Kiovan luolaluostarin kirkon lehtikultaiset kupolit hohtavat auringossa sinistä taivasta vasten
Maailmalta

Ukrainan ortodoksisuus: Hajaannus syvenee sodan myötä

Venäjän sota Ukrainaa vastaan on kääntänyt maailman katseet Ukrainaan. Moskovan patriarkaatin johtajan, patriarkka Kirillin Venäjän valtiojohtoa myötäilevät lausunnot sodasta ja Venäjän oikeutuksesta sotaan ovat herättäneet jyrkkää kritiikkiä ja saaneet kysymään, mikä rooli ortodoksisuudella Ukrainan sodassa on.
| Teksti: Heta Hurskainen | Kuva: Veronika Kovalenko/iStock, Oleg Mityukhin/Pixabay

Ukrainassa toimii kaksi oman näkemyksensä mukaan kanonista kirkkoa: Moskovan patriarkaatin alainen autonominen Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP), jonka asema on tunnustettu koko ortodoksisessa maailmassa sekä Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustama Ukrainan ortodoksinen kirkko. Sen aseman on tunnustanut osa ortodoksisista kirkoista, ja osa ei ole ottanut asiaan julkisesti kantaa – ja osa on selkeästi tämän kirkon itsenäistä asemaa vastaan.

Sanat ”(epä)kanoninen” ja ”Äitikirkko” ovat todennäköisesti olleet käytetyimpien yksittäisten sanojen joukossa, kun kirkkojen edustajat niin Moskovan patriarkaatin (MP) kuin Ekumeenisen patriarkaatin puolelta ovat kommentoineet Ukrainaa, ja sille vuosien 2018-2019 vaihteessa myönnettyä autokefaliaa. ”Kanonisella” halutaan kertoa, minkä itsenäisen ortodoksisen kirkon alueesta ja kirkollisesta rakenteesta on kysymys. ”Äitikirkolla” taas viitataan siihen, kuka päättää tuon alueen kirkollisesta rakenteesta ja siten myös itsenäisen, autokefaalisen, kirkon aseman myöntämisestä.

Ukrainan ortodoksisuudessa tapahtui kuitenkin jo vuoden 2019 vaihteessa suuria muutoksia, jotka näkyvät myös sodan keskellä.

Oikeutusta haetaan historiasta

Molemmat kirkot vetoavat slaavilaisen ortodoksisuuden historiaan, joka on lähtöisin Rusin, tuon ajan itäslaavilainen hallintoalueen, Kiovasta vuodelta 988. Tuolloin Konstantinopolin patriarkaatti järjesti kansan kasteen sen jälkeen, kun Bysantin hallitsija Basileios II ja Kiovan ruhtinas Vladimir olivat sopineet poliittisista kysymyksistä, jotka liittyivät kristillisen uskon ja kasteen vastaanottamiseen. Tapahtumista käytetään myös nimitystä Kiovan kaste tai Vladimirin kaste.  Ortodoksisuudessa Vladimiria pidetään pyhänä, apostolienvertaisena Venäjän valistajana.

Molemmat kirkot vetoavat slaavilaisen ortodoksisuuden historiaan, joka on lähtöisin Rusin, tuon ajan itäslaavilainen hallintoalueen, Kiovasta vuodelta 988.

Näistä tapahtumista eteenpäin Kiovalla oli asema metropoliittakuntana.  Tänä päivänä historiallisena kiistakapulana onkin kysymys Ekumeenisen patriarkaatin aikanaan perustaman Kiovan metropoliittakunnan ja sen arvovallan siirtyminen Moskovaan. Erityisesti kysymys siitä, oliko Moskovaan perustetulla patriarkaatilla (päätökset 1589 ja 1686) oikeus hallita Kiovan metropoliittakuntaa.

Vastauksesta riippuen Kiovan ja koko Ukrainan metropoliittakunnasta voi siis päättää ”Äitikirkkona” joko Moskovan patriarkaatti – kuten on vuosisatoja ollut, ja josta oikeudesta se pitää edelleen kiinni – tai Ekumeeninen patriarkaatti, joka on näkemyksensä mukaan nyt oikeutetusti ottanut käyttöön itselleen historiallisesti kuuluvan päätäntävallan ja myöntänyt autokefaalisen aseman Ukrainaan. On kuitenkin käynyt selväksi, että väittely historian faktojen tulkinnasta ei tuo ratkaisua osapuolten välille kiistassa, joka repii tänä päivänä myös maailmanlaajuista ortodoksisuutta.

