Kiovan ja koko Ukrainan (MP) metropoliitta Onufri heinäkuussa 2019 Kiovan kasteen juhlassa
Maailmalta

Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) pyristelee irti Moskovan alaisuudesta, mutta missä määrin itsenäisyys toteutuu – ja mihin se voi johtaa?

Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) kokoontui 27. toukokuuta Kiovassa päättämään kirkkonsa asemasta maassaan. Sen osanottajat hyväksyivät julkilausuman, jossa tuomittiin Venäjän Ukrainaa vastaan käymä sota sekä ilmaistiin eriävä mielipide Moskovan patriarkka Kirillin kannasta tähän sotaan. Kokouksen tärkein päätös oli kuitenkin päätös hyväksyä kirkkojärjestykseen sellaiset lisäykset ja muutokset, jotka tulevat osaltaan vahvistamaan kirkon täydellistä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Moskovasta.
| Teksti: Jelisei Heikkilä, TT, teologinen sihteeri | Kuva: Pavlo Gonchar/SOPA Images/ZUMA Wire/Alamy Live News 
Kiovan ja koko Ukrainan (MP) metropoliitta Onufri heinäkuussa 2019 Kiovan kasteen juhlassa

Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) kokoontui 27. toukokuuta Feofanian alueella Kiovassa sijaitsevaan pyhän Panteleimonin nunnaluostariin päättämään kirkkonsa asemasta maassaan. Sen osanottajat hyväksyivät julkilausuman, jossa tuomittiin Venäjän Ukrainaa vastaan käymä sota, sekä ilmaistiin eriävä mielipide Moskovan patriarkka Kirillin kannasta tähän sotaan.

Kokouksen tärkein päätös oli kuitenkin päätös hyväksyä kirkkojärjestykseen sellaiset lisäykset ja muutokset, jotka tulevat osaltaan vahvistamaan kirkon täydellistä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Moskovasta. Se, kuinka täydellistä ja itsenäistä nyt julistettu riippumattomuus tulee olemaan, selviää vasta, kun kokouksen kolme tärkeintä asiakirjaa – pyhän synodin ja piispojen kokouksen pöytäkirjat ja päivitetty kirkkojärjestys – julkaistaan.

Kokouksen tärkein päätös oli kuitenkin päätös hyväksyä kirkkojärjestykseen sellaiset lisäykset ja muutokset, jotka tulevat osaltaan vahvistamaan kirkon täydellistä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Moskovasta.

Metropoliitta Onufrin alaiset Ukrainan ortodoksit ovat tähän saakka kuuluneet autonomiastaan huolimatta läheisesti Venäjän kirkkoon. Kiovan metropoliitta on Venäjän ortodoksisen kirkon pyhän synodin itseoikeutettu jäsen. Ennen Venäjän Itä-Ukrainassa vuonna 2014 aloittamaa sotaa hän muistuttikin toistuvasti laumansa olevan äitikirkkonsa kautta yhteydessä maailman ortodoksisuuteen, toisin kuin silloinen ”itsejulistautunut” ja tunnustamaton Kiovan patriarkaatti. Vuoden 2014 jälkeen Onufrin johtama kirkko on kuitenkin pitänyt selvästi matalampaa profiilia Moskovaan – olemassa olevaa suhdetta ja sidettä kuitenkaan rikkomatta.

Apua Ukrainan armeijalle

Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen kävi pian selväksi, ettei suhde Moskovaan voi jatkua ennallaan patriarkka Kirillin tuettua ”erityissotilaallista operaatiota” Ukrainassa. Metropoliita Onufri tuomitsi sodan kutsuen sitä Kainin synniksi. Sekä hänen henkilökohtainen että hänen johtamansa kirkon synodin vetoomus, joissa molemmissa pyydettiin venäläisiä piispoja vaikuttamaan viranomaisiin ukrainalaisten suojelemiseksi, jäivät vaille vastausta.

