Ensimmäisen suunnitelman teki Carl Ludvig Engel. Suunnitelmaa pidettiin kuitenkin liian kalliina, joten keisari Nikolai I antoi vuonna 1836 tehtävän pietarilaiselle arkkitehdille Konstantin Thonille (Ton), joka suunnitteli samoihin aikoihin myös Kristus Vapahtajan kirkkoa Moskovaan. Lopulliset piirustukset hyväksyttiin monien vaiheiden jälkeen vuonna 1848 ja rakennustyöt käynnistyivät 29.3.1849 kirkon paikalle sijainneiden puutalojen purkamisella – muun muassa oluttehtailija Nikolai Sinebrychoff joutui siirtämään olutkrouvinsa pois kirkon tieltä.
Rakennustöitä valvoi Konstantin Thonin sijaan arkkitehti Ivan Varnek, ja rakentamisen suoritti urakalla omilla työaineillaan ja miehillään helsinkiläinen urakoitsija Johan Lindroos.
Aika ortodoksisena varuskuntakirkkona
Kirkon runko muurattiin tiilestä ja se rapattiin sisältä ja ulkoa. Pohjakaavaltaan kirkko on neliö, alttaripäädyssä on apsis ja vastakkaisessa päädyssä eteishuone. Tasasivuisen kirkon holvattua kattoa ja keskuskupolia kannatti neljä pylvästä, ja avoin kupoli antoi kirkkoon valoa. Keskuskupolin lisäksi katon kulmissa oli neljä pienempää tornia. Korkeutta rakennuksella oli ristin huippuun 42 metriä, pituutta 33 metriä ja leveyttä 22 metriä.
Alttari oli poikkeuksellisesti pohjoiseen päin. Tähän vaikutti kruununlinna Ehrensvärdin sijainti, sillä näin saatiin kirkko linnoituksen keskiakselille. Kirkkoon oli kolme sisäänkäyntiä. Ulkoseinät oli jaettu puolipilareilla osiin, jotka päättyivät kirkon seinää kiertävään friisilistaan, jonka yläpuolella kiersivät puolikaarevat kokoshnikki-kuviokentät. Myös tornien seinissä, ovien ja ikkunoiden kehyksissä oli koristelua.
Alkuperäinen ulkoväritys oli vaaleanharmaa. Peltikatto oli kuparia ja sinisiksi maalatut kupolit oli koristeltu kullatuilla kuparitähdillä. Katon kullatut ristit saapuivat Pietarista elokuussa 1852.
Sisältä kirkko maalattiin vaaleaksi ja puuosat sävytettiin tammea jäljitellen. Lattiaan hankittiin Tallinnasta kalkkikivilaatat. Alttari oli kuusi askelmaa kirkkosalia korkeammalla. Alttarin alla kellarissa oli kuumailmalämmityslaitteet. Alttarissa oli pieni kamiina, josta saatiin kuumia hiiliä suitsuttamista varten. Pääsisäänkäynnin yläpuolella oli kuorolehteri, josta pääsi kulmatorniin, jossa oli neljä mestari Stukolkin Pietarissa valamaa kelloa. Myöhemmin kirkon kellotorniin asennettiin Suomen suurin kirkonkello, Moskovassa valettu jättiläinen, joka painaa 6 683 kiloa. Myös tämä kello pääsee ääneen juhlapäivän kirkonkellokonsertissa, jossa kirkon alkuperäistä kellosarjaa vastaavia kelloja soittaa kirkontorniteknikko Supavit Nummelin ystävineen.
Valkoisessa, kultakoristeisessa ikonostaasissa oli neljä kerrosta ja yhteensä 39 ikonia. Kahdessa rivissä oli kokovartaloikoneita, yhdessä juhlapäivien ikoneita ja ylimpänä iso ehtoollisen asettamisen ikoni. Akateemikko ja taidemaalari Vitali de Gronckelilta tilattiin ikonostaasiin 23 maalausta kankaalle. Loput ikonit maalasivat Pietarin taideakatemian oppilaat Pavel Ikovin johdolla.
Kirkkoon hankittiin armeijan varoilla Pietarista sakraaliesineitä, lampukoita, lattiakynttelikköjä, ikoneita ja kirkkotekstiilejä. Kirkko valmistui keväällä 1854 ja otettiin välittömästi käyttöön. Kirkon vihkiminen tapahtui suurin juhlallisuuksin 30. elokuuta 1854, ja se pyhitettiin Aleksanteri Nevskin reliikkien siirtämisen muistolle.
Kauppias Kuschberg lahjoitti kirkkoon kullatun 60 kynttilän kattokruunun vuonna 1855. Kupolin holviin kiinnitettiin neljä Vitali de Gronckelin kankaalle maalaamaa soikeaa evankelistojen ikonia. Kirkkosalin ensimmäisiin pylväisiin hankittiin kahdentoista suuren juhlan ikonit kullatuissa hopeariisoissa.