Kaksi osapuolta vastakkain

Nykypäivän kirkollisen tilanteen taustalla on siis yli 1000-vuotinen monipolvinen historia. Venäjä ja Moskovan patriarkaatti käyttävät yksinkertaistettua tulkintaa historiasta myös Ukrainassa käytävän sodan oikeutukseen väittäen virheellisesti Ukrainan kuuluneen aina venäläiseen kulttuuripiiriin.

Moskovan patriarkaatille nyky-Ukrainan valtion alue on aina ollut tärkeä: laskentatapojen epätarkkuuksista huolimatta huolimatta merkittävän osan seurakunnista, jopa kolmasosan, on sanottu olevan Ukrainassa, mutta kirkon jäsenistä Ukrainassa on ehkä vain reilu kymmenesosa.

On käynyt selväksi, että väittely historian faktojen tulkinnasta ei tuo ratkaisua ortodoksisten kirkkojen välille kirkollisessa kiistassa, joka repii tänä päivänä myös maailmanlaajuista ortodoksisuutta.

Sadan vuoden ajan on alueen ortodoksisuuteen kuulunut keskustelu kansallisesta itsenäisyydestä ja väittely siitä, kuuluuko Ukrainassa olla oma itsenäinen, ortodoksinen kirkko – vai onko alueella toimiva Moskovan patriarkaatin alainen autonominen kirkko sittenkin oikea tapa järjestää alueen uskonnollisuus. Ukrainassa on sekä 1920- että 1940-luvuilla ollut hankkeita perustaa alueelle autokefaalinen kirkko. Kumpikaan yrityksistä ei kuitenkaan saanut tunnustettua asemaa maailmanlaajuisen ortodoksisuuden piirissä. Yritysten jälkimainingeissa itseään Ukrainan autokefaaliseksi kirkoksi nimittämän kirkon rippeet selvisivätkin maanpaossa aina 1990-luvulle, jolloin kirkko aloitti jälleen toimintansa Ukrainassa – ilman kanonista hyväksyntää.

Ukrainan itsenäistyttyä ja uskontopolitiikan vapauduttua autokefaliapyrkimykset aiheuttivat myös sen, että Moskovan patriarkaatin alaisesta Ukrainan ortodoksisesta kirkosta erosi metropoliitta Filaretin (Denysenko) johtama joukko, joka järjestäytyi Kiovan patriarkaatiksi. Tämä kirkko ei saanut kanonista tunnustusta yhdestäkään ortodoksisesta kirkosta. Ukrainassa toimi siis Neuvostoliiton jälkeen vuoteen 2018 kolme erillistä, itseään ortodoksisena kirkkona pitävää kirkkoa, joista vain Moskovan patriarkaatin alainen kirkko oli muun ortodoksisen maailman tunnustama.

Ennen autokefalian myöntämistä

Jo vuonna 2008, Kiovan kasteen 1025-vuotisjuhlien yhteydessä, Ukrainan ei-kanoniset ortodoksiset kirkot toivoivat hyväksyntää kirkoilleen Ekumeeniselta patriarkka Bartolomeokselta. Toive ei kuitenkaan toteutunut.

Vuosien 2013 ja 2014 vaihteessa Ukrainassa tapahtui Kiovan Maidan-aukiolta alkanut poliittinen vallanvaihto, ja Venäjä-mielinen valtionjohto vaihtui Eurooppa-yhteyksiä korostavaan valtionjohtoon.  Presidentiksi nousi Petro Poroshenko. Tapahtumaketjun tunnetuin seuraus on Venäjän tekemä Krimin valloitus 2014.

Kirkollisesti poliittiset muutokset näkyivät siinä, että jos aiemmin ukrainalaiset olivat pitäneet itseään ortodokseina määrittelemättä sen tarkemmin, minkä Ukrainassa toimivan ortodoksisen kirkon palveluksissa he kävivät, alkoivat ukrainalaiset nyt selkeämmin määritellä omaa kuulumistaan tiettyyn ortodoksiseen kirkkoon.