Metropoliitta Onufrin johdolla kymmenet hiippakunnat aloittivat avun keräämisen Ukrainan armeijalle. Avustusvaroilla on ostettu armeijalle 20 autoa ja ainakin puolentoista miljoonan hryvnan (noin 47 600 euroa) edestä ammuksia. Sotilaille ja heidän perheilleen on välitetty 190 tonnia humanitaarista apua. Yli 13 000 maan sisäistä pakolaista on majoitettu kirkkojen ja luostareiden yhteyteen. Vapaaehtoiset ruokkivat päivittäin lähes 6 000 ihmistä ja yli 2 000 ihmistä saa humanitaarista apua.

Metropoliitta Onufrin johdolla kymmenet hiippakunnat aloittivat avun keräämisen Ukrainan armeijalle. Avustusvaroilla on ostettu armeijalle 20 autoa ja ainakin puolentoista miljoonan hryvnan (noin 47 600 euroa) edestä ammuksia. Sotilaille ja heidän perheilleen on välitetty 190 tonnia humanitaarista apua.

Kun Venäjän ilmapommitukset Sumyn alueelle alkoivat, paikallinen metropoliitta Jevlogi ilmoitti patriarkka Kirillille, etteivät hänen hiippakuntansa papit enää muistelleet häntä palveluksissa. Patriarkka ilmoitti tällaisten toimien merkitsevän irtaantumista kirkon yhteydestä, mutta näyttää siltä, ​​ettei tämä asia Ukrainassa enää monia kiinnostanut. Kymmenet muut hiippakunnat seurasivat Jevlogin esimerkkiä. Useat hiippakunnat alkoivat lisäksi laatia metropoliitta Onufrille vetoomuksia, joissa vaadittiin välitöntä suhteiden katkaisemisesta Venäjän kirkkoon. Monet eivät jääneet odottamaan, vaan sodan alettua jo yli 400 seurakuntaa on siirtynyt Ukrainan autokefaaliseen ortodoksiseen kirkkoon.

Laajaa julkisuutta sai myös huhtikuun 10. päivänä julkaistu 438 papiston ja luostarikilvoittelijan allekirjoittama vetoomus idän vanhojen kirkkojen patriarkoille. Siinä patriarkkoja pyydettiin tuomitsemaan patriarkka Kirill kirkollisessa tuomioistuimessa ”venäläisen maailman” harhaopin ja sotatoimien siunaamisen vuoksi. Allekirjoittaneiden joukko on varmasti lisääntynyt tämänkin jälkeen.

Venäjän armeija on tuhonnut kolmen sotakuukauden aikana noin 133 jumalanpalvelusrakennusta Ukrainassa. Tuhotuista yli 80 on Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon rakennuksia, kuten metropoliitta Onufri kokouksen avauspuheessa mainitsi. Lisäksi useita papiston jäseniä on kuollut, murhattu kylmäverisesti (esimerkiksi Butšassa) taikka menehtynyt pommituksissa, viimeisimpänä ylidiakoni Donetskista 30. toukokuuta. Samana päivänä venäläisten pommittaessa pyhän Uspenien lavraa Svjatohirskissa, kaksi luostarin munkkia ja nunnaa kuoli, kolme loukkaantui.

Kun Venäjän ilmapommitukset Sumyn alueelle alkoivat, paikallinen metropoliitta Jevlogi ilmoitti patriarkka Kirillille, etteivät hänen hiippakuntansa papit enää muistelleet häntä palveluksissa. Patriarkka ilmoitti tällaisten toimien merkitsevän irtaantumista kirkon yhteydestä, mutta näyttää siltä, ​​ettei tämä asia Ukrainassa enää monia kiinnostanut.