Ajan mittaan kirkko sai monia muitakin merkittäviä lahjoituksia linnoituksen komentajilta, joukko-osastojen upseereilta ja seurakuntalaisilta. Viaporin Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko olikin aikanaan Suomen suuriruhtinaskunnan kaunein ja parhaiten sisustettu kirkko. Kirkkoa nykyisinkin ympäröivä aitaus pystytettiin 1850-luvulla ja se on tehty ruotsinvallan aikaisista tykinputkista ja salmien sulkemiseen käytetyistä ketjuista.
Seurakunnalle palkattiin armeijan varoilla rovastin arvoinen esipappi, pappi ja diakoni, jonka virka muutettiin vuodesta 1867 psalminlukijaksi. Säännöllisten jumalanpalvelusten lisäksi papisto toimitti kirkossa palvelukset tsaariperheen nimi- ja juhlapäivinä sekä linnoituksen vuosijuhlana 28. heinäkuuta, jolloin kuljettiin ristisaatossa Tsaarinpattereille, jossa toimitettiin vedenpyhitys. Papisto huolehti sotilaiden sielunhoidosta ja kirkollisista toimituksista – esimerkiksi panihidoista, avioliittoon vihkimisistä ja kasteista. Hautaukset tapahtuivat kuitenkin kaupungissa. Papit toimivat myös kirjureina sekä ilmoittivat sotilaiden kuolemantapauksista omaisille. Ponomarina ja kirkkovahtina toimivat alemmat sotilasvirkamiehet.
Pikamuutoksin evankelis-luterilaiseksi varuskuntakirkoksi
Suomen itsenäistyttyä Suomenlinna rakennuksineen siirtyi Suomen puolustusvoimien haltuun. Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkosta tuli maan ensimmäinen takavarikoitu sotilaskirkko, ja heinäkuun alussa 1918 senaatti julisti kirkon evankelis-luterilaiseksi varuskuntakirkoksi.
Itsenäistymisen jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä Helsingistä pyrittiin hävittämään monia venäläisajan muistoja. Suomenlinnan kirkon lisäksi laajaa paheksuntaa herätti Uspenskin katedraali. Esimerkiksi Arkkitehti-lehti huomautti vuonna 1923, että ”pääkaupungin ääriviivastossa” oli kaksi kirkkorakennusta, jotka edustivat ”itämaisen vierasta vaikutusta”.
Luterilaistetun Suomenlinnan kirkon kiireellisimpinä nähdyt korjaus- ja muutostyöt valmistuivat jo vuoden 1918 lopulla. Neljän sivutornin liekkikupolit purettiin ja korvattiin yksinkertaisilla torninhuipuilla. Kirkon muuhun ulkoasuun ei kuitenkaan puututtu, ja päätornin suuri kupolikin jäi vielä paikoilleen.
Kirkkosaliin rakennettiin saarnastuoli ja penkit lähes 500 hengelle. Ikonostaasin yläosan kappaleesta ja kullatuista, puuleikkauksin koristelluista kuninkaanovista sommiteltiin alttarilaite. Kirkon alkuperäinen sisustus poistettiin lähes kokonaan. Ikonit ja muut esineet luovutettin ortodoksiselle kirkollishallitukselle vasta kirkon muutostöiden jälkeen 1920-luvun lopulla, mutta osa jäi myös valtion museokokoelmiin.
Ortodoksisen esineistön takavarikoinnin olosuhteet olivat kaiken kaikkiaan sekavat. Tutkija Hanna Kemppi toteaa ajan tapahtumia tutkivassa väitöskirjassaan Kielletty kupoli avattu alttari, että esineiden kokoaminen erilaisiin varastoihin tehtiin tavallisesti kiireessä ja siihen osallistuivat samanaikaisesti useat eri toimijat eikä kenelläkään ollut vuonna 1918 käsitystä kokonaistilanteesta. Sekä esineitä että niitä koskevia asiakirjoja myös hävisi.
Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkonkaan kaikkien esineiden kohtalosta ei ole varmaa tietoa. Arkkipiispa Herman valitsi 1920-luvun lopulla muutamia ikonostaasiin kuuluneita ikoneja, jotka kehystettiin ja sijoitettiin hänen virka-asuntonsa seinille. Kirkosta peräisin olevia ikoneita on sijoitettu myös Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoihin.