Politiikkaa ja uskonasioita

Erottaakseen kirkolliset ja poliittiset motiivit toisistaan Moskovan patriarkaatti ei siirtänyt vallatulla Krimillä Ukrainan ortodoksisen kirkon (MP) seurakuntia suoraan Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaan Moskovan patriarkaatin alaiset seurakunnat Krimillä kuuluvat edelleen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon (MP).

Autokefaliaa pyysi Konstantinopolin patriarkaatilta vuoden 2018 lopussa Ukrainan ortodoksinen  kirkko, joka oli järjestäytynyt Kiovan patriarkaatin ja Ukrainan autokefaalisen kirkon pohjalta. Kirkon syntymistä tuki vahvasti presidentti Petro Poroshenko.

Autokefalian myöntämisen tarkoituksena oli ottaa kanonisen ortodoksisen kirkon ulkopuolella toimivat ortodoksit maailmanlaajuisen ortodoksisuuden yhteyteen hyväksytyllä tavalla. Toinen motiivi Ekumeenisella patriarkaatilla on sanottu olleen yhdistää Ukrainan ortodoksisuus. Tilastot, jotka eivät kaikin osin ole luotettavia, kertovat, että syntyneeseen ortodoksiseen kirkkoon ja sen noin 6000 seurakuntaan kuuluisi yli puolet Ukrainan ortodokseista, ja Ukrainan ortodoksisella kirkolla (MP) olisi n. 11000-12 0000 seurakuntaa, mutta alle puolet maan ortodokseista. Viimeisen kolmen vuoden aikana on raportoitu noin 600 seurakunnan vaihtaneen Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon alaisuudesta Ekumeenisen patriarkaatin tunnustaman Ukrainan ortodoksisen kirkon alaisuuteen. Vahvistamattomien lähteiden mukaan helmikuussa 2022 alkaneen Venäjän hyökkäyssodan aikana noin 100 seurakuntaa olisi vaihtanut pois Moskovan alaisuudesta.

Pahoja säröjä ortodoksisuuteen

Vuodesta 2019 alkaen on Ukrainassa toiminut kaksi itseään kanonisena pitävää ortodoksista kirkkoa: Moskovan patriarkaatin alainen autonominen Ukrainan ortodoksinen kirkko ja Ekumeeniselta patriarkaatilta autokefalian aseman saanut Ukrainan ortodoksinen kirkko. Kyseessä on selvästi ortodoksisuutta Ukrainassa jakava tilanne ja on hyvä muistaa, että molemmat kirkot ovat ukrainalaisia kirkkoja. Venäjän hyökkäyssodan alku on  myös Moskovan patriarkaatin alaista Ukrainan ortodoksista kirkkoa jakava tilanne.

Ukrainan ortodoksisella kirkolla (MP) on laaja itsemääräämisoikeus, jota kirkon johtaja Kiovan metropoliitta Onufri on käyttänyt tuomitessaan Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan – ja sodan suurimpana syntinä. Lähes 20 piispaa on Ukrainassa kehottanut pappejaan olemaan mainitsematta patriarkka Kirilliä liturgiassa.

Lvivin alueella papisto on ehdottanut kirkolliskokouksen järjestämistä, jossa kirkolle haettaisiin autokefaalista asemaa, eli itsenäisyyttä Moskovan alta. Toisaalta Venäjän miehittämillä alueilla Itä-Ukrainassa on raportoitu Moskovan alaisen kirkon auttaneen miehittäjiä. Avun vapaaehtoisuudesta ei ole tietoa. Patriarkka Kirill ei hyväksy metropoliitta Onufrin ja muiden Ukrainan kirkon piispojen protestia. Moskovassa Pyhä Synodi onkin mm. ohittanut Onufrin syksyn 2022 Kirkkojen Maailmanneuvoston yleiskokouksen delegaation nimityksissä ja lähettää Ukrainasta vallatun alueen piispan edustamaan ukrainalaista osaa kirkostaan.