27. toukokuuta pidetyn kokouksen osallistujien vaihtoehtoehdot olivat rajalliset ja kaikkea muuta kuin optimaaliset. Suhteiden katkeamisen ilmoittaminen Venäjän kirkolle merkitsisi käytännössä sitä, että Ukrainan ortodoksisesta kirkosta tulisi tunnustamaton kirkko. Autokefaaliseksi kirkoksi julistautuminen tarkoittaisi puolestaan siteiden katkeamista muuhun ortodoksiseen maailmaan määrittelemättömäksi ajaksi. Se sitä paitsi toistaisi entisen Kiovan metropoliitta Filaretin kohtalon, joka johti vuosikymmeniä kanonisesti tunnustamatonta Kiovan patriarkaattia, Moskovan ”päävihollista”. Autokefalian pyytämisessäkin olisi omat ongelmansa, kuten se, keneltä tätä itsenäisyyttä pyydettäisiin. Moskova sitä tuskin myöntäisikään – sijaitseehan lukumäärällisesti merkittävä osa sen seurakunnista Ukrainassa, ja nämä seurakunnat, luostarit ja hiippakunnat ovat erilaisin järjestelyin osa laajempaa taloudellista verkostoa, jotka myös osallistuvat Moskovan keskushallinnon rahoittamiseen.

Venäjän armeija on tuhonnut kolmen sotakuukauden aikana noin 133 jumalanpalvelusrakennusta Ukrainassa. Tuhotuista yli 80 on Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon rakennuksia, kuten metropoliitta Onufri kokouksen avauspuheessa mainitsi. Lisäksi useita papiston jäseniä on kuollut, murhattu kylmäverisesti (esimerkiksi Butšassa) taikka menehtynyt pommituksissa, viimeisimpänä ylidiakoni Donetskista 30. toukokuuta.

Ortodoksisen kanonisen oikeuden näkökulmasta Venäjän kirkko ei tosin teoriassakaan voisi myöntää yleisesti tunnustettua autokefaliaa ukrainalaisille: tämä on ekumeenisen patriarkaatin yksinoikeus. Metropoliitta Onufri katkaisi kirkkonsa suhteet ekumeeniseen patriarkaattiin syksyllä 2018 yhdessä Moskovan kanssa sen jälkeen, kun maahan perustettiin metropoliitta Epifanioksen johtama, hallinnollisesti täysin itsenäinen kirkko.

Moskovamielisyys on kaikesta tästä huolimatta edelleen vahvaa Ukrainan ortodoksisessa kirkossa, ja se on saanut mystisen, jopa pyhän merkityksen. Merkittävälle osalle Onufrin kirkon papistoa uskollisuus patriarkaatille tarkoittaa uskollisuutta itse Kristukselle, ja murros tässä suhteessa nähdään uskosta luopumisena.

Kirkolliskokousta edeltävinä päivinä joillakin alueilla pidettiin papiston ja maallikkojen kokoukset, joiden tulokset olivat suuntaa antavia mielipidekartaston muodostamiselle. Sumyn hiippakunnassa, joka oli Venäjän miehittämä kokonaisen kuukauden ajan, 65% osallistujista oli siteiden katkaisemisen kannalla. Zaporižžjassa – joka tunnetaan kenties parhaiten ukrainalaisen taidemaalarin Ilja Repinin kuuluisasta maalauksesta zaporogeista, jotka kirjoittavat pilkkakirjettä Osmanien sulttaanille, ja jonka maakuntarajoilla kulkee tällä hetkellä sodan etelärintama – osallistujilla oli puolestaan päinvastaiset mielipiteet: 75% kannatti pysymistä Moskovan patriarkaatissa. Tämä siitäkin huolimatta, että 17. huhtikuuta, hiippakunnan piispan Lukan veli, Ukrainan asevoimien sotilas Alexander Kovalenko kuoli taisteluissa miehittäjää vastaan.

Moskovamielisyys on kaikesta tästä huolimatta edelleen vahvaa Ukrainan ortodoksisessa kirkossa, ja se on saanut mystisen, jopa pyhän merkityksen. Merkittävälle osalle Onufrin kirkon papistoa uskollisuus patriarkaatille tarkoittaa uskollisuutta itse Kristukselle, ja murros tässä suhteessa nähdään uskosta luopumisena.