Kirkon esineistöä on myös Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn kokoelmissa. Nykyisessä kokoelmanäyttelyssä esillä oleva Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkosta peräisin oleva ikoni on yksi arkkipiispa Hermanin virka-asuntoonsa valitsemista ikoneista. Sortavalan piispantalosta ikoni evakuoitiin Kuopioon. Ikoni oli aluksi esillä Ortodoksisessa kirkkomuseossa, mutta se talletettiin väliaikaisesti Tampereelle Pyhän Aleksanteri Nevskin ja pyhän Nikolaoksen kirkkoon, josta se palautettiin museoon vuonna 1989. Ikoni on maalattu muistoksi keisari Aleksanteri III:n ja hänen perheensä selviytymisestä vahingoittumattomana uhkaavasta junaonnettomuudesta Harkovan kuvernementissa, Borkin kylässä 17.10.1888. 1800-luvun loppupuolella valmistettu riisa on kullattua hopeaa. Ikoniin on kuvattu keisarillisen perheen nimikkopyhät.
RIISAn kokoelmissa on myös seitsemän muuta Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkon ikonostaasista peräisin olevaa ikonia ja yksi epigonaatio.
Luterilaisen alttarilaitteen osat päätyivät lopulta kirkon suurempien muutostöiden jälkeen Helsingin Liisankadulle ortodoksisen seurakunnan vintille, jossa ne olivat vielä 1980-luvun loppupuolellakin. Nykyisin ne kuuluvat Kansallismuseon kokoelmiin.
Kirkko saa nykyisen asunsa 1920-luvun lopulla
Syksyllä 1922 puolustusministeriö julisti arkkitehtikilpailun Suomenlinnan kirkon täydellisestä uudistamisesta. Tarkoituksena oli luoda kirkolle kokonaan uusi luterilainen ulkoasu. Hanna Kemppi toteaakin väitöskirjassaan, että sijainniltaan keskeistä Suomenlinnan kirkkoa ja sen kokemaa muutosta voidaan pitää eräänlaisena kansallistamisen symbolina.
Kilpailun voitti arkkitehti Einar Sjöströmin ehdotus, mutta muutostyöt lykkääntyivät vuosilla rahapulan vuoksi, kunnes eduskunta myönsi hankkeeseen määrärahan vuonna 1926.
Muutostyöt toteutettiin vuosina 1927–1929. Einar Sjöström oli jo kuollut, ja töitä johti arkkitehti Jarl Eklund. Kirkon ulkoasu muuttui lähes täydellisesti. Ulkoseinät muurattiin sileiksi ja rapattiin valkeiksi. Neljä sivutornia poistettiin kokonaan. Päätornin kupoli poistettiin ja torni muotoiltiin nelikulmaiseksi, pienempien kupolien kannat jätettiin vesikaton alle, jossa ne ovat edelleen. Myös kirkon viereinen kellopaviljonki muutettiin ulkoasultaan vastaavaksi. Kirkkosalin ilmettä pelkistettiin poistamalla poistamalla ornamentit ja rappaamalla seinät sileiksi. Kirkko vihittiin käyttöön huhtikuussa 1929.
Laiva- ja lentoliikennettä palveleva majakkavalo sijoitettiin tornin huipulle vuonna 1929. Majakka vilkuttaa neljä lyhyttä välkähdystä eli morseaakkosten H-kirjainta (H kuten Helsinki).
Kirkko palveli muutamia vuosikymmeniä luterilaisena varuskuntakirkkona, kunnes Puolustusvoimat luovutti rakennuksen Helsingin evankelisluterilaisille seurakunnille vuonna 1960. Arkkitehti Veikko Leisténin suunnittelemien laajojen korjausten jälkeen kirkko vihittiin uudelleen käyttöön helmikuussa 1964. Kirkon krypta remontoitiin seurakuntatoimintaa varten 1987. Seurakuntaliitosten myötä kirkko siirtyi vuonna 1999 Tuomiokirkkoseurakunnan käyttöön.
Kirkonkellokonsertti juhlistaa merkkipäivää
Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa vietetään sunnuntaina 1.9. Suomenlinnan kirkon 170-vuotisjuhlaa. Juhla alkaa kello 13.30 Supavit Nummelinin huikealla kirkonkellokonsertilla. Juhlamessu alkaa kello 14 ja kirkkokahvien jälkeen aluepappi Yrjö Ikonen luo katsauksen kirkon historiaan ja nykyhetkeen. Suomen ortodoksista kirkkoa edustaa juhlassa Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen.
Lähteet:
Timo Lehtonen: Timo Lehtonen: Vaienneet kellot – Autonomian ajan sotilaskirkot 1809–1917. Omakustanne, 2016.
Hanna Kemppi: Kielletty kupoli avattu alttari. Venäläisyyden häivyttäminen Suomen ortodoksisesta kirkkoarkkitehtuurista 1918–1939. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 123, 2016.
Pääkuva ylhäällä: Viaporin venäläisen varuskunnan 100-vuotisjuhla huhtikuussa 1908, venäläistä sotaväkeä Ison Mustasaaren paraatikentällä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Juttua muokattu 27.8. 2024 klo 09:57 korjaamalla Konstantin Ton Konstantin Thoniksi, jos kohta myös Ton-kirjoitusmuotoa esiintyy.