Kahden rinnakkaisen kirkon olemassaolo Ukrainassa on aiheuttanut ei-toivottuja jakolinjoja myös koko ortodoksiseen maailmaan: Moskovan patriarkaatti katkaisi yksipuolisesti ehtoollisyhteyden Ekumeenisen patriarkaatin kanssa jo syksyllä 2018 nähdessään, ettei jälkimmäinen tule perääntymään aikeistaan myöntää autokefalia Ukrainaan. Moskova lakkasi yksipuolisesti mainitsemasta liturgiassa Ekumeenisen patriarkaatin nimeä – Ekumeeninen patriarkaatti jäi siis Moskovan näkökulmasta ortodoksisen maailman ulkopuolelle, skismaan.

Eripura laajeni Aleksandriaan

Toimintamalli selittää myös vuodenvaihteen 2022 tapahtumia, joissa Moskova on päättänyt perustaa eksarkaatin Afrikkaan, eli perinteisesti Aleksandrian patriarkaatin alueelle. Moskovan silmissä Aleksandria on skismaattinen kirkko, joka ei enää kuulu ortodoksisuuteen tunnustettuaan itsenäisen Ukrainan ortodoksisen kirkon, ja siksi Aleksandrian kirkkoa ei tarvitse ottaa huomioon. Näkemys on tuomittu ortodoksien keskuudessa laajalti.

Ukrainan ortodoksisuuden viimeiset kolme vuotta ovat siis osoittaneet, että yhden kansallisen ja kirkollisen alueen tapahtumat horjuttavat kirkollista elämää Ukrainaa laajemmin. Moskovan alaisista kirkoista Ukrainan lisäksi Kirillin toimia on arvosteltu niin Baltian maissa kuin osassa läntistä Eurooppaa. Sota on syventänyt olemassa olevia jakolinjoja, mutta tuonut myös uusia jakolinjoja – erityisesti Moskovan patriarkaatin sisälle.

Niin ortodoksisuudessa kuin kristinuskossa laajemmin joudutaan pohtimaan kirkollisen ja kristillisen yhteyden edellytyksiä: mikä painoarvo kirkon eettisesti kestämättömällä toiminnalla on yhteydelle ja yhteydenpidolle? Suomen ortodoksinen kirkko on tuominnut Venäjän toimet ja Kirillin tuen sodalle.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan 24.2.2022 on tullut selväksi myös se, että kirkot eivät ole vapaita Venäjällä. Moskovan patriarkaatti on sidottu valtion näkemykseen sodasta. Tämä ei sulje pois Venäjän ortodoksisen kirkon ja erityisesti patriarkka Kirillin vastuuta kannanotoista, joilla hän oikeuttaa Venäjän sotatoimet. Patriarkka Kirill on johdonmukaisesti kehittänyt teologista tulkintaa kirkkonsa suhteista Venäjän valtioon jo yli 20 vuotta. Ukrainan sota on osoittanut, että Kirillin teologinen tulkinta ei ole vaihtoehtoinen ortodoksisuuden tulkinta vaan vääristynyt ja tuomittava tulkinta. Siinä pelastus kytketään kysymykseen kansan pelastuksesta – eli muinaisen Rusin, joka käsittää patriarkka Kirillin tulkinnan mukaan paitsi nyky-Venäjän, myös Valko-Venäjän ja Ukrainan.

Ukraina on sitä vastoin ollut uskonnollisesti monimuotoinen maa, jossa monimuotoisuudelle on myös ollut tilaa. Kilpailevien Ukrainan ortodoksisten kirkkojen asettuminen Ukrainan puolelle Venäjää vastaan osoittaa, että kirkollisesti on kyse nimenomaan Ukrainan ortodoksisuudesta. Kyse on myös uskonnonvapaudesta Ukrainassa, vaikka ortodoksien keskinäisten suhteiden ja yhteyden kannalta tilanne on äärimmäisen vaikea niin Ukrainassa kuin laajemminkin.

 

Huom. Koko juttu on päivitetty vastaamaan ajankohtaista tilannetta sodan alkamisen jälkeen 21.4.2022 klo 16:22. Tilanne elää kuitenkin jatkuvasti.

 

Pääkuva ylhäällä: Kiovan Petšerskajan lavra eli Kiovan luolaluostari on historiallinen ortodoksinen luostari Ukrainassa. Sen perustivat munkit Antoni ja Feodosi vuonna 1051. Luostarin nimi viittaa siihen, että munkit asuivat aluksi maan alle rakennetuissa luolastoissa.