Kaikkeen yllä mainittuun Kiovan metropoliitalla on varmasti oma henkilökohtainen näkemyksensä. Jotain siitä voimme aistia rivien välistä tarkasteltaessa esimerkiksi kokouksen käytännön järjestelyjä. Onufri ilmoitti 27. toukokuuta pidettävän tapahtuman olevan ensin pelkkä papiston ja maallikoiden kokous – toisin sanoen vain pyöreän pöydän keskustelu asioista. Mutta vastoin odotuksia hän päättikin tapahtumapäivänä kutsua koolle piispojen kokouksen ja heti sen jälkeen kirkolliskokouksen, eli kirkon ylimmän päätöksentekoelimen. Tämä, ehkä salassakin laadittu toimintasuunnitelma, eliminoi Moskovan nopean asioihin puuttumisen.

Mikä merkitys päätöksillä on?

Kirkolliskokouksessa päätetyt kymmenen pääteesiä olivat:

1. sodan tuomitseminen
2. kehotus löytää diplomaattinen ratkaisu verenvuodatuksen lopettamiseksi
3. päätös ilmaista eriävä mielipide Moskovan patriarkka Kirillin kannasta sotaan
4. tehdä kirkkojärjestykseen lisäykset ja muutokset, jotka vahvistaisivat kirkon täydellistä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Moskovasta
5. hyväksyä viimeisimmän kirkolliskokouksen (8. heinäkuuta 2011) jälkeen tehdyt piispojen kokousten ja pyhän synodin päätökset
6. päätös mirhankeittämisen palauttamisesta Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon
7. päätös myöntää hiippakuntien piispoille oikeus tehdä itsenäisiä päätöksiä tietyissä hiippakunnan elämää koskevissa kysymyksissä, jotka muuten kuuluisivat pyhän synodin tai sen puheenjohtajan toimivaltaan
8. päätös harjoittaa lähes kuuden miljoonan ulkomaille sotaa paenneen ukrainalaisen keskuudessa lähetystyötä, jotta heillä olisi edellytykset säilyttää uskonsa, kulttuurinsa, kielensä ja ortodoksinen identiteettinsä
9. päätös ryhtyä dialogiin Ukrainan autokefaalisen ortodoksisen kirkon kanssa
10. päätös kohottaa kiitosrukous armolliselle Herralle mahdollisuudesta veljelliselle kanssakäymiselle ja ilmaista toivo sodan päättymisestä ja sovinnosta

Kirkon itsenäisen hallinnon näkökulmasta ja sitä korostaakseen, Kiovan kirkolliskokouksen päätöskohdat 4, 6 ja 9 nousevat väistämättä tulevan keskustelun keskiöön. Mutta jo nyt voidaan puhua ekklesiologisen sanakirjan ulkopuolelle jäävin termein, eli kirkolliskokous julisti ”teknisen” autokefalian. Ortodoksisessa kanonisessa perinteessä autokefalian ytimessä on ajatus, että mirhan valmistamisen lisäksi paikallinen kirkko valitsee itsenäisesti piispansa, jonka valintaa ei tarvitse muualla hyväksyttää. Metropoliitta Onufrin kirkon, vaikka se nauttikin Venäjän kirkkojärjestyksessä laajennetuista autonomiaoikeuksista (§1), oli toukokuuhun asti hyväksytettävä Kiovaan valittu metropoliitta Moskovassa (§5). Nyt tämä kirkko, kaikella todennäköisyydellä, vapautti itse itsensä tästä velvollisuudesta ja tuli näin ollen autokefaaliseksi. Moskova tulee tuskin tunnustamaan tätä uutta käytäntöä. Siksi kyseessä onkin nimenomaan ”tekninen” autokefalia, itse julistettu.

