raamatussa annetun ilmoituksen kanssa. Tästä syystä kirkko saattaa suhtautua kielteisesti joihinkin tapoihin.

Osa pakanallisista, esikristillisistä ja ei-raamatullisista tavoista ovat sisällöltään sellaisia, että niiden perimmäinen tarkoitus ja sanoma eivät ole liian kaukana kristillisestä. Sellaisia tapoja – joiden joukkoon kuuluu myös tiettyjä juhlia – kirkko on hyödyntänyt lähetystyössään ja opetuksessaan linkittäen ne kristinuskon keskeisiin asioihin. Näin esikristillinen tapa saattoi saada kristillisen latauksen, jolloin kristillisen sanoman sisäistäminen helpottui joissakin kulttuuriympäristöissä. Vanha saattoi saada uuden sisällön ja merkityksen. Pakanalliset tavat valjastettiin siis palvelemaan kirkon tehtävää.

Juhla on arvostuksen osoitus

Aina kirkko ei kuitenkaan onnistunut vanhojen tapojen ja perinteiden kristillistämisessä. Ikävän usein kirkollinen valistustyö jäi puolitiehen, ja kompromissista tuli ikään kuin itse tavoite. Lähes kaikissa kulttuureissa kristinuskon rinnalle on jäänyt pakanallisia tapoja ja näkemyksiä. Tänä päivänä kirkon paimenet voivat toisinaan olla jopa turhan arkoja puhumaan niistä avoimesti.

Kun ajat muuttuvat, muuttuu myös ihmisten arvomaailma. Omasta ”vanhasta” vieraantunut ihminen hakee elämäänsä uutta ja omasta mielestään raikasta jostain kaukaa. Viime vuosina Suomessa on enenevässä määrin alettu viettää elokuvista tuttua Halloween-juhlaa. Moni ihmettelee, miksi ortodoksinen kirkko Suomessa ei vietä sitä.

Juhlimalla ihmiset osoittavat arvostusta henkilöä, tapahtumaa tai muuta juhlan sanomaa kohtaan. Toki ihmiset järjestävät juhlia myös viettääkseen aikaa yhdessä, vailla sen suurempaa aatetta. Tällaiset juhlat ovat vain hetkellisiä välähdyksiä keskellä harmaata arkea.

Suunta kohti pelastusta

Kirkon suhtautuminen juhliin on erilaista. Kirkon liturgisen vuoden aikana suuremmat juhlat muodostavat aaltoja, jotka paitsi hetkellisesti nostavat ihmisen arjen syvyyksistä, myös vievät häntä kohti Kristusta, ylösnousemusta ja ikuista elämää Kristuksessa. Jokainen kirkon juhla on askel kohti pelastusta. Yhdessä ne muodostavat liikkeen, jota askeettisessa kirjallisuudessa sanotaan hengelliseksi kasvuksi.

Tätä pelastusliikettä, jota kirkon juhlien viettäminen tukee, voisi verrata juhlan hengessä vaikkapa tanssiin; se on ikään kuin tanssia Jumalan kanssa – tanssia, jossa Jumala vie. "Pelastustanssin" askeleet muodostavat kuvioita. Joskus Jumalan tanssipartneri ottaa virheaskeleen, ja Jumala korjaa virheen. Joskus ihminen turhautuu yhteiseen liikkeeseen ja ottaa virheaskeleen toinen toisensa jälkeen, jolloin koko "pelastustanssin" kuvio hajoaa. Lopulta virheaskeleista syntyy harhakuvio, jolloin ihmisen yhteys pelastusta kohti vievään Jumalaan heikkenee, ellei jopa katkea.

Lopulta virheaskeleista syntyy harhakuvio, jolloin ihmisen yhteys pelastusta kohti vievään Jumalaan heikkenee, ellei jopa katkea.

Wikipedian mukaan ”Halloween on anglosaksisissa maissa pyhäinpäivän aattona vietettävä juhlapäivä – – – Halloweenin syntyyn on vaikuttanut muinaisten kelttien talven alkamisen päivä samhain, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan.”

Lisäksi todetaan, että Halloweenia on vietetty Euroopassa anglosaksisissa maissa, kuten Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa – eli alueilla, jotka ovat olleet kelttiläisen perinteen vaikutuksen alaisina. ”Yhdysvaltoihin juhlan toivat irlantilaiset ja skotlantilaiset siirtolaiset. Esimerkiksi Suomessa juhla tunnetaan ennen muuta amerikkalaisessa muodossaan.”

Henkilötasolla voisi ajatella, että anglosaksisiin heimoihin kuuluvalle Halloween kuuluu ikään kuin hänen oman kulttuuriperintönsä ”muistiin”. Kristitylle anglosaksille tämä saattaa olla riittävä syy vaalia kyseistä perinnettä juhlineen ja tapoineen. Pelastuksensa suhteen valveutunut kristitty joutuu kuitenkin arvioimaan, miten jokin tapa tai juhla liittyy pelastukseen – vai liittyykö mitenkään.

Mikäli juhla ei muistuta Kristuksesta, se on harha-askel "pelastustanssissa". Tällaisen juhlan vietto ei vielä sinänsä ole syntiä, mutta tarpeeksi usein toistettuna se saattaa muuttaa pelastusliikkeen suuntaa. Juhlasta voi tulla itseisarvo, joka ei ensinnäkään edistä ihmisen hengellistä kasvua, vaan johtaa hänen ajatuksensa tehokkaasti pois siitä, mikä on elämän tarkoitus. Turhan usein unohtuu, että juhlimalla jotakin ihminen tietämättään rakentaa omaa arvojärjestelmäänsä ja asettaa itselleen tietynlaiset suuntimet. Liian usein teemme moniakin asioita elämässämme tietämättä, pohtimatta, arvostamatta ja turhaan.

Pelastuksensa suhteen valveutunut kristitty joutuu kuitenkin arvioimaan, miten jokin tapa tai juhla liittyy pelastukseen – vai liittyykö mitenkään.

Evankeliumin keskeisin julistus on, että Jumala rakastaa ihmistä. Jumalalle ei ole ”ihan sama”, miten kullekin ihmiselle loppujen lopuksi käy. Siksi Kristuksen kirkon tehtäväksi on asetettu johtaa ihmiset kohti pelastusta tuomalla heidät Kristuksen yhteyteen (”kastamalla”), mutta myös opettamalla tekemään oikeita ratkaisuja, jotta he eivät tuhlaisi arvokasta elämäänsä jonninjoutaviin asioihin.

Kuitenkaan ei ole syntiä viettää Halloweenia lapsiperheessä hauskanpidon merkeissä, kuten toiset viettävät vaikkapa vuosittaista Nenäpäivää. Asia erikseen on se, onko vietettävällä juhlalla mitään kristillistä kaikua. Kun iloa arkeen haetaan kaukaa meren takaa, samalla helposti unohtuvat merkittävämmät kristilliset juhlat, jolloin kirkot huutavat tyhjyyttään. Näin nykyihminen on jälleen – tietämättään ja asiaa pohtimatta, puolivahingossa – menettämässä yhteytensä Kristukseen. Juhlan kynnyksellä jokaisen on syytä kysyä itseltään ainakin yksi kysymys: miksi ja mitä minä juhlin?