Mutta jo nyt voidaan puhua ekklesiologisen sanakirjan ulkopuolelle jäävin termein, eli kirkolliskokous julisti ”teknisen” autokefalian. Ortodoksisessa kanonisessa perinteessä autokefalian ytimessä on ajatus, että mirhan valmistamisen lisäksi paikallinen kirkko valitsee itsenäisesti piispansa, jonka valintaa ei tarvitse muualla hyväksyttää.

Muut paikalliskirkot – vaikka hyväksyvätkin ukrainalaisten piispojen kanonisuuden – eivät välttämättä tule tunnustamaan sen kirkollista rakennetta nyt uudessa tilanteessa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa, että entisestä Moskovan patriarkaatin alaisesta kirkosta tulee yksi eristäytyneimmistä sen tunnustamattoman statuksen vuoksi. Aiemmin katkaistuista kirkkosuhteista (Konstantinopoliin, Alexandriaan, Kyprokseen ja Kreikkaan) huolimatta se ylläpiti suhteitaan muihin kirkkoihin nimenomaan Venäjän kautta. Se, voisiko aikaisempaa toimintaa ylläpitää Venäjän ”ohi”jää nyt nähtäväksi. Asia riippuu täysin muiden paikalliskirkkojen valmiudesta tällaiseen suhteeseen.

Kaikkia hiippakuntia Kiovan päätökset eivät kuitenkaan miellyttäneet. Väliaikaisesti Venäjän valtaamalla Krimin niemimaalla sijaitsevat Simferopolin, Feodosijan ja Džankoiskajan hiippakunnat ilmoittivat pysyvänsä Moskovan patriarkaatissa. Samoin Horlivkan hiippakunta Donbassin alueella. Venäjän kirkon pyhä synodi on myös jo ennättänyt reagoimaan Kiovan tapahtumiin. Yllätyksettömässä tiedotteessa korostettiin, että kirkkojärjestykseen tehtävien muutosten Ukrainan kirkon johtamistavassa tulee olla Venäjän ortodoksisen kirkon kirkkojärjestyksen mukaisia ja ne on hyväksytettävä Moskovan patriarkalla. Syyksi Kiovan päätöksiin ei kuitenkaan nähty itse sotatoimia, vaan ”skismaatikkojen, paikallisviranomaisten, tiedotusvälineiden, äärijärjestöjen ja kansallismielisten osoittama paine”.

Tulevaisuuden perspektiivejä

Näyttää yhä todennäköisemmältä, että ulospääsyjä epämääräisestä tilanteesta on vain yksi – dialogin aloittaminen Ukrainan autokefaalisen kirkon kanssa. Se hyödyttäisi molempia kirkkoja. Inhorealistisen näkemyksen mukaan jäljellä olevat paikalliskirkot tuskin tunnustavat Epifanioksen kirkkoa lähitulevaisuudessa. Mahdollisuudet yleismaailmalliselle tunnustamiselle ovat parhaat nimenomaan yhdessä Onufrin kanssa ja Onufrin kirkolle edes jonkinlaisen tunnustuksen saavuttaminen muilta toteutuu vain metropoliitta Epifanioksen kanssa.

On toki ymmärrettävä, että kysymys dialogista Ukrainassa on kauttaaltaan tunteisiin käyvä. Molemmat ukrainalaiset kirkot elävät rinnakkain samoilla alueilla, ja ihmissuhteet sekä kanssakäyminen papiston ja uskovien välillä on usein vaikeaa. On myös rehellisesti myönnettävä, että nämä kaksi kirkkoa tulevat elämään rinnakkaiseloa vielä pitkään kahtena eri kirkkorakenteena samoilla alueilla. Se, millaista tämä rinnakkaiselo tulee olemaan, riippuu täysin tulevan dialogin osanottajista, siinä saavutettavasta menestyksestä ja lopulta hyvästä tahdosta.

On myös rehellisesti myönnettävä, että nämä kaksi kirkkoa tulevat elämään rinnakkaiseloa vielä pitkään kahtena eri kirkkorakenteena samoilla alueilla. Se, millaista tämä rinnakkaiselo tulee olemaan, riippuu täysin tulevan dialogin osanottajista, siinä saavutettavasta menestyksestä ja lopulta hyvästä tahdosta.

Vuoropuhelun haasteista kertoo hyvin Onufrin kirkon synodaalisen tiedotus- ja kasvatusosaston johtajan, metropoliitta Klimentin BBC:lle antama kommentti, jonka mukaan Epifanioksen alaisuuteen siirtyminen on epärealistista, sillä tällöin kirkko menettäisi kanonisen perustansa. ”Ja tämä on juuri se, mitä uskovat etsivät ja löytävät kirkostamme”, hän toteaa.

Kompastelevakin dialogi on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin se, että vuoropuhelua ei käydä laisinkaan. Keskinäinen kunnioitus on sen tärkein perusta. Uhkavaatimusten esittämistä tulisi välttää viimeiseen asti. Valitettavasti ultimaatumeista näyttää tulleen myös Epifanioksen kirkon Akilleen kantapää. 24. toukokuuta heidän pyhä synodinsa teki varsin selväksi, mitä he vastapuolelta vuoropuhelussa odottavat.

Kompastelevakin dialogi on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin se, että vuoropuhelua ei käydä laisinkaan. Keskinäinen kunnioitus on sen tärkein perusta. Uhkavaatimusten esittämistä tulisi välttää viimeiseen asti.

Kiovan hengellisen akatemian rehtori piispa Silvester on oikeassa kirjoittaessaan, että ”toisaalta tämä on kutsu vuoropuheluun, mutta toisaalta se muotoilee välittömästi sen tuloksen, jota Ukrainan ortodoksisen kirkon vuoropuhelulta odotetaan. Vetoomuksessa todetaan selvästi, että Ukrainan autokefaalisesta kirkosta erillään olevien ortodoksisten kirkkorakenteiden olemassaolo valtiossamme on kanoninen poikkeama, rikkomus, joka on korjattava ennemmin tai myöhemmin. Toisin sanoen, jo alussa, kun dialogi ei ole vielä alkanutkaan, toinen osapuolista julistaa, että toisen osapuolen olemassaolo on ”kanoninen poikkeama”. Lisäksi ainoa tie ulos tästä ”poikkeamasta” nähdään Ukrainan ortodoksisen kirkon liittymisessä autokefaaliseen kirkkoon. Vetoomuksessa todetaan yksiselitteisesti, ettei muita keinoja Ukrainan kirkkokriisin voittamiseksi voida edes harkita. Valitettavasti tämä on sama kuin uhkavaatimus”.

Nykyään paikalliskirkkojen välillä on merkittäviä erimielisyyksiä kirkon kanonisen tradition tulkinnassa, erityisesti autokefalian myöntämisoikeudessa. Etenkin ekumeenisen patriarkaatin erityisoikeutta tähän on haastettu Onufrin kirkossa. Tulevassa vuoropuhelussa tulee siksikin ottaa aidosti huomioon kanonisen tradition erilaiset lähestymistavat ja tulkintojen olemassaolo. On syytä muistaa myös keskustelun inhimillinen puoli, sen osanottajat. Mutta pelkkä aikomuskin keskinäisestä vuoropuhelusta on jo kulkenut 700 kilometrin päähän: Vilnan ja Liettuan metropoliitta Inokentijus on uutislähteiden mukaan myös halukas näkemään kirkkonsa itsenäisenä ja pyytänyt patriarkka Kirilliltä lupaa irtaantua Moskovan hallinnosta.

Sovinnon ja keskinäisen ymmärryksen etsimisen aika on koittanut.

Pääkuva ylhäällä: Metropoliitta Onufri osallistui 27. heinäkuuta 2019 Kiovan kasteen 1031-vuotisjuhlaan Kiovassa. Kuva: Pavlo Gonchar/SOPA Images/ZUMA Wire/Alamy Live News